Mistä tiedän
Isän käsivarret ympärilläni
Menetin isäni ollessani seitsenvuotias. Siitä seuranneet epäilykset miltei estivät minua luottamasta taivaalliseen Isääni.
Perheemme oli aikeissa lähteä juhlista, mutta minä halusin vielä mennä rullaluistelemaan. Isäni kietoi käsivartensa ympärilleni ja kysyi, haluaisinko jäädä, niin että hän voisi viedä minut rullaluistelemaan.
”En!” sanoin vihaisena.
”Voit luottaa minuun”, isä sanoi.
Muut halusivat lähteä, joten menimme autoon. Kymmenen minuuttia myöhemmin jouduimme auto-onnettomuuteen. Ihmeen kautta minä jäin henkiin, mutta isä sai surmansa. Se ”en!” jäi viimeiseksi, mitä sanoin hänelle, ja monen vuoden ajan hän oli viimeinen henkilö, jonka käsivarret olin tuntenut ympärilläni.
Seuraavien 11 vuoden ajan elämäni kulki alamäkeä. Menetin itseluottamukseni enkä enää osannut luottaa kehenkään. Elämäni oli niin onnetonta, että eräänä päivänä ollessani 18-vuotias huomasin kamppailevani pohjattoman toivottomuuden taakan alla anellen Jumalaa näyttämään minulle tien onnelliseen elämään.
Viikkoa myöhemmin luokseni tuli kaksi lähetyssaarnaajaa. He näyttivät minulle erästä kirjaa ja sanoivat minulle, että minun pitäisi rukoilla todistusta sen totuudesta. Se, mitä he pyysivät, tuntui pieneltä asialta, mutta isäni kuoleman jättämät haavat olivat syviä, ja pidin lähetyssaarnaajien tapaamista pelkkänä sattumana enkä vastauksena minua rakastavalta Jumalalta.
Luin kuitenkin Mormonin kirjaa ja rukoilin saadakseni vastauksen – vaikkakaan en vakain aikein. Loppujen lopuksi sehän tarkoittaisi, että minun pitäisi luottaa Jumalaan, hyväksyä Hänet ja Hänen vastauksensa. Oli helpompaa hyväksyä kirkkoon kohdistuva kielteinen arvostelu, jota oli runsaasti tarjolla. Lisäksi olin myös huomannut, että hyvin monet historian suuret henkilöt, joista olin kuullut koulussa, olivat vajavaisia. Entä jos Joseph Smith olisi heidän kaltaisensa?
Lopulta minut kuitenkin kastettiin ja konfirmoitiin. Tiesin, että tarvitsin ohjausta elämääni, ja pidin kirkosta ja sen jäsenistä. Nyt kuitenkin käsitän, että liityin ilman todellista todistusta – sellaista, joka palaa sydämessä. Se usko, joka minulla oli, oli tulosta siitä, että käsitin kirkkoa panettelevien henkilöiden väitteiden olevan pinnallisia. Mutta epäilyksen kalvaessa yhä mieltäni jouduin tilanteeseen, jossa uskoni säilyttäminen tuntui ylivoimaiselta. Olin alun perin tutustunut kirkkoon, koska minulta puuttui luottamusta ja olin onneton, ja aloin jälleen vajota samaan tilaan.
Niinpä tein ratkaisevan päätöksen: aion rukoilla, mutta tällä kertaa teen sen aivan kuten Moroni on kehottanut, ”Kristukseen uskoen”, ”vakain aikein” ja ”vilpittömin sydämin” (Moroni 10:4). Valitsemanani päivänä paastosin ja rukoilin ohjausta. Käytin päivän pohdiskellen kaikkea, mitä oli tapahtunut.
Sinä iltana polvistuin vuoteeni viereen. Painoin pääni ja kysyin taivaalliselta Isältä, onko Mormonin kirja totta. Kaikki epäilykseni alkoivat palata mieleeni. Suljin silmäni, puristin käteni tiukemmin yhteen ja kysyin jälleen – vilpittömänä, vakain aikein ja Vapahtajaamme uskoen.
Maailma tuntui pysähtyvän. Tunsin lämpöä ja sen, kuinka valo kietoutui ympärilleni. Tätä olin kaivannut 11 pitkän vuoden ajan: että tuntisin jälleen isän – taivaallisen Isän – käsivarret ympärilläni. Viimein olin löytänyt jonkun, johon luottaa. ”Kyllä”, sanoin kyynelsilmin, ”minä luotan Sinuun.”
Kuvitus Doug Fakkel