Minä en lähde enää ikinä kotiopetukselle!
Christine Francom, Kalifornia, USA
Viisitoistavuotias poikani oli innoissaan monista asioista elämässään – ystävistä, rullalaudoista, autoista ja ajoharjoitteluluvastaan. Hän ei ollut kuitenkaan innoissaan tehtävästään kotiopettajana.
Sydäntäni ahdisti eräänä sunnuntaina, kun hän sanoi: ”Kotiopetus on ajanhukkaa. Aion soittaa neuvojalleni ja sanoa hänelle, että hänen täytyy hankkia joku muu, koska minä en lähde enää ikinä kotiopetukselle!”
Ennen kuin hänellä oli tilaisuus etsiä pappeusneuvojansa nimi seurakunnan puhelinluettelosta, puhelin kuitenkin soi. Siellä oli hänen uusi juuri tehtävän saanut kotiopetustoverinsa, veli Bernd Suckow, joka puhui vahvasti saksalaisittain murtaen.
”Toby, tulen hakemaan sinut nyt heti”, hän sanoi. ”Olet uusi toverini, ja ajattelin, että voisimme käydä muutamassa paikassa. Onhan se hyvä? Selvä. Kuulemiin.”
Veli Suckow joko tunsi innoitusta olla odottamatta vastausta tai oletti, että Tobyn yllättynyt hiljaisuus tarkoitti suostumusta. Joka tapauksessa ovelta kuului kymmenen minuuttia myöhemmin koputus. Ennen kuin Toby ehti vastustella, intoa pursuava mies oli vetänyt hänet ulos ovesta ja työntänyt hänen käteensä auton avaimet.
”Sinun nimesi on Toby? Hauska tavata”, veli Suckow sanoi. ”Toby, nyt on sapatti, ja minä koeajan autoja ammatikseni. Minusta ei ole oikein hyvä, että ajan sapattina, koska se on työtäni. Voitko auttaa minua? Onko sinulla ajolupa? Voitko ajaa meidät kotiopetuspaikkoihimme?”
Tobyn leuka loksahti auki, kun hän näki viimeisintä mallia olevan urheiluauton, jota veli Suckow koeajoi sillä viikolla. Hän tajusi nopeasti, että oli melkein päästänyt käsistään kotiopetustehtävän, joka voisi osoittautua ikimuistoiseksi.
Kun he jonkin ajan kuluttua palasivat, Toby näytti veli Suckow’lle joitakin uusia tietokonelaitteita, ja pian he juttelivat viimeisimmistä tekniikan suuntauksista. Lähtiessään veli Suckow sanoi: ”Minusta on hyvä hoitaa loput kotiopetuskäyntimme ensi sunnuntaina. Mitä tuumaat, Toby?”
Tobyn pikkuveli henkäisi: ”Voinko minäkin olla kotiopettaja?”
Toby ei enää epäröinyt, kun hänen oli aika lähteä kotiopetukselle veli Suckow’n kanssa. Muutaman kuukauden jälkeen kotiopetuksessa ei ollut enää kyse mukavista autoista, joilla hän sai ajaa. Sen sijaan veli Suckow’sta oli tullut aito ystävä, ja Toby oppi, kuinka tärkeää kotiopetus oli niille perheille, joiden luona he kävivät.
Veli Suckow ja hänen vaimonsa Barbara palasivat viimein Saksaan. Vaarnamme kaipaa heitä suuresti. En koskaan unohda veli Suckow’n voimallista esimerkkiä rakkaudesta nuoreen mieheen, jonka todistus kotiopetuksesta tarvitsi käynnistysapua. ◼