Evankeliumi elämässäni
Nefin kertomuksesta tuli minun kertomukseni
Jaken puhelu särki sydämeni, mutta sain toivoa entisajan profeetan esimerkistä.
Muutama vuosi sen jälkeen kun olin valmistunut collegesta, istuin kerran perheillassa seurakuntamme muiden nuorten naimattomien aikuisten kanssa. Meidät oli kutsuttu vaarnanjohtajamme neuvonantajan kotiin, ja hänen vaimonsa piti oppiaihetta.
Luimme kertomusta Nefistä ja tämän veljistä, jotka menivät hakemaan pronssilevyjä Labanilta (ks. 1. Nefi 3–5). Opettajamme puhui Nefin osoittamasta rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta. Sitten hän nosti katseensa meidän pieneen ryhmäämme. Hänen katseensa oli läpitunkeva.
”Nefille ja hänen veljilleen oli annettu vaikea tehtävä”, hän huomautti. ”He yrittivät useita kertoja, eikä mikään niistä ollut helppo. Mutta tehtävä oli hellittämättömän vaivan arvoinen. Pyhien kirjoitusten avulla Nefi estäisi perhettään vaipumasta ja menehtymästä epäuskoon (ks. 1. Nefi 4:13).
Teidänkin elämäänne tulee sellaisia ’levyjä’”, tämä sisar jatkoi. ”Kenties teidän täytyy osoittaa hellittämättömyyttä hankkiessanne koulutusta. Ehkä teitä vaaditaan osoittamaan rohkeutta seurustellessanne. Olivatpa uhraukset, esteet, takaiskut, murheet mitä tahansa – vaaditaanpa teiltä mitä tahansa tulevan perheenne varjelemiseksi ja estämiseksi vaipumasta epäuskoon – menkää takaisin hakemaan ne levyt.”
Se oli mukava rinnastus, ajattelin. Arkistoin sen muistilokeroihini myöhempää käyttöä varten. Sillä hetkellä minusta ei tuntunut, että elämässäni olisi ollut monia esteitä. Olin saanut opintoni päätökseen, nautin työstäni ja olin seurustellut nelisen kuukautta erään suurenmoisen miehen kanssa – pitkäaikaisen ystävän, jonka kanssa ystävyys oli muuttunut vakavammaksi. Asiat eivät olisi voineet sujua loistavammin.
Muutama kuukausi myöhemmin seurusteluni Jaken (nimi on muutettu) kanssa oli edennyt merkittävästi. Jaken vanhemmat olivat kuitenkin eronneet vuosia sitten, ja heidän eronsa vaikutti häneen yhä syvästi. Hän pelkäsi, että jos menisimme naimisiin, meille kävisi samoin kuin hänen vanhemmilleen.
Kerroin hänelle, että olin halukas antamaan hänelle aikaa – paljonkin, jos hän sitä tarvitsi – selvittääkseen ajatuksiaan ja tunteitaan. Puhuimme päätösten tekemisestä uskon pohjalta, ei pelon. Keskustelimme tahdonvapauden merkityksestä ja siitä tosiasiasta, ettei hänen pitänyt olettaa, että hänen vanhempiensa tie olisi automaattisesti hänenkin osanaan. Puhuimme myös Jeesuksen Kristuksen sovituksesta ja Vapahtajan kyvystä parantaa meidän sydämemme.
Keskustelumme tuntuivat jonkin verran huojentavan hänen ahdistustaan, ja suhteemme jatkui entiseen tapaan. Niinpä kun hän eräänä lauantai-iltapäivänä soitti minulle ja katkaisi välit kanssani, se enemmän kuin yllätti minut. Hän kertoi minulle, ettei pystynyt kuvittelemaan solmivansa avioliittoa minun kanssani – tai kenenkään kanssa. Hän ei vain enää uskonut avioliittoon.
Seuraavan tunnin ajan kertasimme juurta jaksain kaikkea, mistä olimme jo keskustelleet, mutta en pystynyt taivuttelemaan häntä. Hän kuiskasi: ”Olen todella pahoillani”, ja sulki puhelimen. Istuin vuoteellani sanattomana, aivan tyrmistyneenä, kyynelten valuessa pitkin poskia.
Hetken kuluttua asuintoverini koputti huoneeni oveen. ”Oletko tulossa vaarnakonferenssiin?” hän kysyi. Minua ei juurikaan huvittanut lähteä mihinkään tai tehdä mitään, mutta puin mekon ylleni ja menin hänen autoonsa.
Tullessamme paikalle näin ensimmäisenä naisen, joka oli pitänyt sen perheiltaoppiaiheen kuukausia aikaisemmin. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, mutta katseemme kohtasivat, ja mielessäni kuulin äänen kutsuvan minua nimeltä ja sanovan: ”Mene takaisin hakemaan ne levyt.”
Jotenkin tiesin, mitä kaikkea se kehotus tarkoitti. Se ei koskenut vain jotakin entisaikojen profeettaa, joka palasi hakemaan pyhän aikakirjan. Se koski myös minua. Se tarkoitti sitä, että vaikkei Jake uskonutkaan avioliittoon, minä voisin yhä uskoa. Voisin toivoa ja rukoilla sitä ja tehdä työtä sen hyväksi – ei haaveillen eikä haikaillen, vaan uskoen siihen aktiivisesti ja valmistautuen siihen päivittäin, koska se on Jumalan suunnitelma lapsiaan varten. Se ei tarkoittanut sitä, että minun pitäisi palata Jaken luo ja olla hänen kanssaan, kunnes saisin väsyttämällä hänet hyväksymään ajatuksen avioliitosta, eikä se myöskään tarkoittanut, että minun pitäisi heti alkaa tapailla jotakuta uutta. Minulla oli lupa käyttää aikaa suremiseen ja parantumiseen.
Mutta sinä aikana voisin välttää piehtaroimasta itsesäälissä. Voisin vastustaa kiusausta suhtautua ilkeästi Jakeen – tai miehiin yleensä. Voisin etsiä ystäviä, jotka uskovat avioliittoon ja odottavat sitä innolla. Ja voisin Nefin tavoin luottaa rakastavaan taivaalliseen Isään, joka ei anna mitään käskyä – olipa sitten kysymys muinaisten pyhien aikakirjojen hakemisesta tai avioliiton solmimisesta ja perheen perustamisesta – valmistamatta meille keinoa toteuttaa sitä.
Olen yhä pyrkimässä tähän päämäärääni – en ole vielä saavuttanut sitä. En ole vielä naimisissa, mutta tunnen kiitollisuutta niistä hyvistä seurustelukokemuksista, joita minulla on ollut – kokemuksista, joista on tullut rikkaampia, koska ymmärrän paremmin, mikä merkitys peräänantamattomuudella on vanhurskaiden tavoitteiden saavuttamisessa.
Minulle on myös antanut lohtua ja varmuutta tieto siitä, mitä vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista on opettanut Nefin peräänantamattomuuden mallista. Hän on sanonut:
”Kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeenkin Nefi pysyi luottavaisena. Hän hiipi kaupunkiin ja kohti Labanin taloa, vaikka hänellä ei ollut kaikkia vastauksia. Hän huomasi: ’Henki johdatti minua edeltä käsin tietämättäni, mitä minun pitäisi tehdä.’ Ja hän lisäsi merkittävästi: ’Kuitenkin minä kuljin eteenpäin.’ (1. Nefi 4:6–7, kursivointi lisätty.)
Nefi oli halukas yrittämään yhä uudelleen, tehden parhaansa. Hän osoitti uskoa siihen, että häntä autettaisiin. Hän kieltäytyi masentumasta. Koska hän toimi, luotti Herraan, oli kuuliainen ja käytti tahdonvapauttaan oikealla tavalla, hän sai johdatusta. Häntä innoitettiin askel askeleelta kohti onnistumista, ja hän sai, kuten hänen äitinsä sanoi, ’voimaa – – toteuttaa sen, mitä Herra käski’ (1. Nefi 5:8, kursivointi lisätty).”1
Tämä hellittämättömyyden periaate ei tietenkään rajoitu seurustelun maailmaan. Se pätee myös niihin, jotka ovat kroonisesti sairaita eivätkä ole varmoja siitä, pystyvätkö iloiten kohtaamaan taas yhden kipujen täyttämän päivän. Se pätee aviopariin, joka pyrkii selviytymään avioliittonsa haasteista. Se pätee vanhempiin, jotka vuosikausia rukoilevat harhaan kulkeneen lapsen puolesta. Se pätee teini-ikäiseen, joka uskonkäsitystensä vuoksi kohtaa koulussa vihamielisyyttä. Se pätee lähetyssaarnaajiin, jotka ovat työskennelleet päiväkausia pääsemättä opettamaan ketään. Tavallaan meitä kaikkia on käsketty menemään takaisin hakemaan ne levyt.
Ja Nefin tavoin me pystymme siihen. Rohkeuden, hellittämättömyyden ja uskon turvin me voimme toteuttaa kaiken, mitä Herra on käskenyt meitä tekemään.
Kuvitus Michael Parker