Taylorin kyky

Heather Hall, Utah, USA

”Voitko sanoa minulle, mistä Taylorin kyvyistä voisin kertoa luokalle?” kahdeksanvuotiaan poikani Alkeisyhdistyksen opettaja kysyi minulta. Hän oli soittanut, koska Taylorin luokassa puhuttaisiin kyvyistä, joita he olivat saaneet taivaalliselta Isältä.

Mieleeni ei tullut mitään. Muistelin kuluneita kahdeksaa vuotta yrittäen keksiä vastauksen. Taylor oli saanut neljän päivän ikäisenä halvauksen, joka oli aiheuttanut vakavan aivovaurion ja hallitsemattoman vapinahäiriön. Hän ei kyennyt näkemään, puhumaan tai kommunikoimaan. Hän ei ole koskaan edennyt puolivuotiaan henkistä kehitystä pidemmälle. Hän viettää useimmat päivänsä pyörätuolissa, kun hoidamme häntä ja yritämme pitää hänen olonsa mukavana.

Hurrasimme, kun hän oppi nauramaan tai juomaan erikoiskupista, ja juhlimme, kun hän kykeni seisomaan ja ottamaan muutaman askeleen. Mutta vaikka hurrasimme ja juhlimme ulospäin, sisimmässämme itkimme oivaltaessamme, että nämä pienet saavutukset olivat luultavasti merkittävimpiä, mihin Taylor koskaan pystyisi. En kuitenkaan uskonut, että se oli asia, jonka hänen Alkeisyhdistyksen opettajansa halusi kuulla.

Rykäisin ja vastasin vaivautuneena: ”Mieleeni ei tule oikeastaan mitään kykyjä, joita Taylorilla olisi.”

Silloin tämä ystävällinen sisar muutti vastauksellaan suhteeni poikaani ainiaaksi.

”Kun ajattelin tätä oppiaihetta, tajusin, että jokaisella Jumalan lapsella on jokin kyky”, hän sanoi. ”Ehdottaisin, että Taylorin kyky on se, että hän opettaa muita palvelemaan. Jos sinulle sopii, haluaisin puhua luokallemme siitä, kuinka olen pannut merkille Taylorin kyvyn täällä kirkossa. Olen nähnyt muiden Alkeisyhdistyksen lasten oppivan työntämään hänen pyörätuoliaan, avaamaan hänelle ovia ja voittamaan pelon pyyhkiä tarvittaessa hänen leukansa nenäliinalla. Mielestäni se on suuri kyky, jolla hän siunaa elämäämme.”

Mumisin myöntymykseni, ja me sanoimme hiljaisesti hyvästit. Mietin, tiesikö tuo Alkeisyhdistyksen opettaja, millainen syvällinen vaikutus tuolla keskustelulla olisi elämääni. Taylor on pysynyt entisellään. Hän tarvitsee yhä hyvin paljon huolenpitoa. Sairaalat, lääkärit ja terapeutit vievät edelleenkin suuren osan elämästäni. Mutta näkökulmani muuttui, ja minä aloin panna merkille hänen kykynsä.

Näin, kuinka ihmiset ympärillämme muuttivat käytöstään pyrkiessään pitämään huolta hänestä. Panin myös merkille, kuinka hän muistuttaa meitä hidastamaan, huomaamaan tarpeensa ja tulemaan myötätuntoisemmiksi, huomaavaisemmiksi ja kärsivällisemmiksi.

En tiedä Jumalan tarkoitusta siihen, miksi Taylorilla on niin valtavia haasteita, mutta uskon, että hänen Alkeisyhdistyksen opettajansa antoi minulle siitä pienen välähdyksen. Taylor on täällä jakamassa kykynsä meidän kanssamme. Hän on täällä antaakseen meille tilaisuuden oppia palvelemaan.

”Olen nähnyt muiden lasten oppivan työntämään Taylorin pyörätuolia, avaamaan hänelle ovia ja voittamaan pelkonsa”, poikani Alkeisyhdistyksen opettaja sanoi minulle.