Tulvan erottamina, rukouksen yhdistäminä
Torresin perheen jäsenet, jotka olivat loukussa huonekalujen tukkimissa huoneissaan tai puun oksiin tarrautuneina, tekivät sen ainoan asian, joka voisi pelastaa heidät.
Victor Manuel Torres Quirosin ja hänen vaimonsa Yamileth Monge Ureñan sekä heidän lastensa sunnuntaipäivä 25. syyskuuta vuonna 2005 alkoi rauhallisesti ja levollisesti. He olivat palanneet kirkosta ja lepäilivät, lueskelivat ja nauttivat hiljaisesta, sateisesta iltapäivästä kodissaan Costa Rican vuorilla.
Sade oli jatkunut suurimman osan viikonloppua, mikä ei ollut epätavallista alueella tai siihen vuodenaikaan. Noin viideltä iltapäivällä veli Torres huomasi, että lähellä heidän tonttiaan virtaava joki oli noussut tavallista korkeammalle ja alkoi lähestyä taloa. Hän varoitti rauhallisesti perhettään, ja varotoimenpiteenä hän ja hänen 11-vuotias poikansa Erick alkoivat tukkia huovilla ovia estääkseen vettä tunkeutumasta sisään.
Joitakin hetkiä myöhemmin joki paisui siinä määrin, että vettä oli yli puolentoista metrin korkeudella talon ympärillä. Sekunneissa vesi syöksyi ikkunoiden läpi. (Perhe sai myöhemmin tietää, että maanvyörymä oli aiheuttanut äkillisen vedensyöksyn.) Veli Torres huusi perhettään juoksemaan takapihalle, missä oli puita ja mikä oli korkeammalla maalla. Hänen kolme teini-ikäistä tytärtään, Sofia, Korina ja Monica, lähtivät heti ulos talosta.
Mutta sisar Torres ei päässyt ulos. Niinpä hän juoksi makuuhuoneeseen pienen Elizabethin kanssa, joka oli sinä viikonloppuna heidän luonaan hoidossa. He kiipesivät kiireesti sängylle, joka, hämmästyttävää kyllä, kellui. Kummallakaan ei ollut mitään tietoa siitä, missä muut olivat, tai olivatko he kunnossa. Pikkuinen Elizabeth muistutti sisar Torresia: ”Älä itke. Muista, että Jumalamme rakastaa meitä.” Sitten he alkoivat rukoilla.
Veli Torres oli seurannut tyttäriään ulos ja tajusi sitten, ettei hän tiennyt, missä Erick oli. Virtaa vastaan taistellen hän palasi taloon. Hän löysi Erickin seisomassa tavarakasan päällä – vesi oli työntänyt suljettua ovea vasten paikaltaan siirtyneen seinän, joitakin huonekaluja, roskia ja useita puunoksia. Yhdessä he siirtyivät keittiöön, jossa veli Torres nosti Erickin turvalliseen korkeaan paikkaan. Sitten veli Torres huomasi, että vesi oli kietonut hänen sääriensä ympäri nailonköyden, niin että hänen oli vaikea liikkua. Siitä huolimatta hän onnistui työntämään jääkaapin ja joitakin huonekaluja tieltä estäen ovea sulkeutumasta ja sulkemasta häntä ja hänen poikaansa ansaan.
Keittiöstä Erick ja veli Torres näkivät tytöt takapihalla, mutta he eivät tienneet, miten oli sisar Torresin ja Elizabethin laita. Veli Torres ehdotti, että he pyytäisivät yhdessä taivaallisen Isän apua.
Samaan aikaan ulkona ylhäällä guavapuissa tytöt rukoilivat myös. Sofia, Korina ja Monica näkivät veden ryöppyävän kotinsa läpi. Kaiken kaikkiaan näytti mahdottomalta, että kukaan sisälle jäänyt voisi olla hengissä. Huolissaan perheestään ja kylmissään ja peloissaan tytöt lauloivat kirkon lauluja ja rukoilivat yhdessä.
”Pyysimme taivaallista Isää, että Hän antaisi veden laskea”, Sofia sanoo. ”Tiesimme, että meillä piti olla uskoa. Jos meillä ei olisi, ihmettä ei voisi tapahtua. Onnellisin hetki oli se, kun avasimme silmämme ja vedenpinta oli laskenut.”
Se jatkoi laskuaan. Lyhyen ajan kuluttua isä tuli ulos kysymään, olivatko he kunnossa. Nyt oli pimeää, joten hän palasi taloon, etsi kynttilän ja bensiiniä käyttäen teki soihdun, niin että naapurit tietäisivät, että perhe oli tosiaan sisällä talossa.
Eräs naapuri näki soihdun ja tuli auttamaan. Hän auttoi tytöt alas puusta ja siirsi veli Torresin kanssa sivuun tavarat, jotka tukkivat sen makuuhuoneen oven, missä sisar Torres ja Elizabeth olivat. Sen yön perhe vietti erään sukulaisen luona.
Koska heidän lähtiessään oli pimeä, Torresit eivät tienneet kotiaan kohdanneiden vahinkojen laajuutta. Kun he maanantaiaamuna palasivat, he havaitsivat menettäneensä kaiken.
Siitä huolimatta he eivät valittaneet. ”Me tiesimme, että Herra antaa ja Herra ottaa”, sanoo veli Torres (ks. Job 1:21). Vaikka heidän kotinsa ja omaisuutensa oli tuhoutunut, sisar Torres sanoi, että he tunsivat vain kiitollisuutta, koska he näkivät taivaan ikkunoiden avautuneen heille, sillä heidän henkensä oli säästynyt ja he saivat siunauksia sen jälkeen.
Monet noista siunauksista ilmenivät eri puolilla Costa Ricaa asuvien kirkon jäsenten runsaskätisyytenä. Torstaihin mennessä perhe oli saanut sängyt ja muita huonekaluja, ruokaa, vaatteita ja muita välttämättömyystarvikkeita San Josén alueen usean eri vaarnan jäseniltä. Neljä päivää myöhemmin perhe löysi uuden asuinpaikan.
”Me opimme, että Jumala osoittaa rakkauttaan meitä kohtaan käyttäen muita ihmisiä”, sisar Torres sanoo. ”Niin monet ihmiset, niin monet veljet ja sisaret, auttoivat meitä silloin. Tunsimme saavamme hyvin paljon rakkautta. Meillä ei ollut mitään syytä kysyä: ’Miksi me?’”
”Oli ihme, että me kaikki selvisimme hengissä”, veli Torres sanoo. ”Perheemme usko on kiistatta lisääntynyt. Tiedän ilman epäilyksen häivääkään, että Jumala elää ja rakastaa meitä.”
Sisar Torres lisää: ”Perheellämme on ollut kauan tunnuslause: ’Jumala on mukana kaikessa elämäämme liittyvässä.’ Kokemuksemme jälkeen tiedämme sen varmasti. Taivaallinen Isä tuntee meidät. Hän vastaa rukouksiimme.”
Kuvitus Bjorn Thorkelson