Tyttö, jolla on kaunis hymy
Olin peloissani, mutta löysin salaisen aseen pelkoni voittamiseen.
Olin valmistautunut piano-opettajani kanssa tähän päivään kuukausien ajan. Olin osallistumassa vuosittain järjestettävään musiikkikilpailuun, jossa musiikinopiskelijoita arvioidaan kaikenlaisissa asioissa – teoriatiedosta ulkoa opetellun kappaleen dynaamiseen soittamiseen. Viimein päivä oli tullut ja sen myötä hermostuneisuuteni.
Pelottavin osa kilpailua oli kappaleiden soittaminen tuomarien edessä. Osasin kappaleeni, mutta käteni vapisivat soittaessani.
Pelätty esiintyminen oli ohi. Saatoin rentoutua, koska minun ei tarvinnut enää muuta kuin luovuttaa säveltäjää käsittelevä raporttini. Löysin oikean paikan ja odotin jonossa kahden oven edessä. Uteliaana katselin sisään vasemmalla olevasta ovesta. Siellä ystävällinen opettaja rohkaisi oppilaita, kun he astuivat hermostuneina sisään ja tutustuivat häneen. Hän selvästi halusi saada heidät vapautumaan.
Sitten katselin oikealla olevaan huoneeseen. Siellä oli toinen, vanhempi pianonsoitonopettaja, mutta hänellä oli ankara katse, joka sai käteni kylmenemään. Mitä enemmän näin hänen vuorovaikutustaan oppilaiden kanssa, sitä pelokkaammaksi tunsin itseni. En kyennyt ajattelemaan muuta kuin että toivottavasti saan sen ensimmäisen tuomarin.
Luin raporttiani yhä uudelleen. Kun pääsin jonon ensimmäiseksi, toivoin, että vasemmalla oleva oppilas vapautuisi ensin. Ällistyksekseni oikealla oleva oppilas lähti kävelemään ovelle. En voisi mitenkään mennä sinne. Sitten mieleeni tuli ajatus: ”Hymyile vain niin leveästi kuin osaat.”
Kävelin sisään reippain askelin ja hymyillen leveämmin kuin koskaan aiemmin. Sanotaanhan, että kun käyttäytyy niin kuin olisi iloinen, tunteekin itsensä iloiseksi. Hymyilin säteilevästi kätellessäni tuomaria. Sitten luin raporttini selkeällä äänellä ja pysähdyin silloin tällöin hymyilemään hänelle. Luettuani raportin loppuun kiitin häntä hänen ajastaan. Hän ei vaikuttanut enää pelottavalta. Kun kävelin ulos huoneesta, oloni oli helpottunut ja onnellinen.
Muutamaa kuukautta myöhemmin kuuntelin, kun pianonsoitonopettajani luki tuomarien kommentit. Viimeisestä kommentista hän sanoi: ”Oho, teit todella vaikutuksen tähän tuomariin. Hän kirjoitti: ’Michelle – tyttö, jolla on kaunis hymy.’” Minun ei tarvinnut kysyä häneltä, kuka sen oli kirjoittanut.
Asenteeni muuttaminen auttoi minua tekemään parhaani. Aina kun minun on tehtävä jotakin vaikeaa, niin sen sijaan että näyttäisin haluttomalta, päätän tehdä siitä tyydytystä tuottavaa ja nautittavaa. Tiedän, että asenteeni vaikuttaa kokemuksiini. Säilyttämällä hyvän asenteen olen oppinut nauttimaan haasteistani.
Kuvitus Jennifer Tolman