Temppeliavioliitto etusijalle
Vitali Šmakov syntyi Omskissa ja Jekaterina (Katja) Jekaterinburgissa Venäjällä. Kumpikin liittyi nuoruusvuosinaan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon ja palveli lähetystyössä – Vitali Prahan lähetyskentällä Tšekin tasavallassa ja Katja Novosibirskin lähetyskentällä Venäjällä. He sanovat, että kääntymys avasi heidän mielensä mahdollisuuksiin onnellisesta, varmasta, tyydytystä tuottavasta elämästä ja heidän lähetystyönsä lujitti heidän päätöksensä luoda evankeliumikeskeinen koti, joka alkaa temppelissä solmitulla avioliitolla. Tämä on heidän tarinansa.
Vitali: Kun olin ollut lähetystyöni jälkeen kotona muutaman kuukauden, minua pyydettiin neuvojaksi paikalliseen nuorisokonferenssiin. Novosibirskin lähetyskentän johtaja Steven C. Smith kutsui minut toimistoonsa. Oletin saavani uuden tehtävän tai että kyseessä oli jonkinlainen virallinen puhuttelu. Sen sijaan lähetysjohtaja Smith kertoi minulle henkilöstä, jonka hän halusi minun tapaavan – nuoresta naisesta, joka oli äskettäin päättänyt lähetystyönsä ja palannut kotiin toisaalle Venäjälle mutta joka tulisi kaupunkiin konferenssiin.
En ollut tavannut Katjaa aiemmin, mutta heti kun tulin konferenssiin, esittäydyin, ja me juttelimme hetken ajan niitä näitä. Myöhemmin sinä iltana pyysin Katjaa tanssimaan kanssani. Seuraavana päivänä pyysin häntä uudelleen.
Katja: Varttuessani aikuiseksi en tuntenut monia nuoria, naimattomia pappeudenhaltijoita, mutta toivoin aina, että Herra toisi tielleni kelvollisen nuorukaisen, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Minulla ei ollut aavistustakaan, milloin tai kuinka tapaisimme, mutta luotin Herraan ja Hänen lupauksiinsa.
Lähetystyöni jälkeen minua pyydettiin olemaan yhtenä valvojana nuorisokonferenssissa. Kun näin konferenssissa Vitalin, halusin heti tutustua häneen. Vietimme konferenssissa mitä ihanimmat ja unohtumattomimmat kolme päivää yhdessä.
Sain varhain voimakkaan tunteen, että Vitali on mies, jonka kanssa menisin naimisiin. Kaikki eivät tietenkään koe sellaista tunnetta niin varhain seurustelusuhteessa. Kuinka me siis tiedämme, että olemme menossa oikeaan suuntaan? Opin lähetystyöni aikana tunnistamaan Hengen ja noudattamaan epäilyksettä Hänen ohjeitaan. Kun siis tunsin kehotuksia, että minun piti tutustua Vitaliin, päätin noudattaa niitä.
Tiedän, että Henki ohjaa meitä kaikkia, jos tavoittelemme Hänen kumppanuuttaan. On tärkeää, että emme vertaa omaa polkuamme muiden polkuun – Henki ei johdata meitä kaikkia täsmälleen samalla tavalla – mutta jos me noudatamme Hengen kehotuksia, voimme luottaa siihen, että polkumme on oikea meille.
Esteiden voittamista
Vitali: Niiden kolmen päivän kuluessa tajusin, että olin löytänyt ainutlaatuisen ihmisen. Olin pettynyt, kun konferenssi päättyi ja Katjan ja minun piti erota. Onneksi seuraavassa kuussa oli kuitenkin nuorten naimattomien aikuisten konferenssi. Aloin heti innokkaana odottaa sitä.
Se konferenssi oli juuri niin hieno kuin olin toivonutkin. Vietimme Katjan kanssa paljon aikaa todella tutustumalla toisiimme. Kun tapahtuma päättyi, vaihdoimme puhelinnumeroita ja palasimme omiin kotikaupunkeihimme.
Seuraavien viikkojen aikana pidimme yhteyttä enimmäkseen puhelinsoitoin ja tekstiviestein. (Taisin oppia alle kuukaudessa tekstaamaan matkapuhelimellani nopeammin kuin useimmat osaavat kirjoittaa kannettavalla!)
Katja asui Jekaterinburgissa, joka on 11 tunnin junamatkan päässä kotikaupungistani Omskista Siperiassa. Siitä huolimatta halusimme kumpikin kovasti nähdä taas toisemme. Aloimme tehdä säännöllisesti viikonloppumatkoja. Minä kävin katsomassa häntä yhtenä viikonloppuna, ja hän tuli käymään luonani muutamaa viikkoa myöhemmin. Kun kävin Katjan luona, olin yötä yhteisten ystävien luona hänen kotikaupungissaan, ja kun hän kävi minun luonani, hän oli yötä yhteisten ystäviemme luona, jotka asuivat minun kotikaupungissani. Vierailuillamme vietimme usein aikaa näiden kirkon ystävien kanssa.
Katja: Yhdentoista tunnin matka voi tuntua pitkältä, mutta Venäjällä se on itse asiassa vain lyhyt kävelylenkki! Etäisyyden vuoksi emme tavanneet niin usein kuin olisimme halunneet. Voimme tavata vain muutaman viikon välein ja viettää yhdessä kaksi tai kolme päivää, ennen kuin toinen meistä palasi kotiin. Usein tuntui siltä, että tarvitsimme paljon enemmän aikaa kuin sen, ja eroaminen oli aina vaikeaa. Mutta koska meidän oli nähtävä niin paljon vaivaa tavataksemme toisemme, arvostimme jokaista hetkeä, jonka vietimme yhdessä. Suhteemme edistyessä aloimme odottaa innokkaasti aikaa, jolloin meidän ei enää tarvitsisi hyvästellä toisiamme.
Treffimme olivat hyvin mielenkiintoisia ja vaihtelevia: ajoimme polkupyörillä ja hevoskärryillä, kävimme museoissa, luimme pyhiä kirjoituksia, laitoimme ruokaa, kävelimme puistoissa (me jopa tanssimme yhdessä niistä) ja kävimme orpokodissa palvelemassa ja leikkimässä lasten kanssa.
Joka kerta tavatessamme teimme jotakin uutta, joten meillä oli todella hauskaa. Arvostin sitä, miten kekseliäs Vitali oli suunnitellessaan treffejämme. Hänen suunnittelemansa toiminnat auttoivat meitä todella tuntemaan toisemme.
Vitali: Koska olin opiskelija, minulla ei ollut todellakaan varaa moniin huvituksiin. Suurin osa rahoistani meni siihen, kun matkustin Katjan luo ja maksoin puhelinlaskuni. Mutta rajallinen budjetti ei tarkoittanut sitä, että seurustelumme piti olla ikävystyttävää tai ankeaa. Itse asiassa jotkin parhaista treffeistämme olivat täysin ilmaisia.
Voi kuulostaa typerältä, mutta halusin nähdä, kuinka Katja toimisi lasten parissa, joten kävimme orpokodissa. Niin oli monien muidenkin treffiemme laita: me todella yritimme oppia toisistamme niin paljon kuin mahdollista.
Elämää Herran tavalla
Vitali: Venäjällä kuten monissa paikoissa on käytäntönä asua yhdessä ennen avioitumista. Kun olin kosinut Katjaa, jotkut ystävistäni kysyivät minulta, kuinka voisin mitenkään mennä naimisiin hänen kanssaan tietämättä etukäteen, sovimmeko yhteen. He järkeilivät, kuten monet sanoivat Katjallekin, että ainoa tapa todella tietää, oliko hän oikea minulle, oli asua hänen kanssaan pidemmän aikaa.
Kerroin heille, ettei tarvitse asua toisen kanssa oppiakseen tuntemaan hänet. Yritin myös selittää ystävilleni tavalla, jolla he kykenisivät ymmärtämään, että olin rukoillut ja saanut vastauksen, että minun pitäisi mennä naimisiin Katjan kanssa. Rukoiltuani päätöksestäni minulla ei ollut mitään pelkoja avioelämän suhteen. Olin innoissani, ja minusta tuntui kuin minua olisi ollut odottamassa aivan uusi elämä. Kukaan ei koskaan vastustanut tai arvostellut minua puolustaessani kantaani. Itse asiassa he tukivat minua päätöksessäni.
Katja: Kun Vitali kosi, vanhempani yrittivät saada minut luopumaan naimisiinmenosta. Heidän mielestään meidän oli liian varhaista kihlautua ja minun pitäisi tuntea Vitali paremmin kuin tunsin. Esimieheni työssä sanoi minulle samaa ja lisäsi: ”Teidän pitää asua yhdessä ennen kuin teet sellaisen päätöksen.”
Minua surettaa, että ihmiset ajattelevat niin avioliitosta ja perheestä. En usko, että he ymmärtävät, kuinka onnellisia avioparit voivat olla, kun he ovat naimisissa ja kun heidät on sinetöity temppelissä. Se suuri rakkaus ja onni, jota Vitali ja minä tunsimme, kun meidät vihittiin avioliittoon, vahvistui entisestään tiedosta, että meidät sinetöidään iankaikkisuudeksi.
Vitali: Katja ja minut vihittiin Omskissa 25. helmikuuta 2006. (Venäjän kuten monen muunkin maan laki vaatii, että ennen temppelivihkimistä solmitaan siviiliavioliitto.) Seuraavana aamuna lähdimme matkalle Tukholman temppeliin. Nousimme lentokoneeseen Omskissa ja lensimme kolmen tunnin matkan Moskovaan, jossa vietimme loppupäivän. Sitten matkustimme yöjunalla Pietariin. Sieltä nousimme muiden myöhempien aikojen pyhien kanssa linja-autoon ja matkustimme kahdeksan tunnin matkan Helsinkiin. Matkamme viimeinen osuus oli 11 tunnin lauttamatka Tukholmaan.
Olimme viimeinkin päässeet temppeliin.
Joillekuille sellainen pitkä matka voi tuntua haasteelta, mutta matkastamme halki Euroopan tuli hieno häämatka monella tapaa.
Sinetöimispäivämme 1. maaliskuuta 2006 oli suurenmoinen päivä – rauhan ja varmuuden päivä. Tiesin, että henkilö, jonka kättä pitelin, oli se, jonka kanssa viettäisin iankaikkisuuden. Jo ajatus, että taivaallinen Isä uskoi tyttärensä vaimokseni, täytti minut suurella ilolla ja kiitollisuudella Häntä kohtaan. Tunsin olevani lähempänä Häntä kuin koskaan aiemmin.
Kristuksen kaltaisten ominaisuuksien etsimistä
Katja: Meillä on nyt Vitalin kanssa pieni tytär. Hän on ihana. Haluan, että hän menee jonakin päivänä naimisiin temppelissä, ja paras tuki, mitä voimme hänelle tarjota, on olla rakastavia kumppaneita ja vanhempia.
Toivon, että hän voi löytää kelvollisen pappeudenhaltijan, jolla on monia Kristuksen kaltaisia ominaisuuksia. Sellaisten ominaisuuksien näkeminen Vitalissa auttoi minua tietämään, että voisin mennä hänen kanssaan naimisiin.
Mikä Vitalissa viehätti minua? Tietenkin hän on komea ja älykäs, ja hän osaa liehitellä naista. Mutta ne eivät olleet tärkeimmät kriteerit. Hänessä oli jotakin, mitä haluan kutsua ”Kristuksen opetuslapsen katseeksi”. Tunsin hänessä valoa. Hän on vanhurskas pappeudenhaltija.
Vitali: Tietenkin on hienoa olla naimisissa ihmisen kanssa, johon tuntee vetoa. Mutta kun keskitymme pelkästään fyysisiin ominaisuuksiin, meiltä jäävät väistämättä huomaamatta tärkeimmät luonteenpiirteet – persoonallisuus, hengellisyys ja muut ominaisuudet, joilla on todella merkitystä kestävässä avioliitossa.
Tajuan, että joillekuille nuorille aikuisille voi olla haaste löytää kirkosta puoliso pelkästään siksi, ettei siellä, missä he asuvat, ole monia myöhempien aikojen pyhiä. Tunnen myötätuntoa heitä kohtaan. Siitä huolimatta tiedän, että olivatpa olosuhteemme millaiset tahansa, niin jos teemme osamme ja valmistaudumme siihen, että meidät voidaan sinetöidä temppelissä, taivaallinen Isä voi järjestää keinon.
Vasemmalla: Šmakovit sinetöimispäivänään vuonna 2006. Heidän matkansa Tukholman temppeliin kesti 30 tuntia.
Oikealla: Nykyään Šmakoveilla on pieni tytär. Katja sanoo: ”Haluan, että hän menee jonakin päivänä naimisiin temppelissä, ja paras tuki, mitä voimme hänelle tarjota, on olla rakastavia kumppaneita ja vanhempia.”
Perhevalokuvat Šmakovien luvalla