Toimintapäivän tuoma vastaus
”Te ette saa todistusta, ennen kuin uskonne on koeteltu” (Et. 12:6).
Mikä kamala päivä! Tänään koulussa en puhunut kenenkään kanssa, en leikkinyt kenenkään kanssa välitunnilla enkä istunut kenenkään kanssa ruokatunnilla. Perheeni on asunut tässä uudessa kaupungissa kaksi viikkoa, eikä minulla ole vieläkään yhtään ystävää!
Kun tulin uuteen kotiimme, näin pikkusiskoni leikkimässä tytön kanssa, joka asui kadun toisella puolella. Hän vilkutti. ”Hei, Rosa!”
Käänsin pääni enkä vastannut mitään. Samalla kadulla asuu kolme tyttöä, jotka ovat samanikäisiä kuin pikkusiskoni. Kuinka moni tyttö kadullamme on samanikäinen kuin minä? Ei kukaan. Ei yksikään!
Työnnyin sisään etuovesta ja pudotin reppuni lattialle.
”Sisar Garcia soitti muistuttaakseen sinua siitä, että tänään on Alkeisyhdistyksen toimintapäivä”, äiti sanoi.
”Minä en halua mennä toimintapäivään”, purnasin. ”Olen juuri ollut koko päivän vieraitten lasten kanssa. En halua olla taas yhtä tuntia vieraitten tyttöjen kanssa!” Vieraitten ihmisten kanssa jutteleminen voi olla joillekin helppoa, mutta minulle ei.
”Tiedän, että on ollut rankkaa muuttaa tänne ja jättää kaikki vanhat ystäväsi”, äiti sanoi. ”Olen rukoillut, että saisimme pian uusia ystäviä.”
”Niin minäkin”, sanoin. ”Rukoilen sitä joka ilta, mutta tähän mennessä taivaallinen Isä ei ole vastannut rukouksiini. On kuin Hän ei kuuntelisi.”
Äiti puristi kättäni. ”Ehkäpä sisar Garcian soitto on vastauksesi”, hän sanoi.
”Kuinka se voi olla vastaus rukouksiini?” kysyin.
”Joskus kun rukoilemme, taivaallinen Isä odottaa, että me teemme jotakin, jotta saisimme vastauksen rukouksiimme”, äiti sanoi. ”Se on toimimista uskon varassa. Meidän täytyy tehdä muutakin kuin vain rukoilla. Joskus meidän on toimittava uskon varassa, ennen kuin saamme siunauksen.”
”Voisiko se olla mahdollista?” ajattelin. ”Voisiko toimintapäivään meneminen tosiaan olla vastaus rukouksiini?”
Äiti kysyi minulta myöhemmin, halusinko kyydin toimintapäivään. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin. Vaikka minua pelottikin, tuntui oikealta lähteä toimintapäivään.
Sydämeni hakkasi kiivaasti, kun saavuimme kirkolle. Sisar Garcia toivotti minut tervetulleeksi ja vei minut istumaan pöydän ääreen. Hänen ystävällinen äänensä ja lämmin hymynsä auttoivat minua tuntemaan oloni paremmaksi.
Pöydän toisella puolella istuva tyttö katsoi minua. ”Hei, minä olen Teresa”, hän sanoi. ”Oletko sinä uusi?”
Kurkussani oli pala, joten minä vain nyökkäsin.
”Olen tainnut nähdä sinut koulussa”, Teresa sanoi. ”Millä luokalla sinä olet?”
Nielaisin hermostuneesti. ”Opettaja Leen luokalla”, vastasin hänelle.
”Minä olen ihan siinä viereisessä luokassa!” hän sanoi.
Juttelimme luokistamme ja lempiaineistamme. Kun juttelimme, yllätyin siitä, kuinka paljon meillä oli yhteistä. Pidimme jopa molemmat rullaluistelusta!
Kun äiti haki minut toimintapäivän jälkeen, hyppäsin autoon.
”Äiti, saanko leikkiä uuden ystäväni Teresan kanssa?” Vilkutin Teresalle, ja hän vilkutti takaisin.
Äidistä se oli hieno ajatus, ja koko loppuillan uusi ystäväni ja minä rullaluistelimme edestakaisin kotikadullani.
Kun sinä iltana polvistuin vuoteeni ääreen, kiitin taivaallista Isää siitä, että Hän oli vastannut rukouksiini. Olin alkuun pelännyt toimintapäivään menemistä, mutta olen iloinen siitä, että menin. Olen iloinen siitä, että olin riittävän rohkea toimimaan uskon varassa.
Kuvitus Natalie Malan