Nousin rohkeasti työtovereitani vastaan
Kenneth Hurst, Alabama, USA
Eräänä aamuna töissä tehtaan esimiehet kertoivat kaikille työntekijöille, että tuntipalkkamme lisäksi alkaisimme saada tulospalkkiota. Mitä enemmän tuottaisimme, sitä enemmän ansaitsisimme. Tämä tapahtui neljä kuukautta ennen lähetystyöhön lähtöäni, joten nyt voisin ansaita enemmän rahaa kustantaakseni osan siitä.
Tuotanto lisääntyi merkittävästi, ja samoin kohosi palkkamme. Tein töitä kolmen miehen puristuskoneella, ja joka kerta kun näin muotin tulevan ulos ja laukaisevan automaattisen laskurin, kuvittelin pankkitilini saldon lisääntyvän.
Uusi tulospalkkaus kannusti kuitenkin huijaamaan. Joku työtovereista livahti usein automaattilaskurin viereen, painoi laskurivipua muutaman ylimääräisen kerran ja palasi paikalleen. Virnistin nähdessäni sen ja päätäni pudistaen jatkoin töitäni. Minusta tuntui, että niin kauan kuin en itse koskenut laskuriin, pysyin edelleenkin nuhteettomana.
Mutta ennen pitkää tajusin, että koska minulle maksettiin saman verran kuin muille miehille tiimissäni, niin ei ollut oikeastaan väliä, kuka laskuria paineli. Varastin yhtiöltä aivan samoin kuin muutkin. Aioinko rahoittaa lähetystyöni varastetulla rahalla?
Tuskailin asian kanssa. Lisä palkassamme ei ollut kovin suuri. Monet ihmiset sanoisivat, ettei siitä kannattanut huolestua, mutta minä olin huolissani. Tiesin, että minun oli otettava se puheeksi työtoverieni kanssa.
”Lasketko leikkiä?” kysyi Bob (nimet on muutettu), tiimin vanhin jäsen. ”Kaikki huijaavat. Jopa johto. He odottavat sitä.”
Hän ei nähnyt mitään tarvetta muuttaa tilannetta. Mitä muuta voisin tehdä? Jopa tuotantonumeroitamme liioittelemattakin työpisteemme oli tuottoisin vuorossamme. Kuulin usein muiden koneenhoitajien sanovan, että he toivoivat työskentelevänsä meidän tiimissämme.
”Voisin vaihtaa paikkaa toisella koneella olevan Jackin kanssa”, ehdotin Bobille.
”Minusta sinä olet typerä”, hän sanoi minulle, ”mutta voin minä tehdä töitä Jackin kanssa.”
Kun Jack ja minä olimme vaihtaneet tiimejä, Bob muistutti minua usein siitä, kuinka paljon enemmän rahaa hän ansaitsi kuin minä. Mieleeni tulivat laulun ”Niin varma on perustus” sanat: ”Sä ethän nyt pelkää, soi sana Jumalan, Kun vierelläs kuljen ja sua talutan.” Nuo sanat auttoivat minua olemaan välittämättä Bobin irvailuista.
Jonkin ajan kuluttua Bob tuli luokseni. Hän sanoi, ettei Jack sopinut entiseen tiimiini ja tiimini halusi minut takaisin. Olin yllättynyt. Kerroin Bobille, että palaisin, mutta huijauksen oli loputtava. Hän suostui siihen. Vanha tiimini otti minut lämpimästi vastaan, ja huijaus loppui.
Odotin, että minua koeteltaisiin ennen lähetystyöhön lähtöäni, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että rehellisyyttäni ja rohkeuttani koeteltaisiin. Olen kiitollinen siitä, että kun tarvitsin voimaa tehdä niin kuin on oikein, sain käydä ”suojassa kätten [mä] Kaikkivaltiaan”1.