Valittujen polku
Kasteelle meno on eri asia kuin kestäminen loppuun asti.
Kun olin teini-ikäinen ja asuin Matsumotossa Japanissa, halusin kovasti oppia englantia. 17-vuotiaana liityin lukiossani englanninkerhoon. Kouluvuoden alkaessa kerhossa päätettiin etsiä joku englantia äidinkielenään puhuva opettamaan meitä keskustelemaan englanniksi. Etsimme etsimistämme, mutta englannin kielen opettajat, joiden kanssa puhuimme, laskuttivat työstään, eikä kerholla ollut varaa maksaa mitään. Lannistuneina melkein annoimme periksi.
Kun sitten kerran pyöräilin kouluun, näin nuoria, pukuun pukeutuneita amerikkalaisia miehiä jakamassa lentolehtisiä. Otin yhden ja panin sen taskuuni. Koulun jälkeen tutkin lentolehtistä ja huomasin, että se oli kutsu osallistua ilmaiseen englanninkieliseen keskusteluluokkaan. Lentolehtisessä oli nimi ”Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko”. En ollut koskaan kuullut sellaisesta kirkosta, mutta olin innoissani: olin ratkaissut englanninkerhon ongelman!
Kun luokka kokoontui seuraavan kerran, oppitunnille osallistui minun lisäkseni noin 30 kerholaista. Lähetyssaarnaajat opettivat luokkaa, josta me kaikki nautimme hyvin paljon. Heti ensimmäisellä oppitunnilla panin merkille, että lähetyssaarnaajissa oli jotakin erilaista. Heidän lämpönsä, rakkautensa, myönteiset asenteensa ja iloisuutensa tekivät minuun syvän vaikutuksen. Oli kuin heitä olisi ympäröinyt valo – en ollut koskaan aiemmin tavannut ketään aivan heidän kaltaistaan.
Monen viikon kuluttua aloin kysellä lähetyssaarnaajilta heidän kirkostaan, ja he esittivät minulle kutsun oppia lisää. Otin kutsun vastaan, ja he opettivat minulle lähetystyöoppiaiheet. Tuolloin en osannut täysin ymmärtää tai arvostaa oppimani tärkeyttä, mutta tunsin Hengen ja ymmärsin, että lähetyssaarnaajien minulle opettamat periaatteet olivat hyviä. Kun he esittivät minulle kutsun mennä kasteelle, otin sen vastaan.
Ennen kuin voisin liittyä kirkkoon, tarvitsin kuitenkin luvan vanhemmiltani. Alkuun he olivat todella paljon sitä vastaan – kristilliset opetukset olivat heille uusia ja outoja. En ollut kuitenkaan vielä valmis antamaan periksi. Pyysin, että lähetyssaarnaajat tulisivat kotiini ja selittäisivät vanhemmilleni kirkkoa koskevia asioita, mitä he olivat opettaneet minulle ja mitä minulta odotettaisiin. Henki pehmitti vanhempieni sydämen, ja tällä kertaa he antoivat minulle luvan mennä kasteelle.
Ajautumista pois
Kun minut oli kastettu ja konfirmoitu, kävin pienessä Matsumoton seurakunnassa, jossa oli 12–15 aktiivista jäsentä. Sain ystäviä, ja oli hauskaa osallistua joka viikko. Noin vuotta myöhemmin pääsin ylioppilaaksi ja muutin Jokohamaan opiskellakseni yliopistossa. Lähin seurakunta oli Tokion keskinen seurakunta, jossa oli yli 150 aktiivista jäsentä. Kun kävin ensimmäisen kerran tuossa uudessa seurakunnassa, tunsin itseni maalaispojaksi suurkaupungissa. Minun oli vaikea saada ystäviä. Yhtenä sunnuntaina jäin kotiin enkä mennyt kirkkoon. Pian lakkasin käymästä kokonaan. Aloin saada ystäviä kirkkoon kuulumattomista opiskelutovereista, ja kirkko häipyi yhä kauemmas mielestäni.
Näin jatkui usean kuukauden ajan. Sitten kerran sain kirjeen eräältä Matsumoton seurakuntaan kuuluvalta sisarelta. ”Kuulin, että olet lakannut käymästä kirkossa”, hän kirjoitti. Olin yllättynyt. Ilmeisesti joku uudesta seurakunnastani oli kertonut hänelle, etten käynyt enää kirkossa! Sisar jatkoi kirjettään lainaamalla kohtaa OL 121:34: ”Katso, monet ovat kutsuttuja, mutta harvat ovat valittuja.” Sitten hän kirjoitti: ”Koichi, sinut on kastettu kirkon jäseneksi. Sinut on kutsuttu, mutta et ole enää valittujen joukossa.”
Kun luin nuo sanat, katumus täytti minut. Tiesin, että minun piti muuttua jotenkin. Tajusin, ettei todistukseni ollut vahva. En ollut varma, oliko Jumala olemassa, enkä tiennyt, oliko Jeesus Kristus Vapahtajani. Ajatellessani kirjeen sanomaa levottomuuteni lisääntyi usean päivän ajan. En tiennyt, mitä tehdä. Sitten yhtenä aamuna muistin jotakin, mitä lähetyssaarnaajat olivat minulle opettaneet. He olivat pyytäneet minua lukemaan kohdan Moroni 10:3–5 luvaten, että voisin tietää totuuden itse. Päätin, että minun täytyy rukoilla. Jos en tuntisi mitään, voisin unohtaa kokonaan kirkon ja käskyt enkä menisi enää koskaan kirkkoon. Jos kuitenkin saisin vastauksen, kuten Moroni lupasi, minun pitäisi tehdä parannus, ottaa evankeliumi vastaan koko sydämestäni, palata kirkkoon ja tehdä kaikkeni noudattaakseni käskyjä.
Kun sinä aamuna polvistuin rukoilemaan, pyysin taivaallista Isää vastaamaan minulle. ”Jos Sinä elät – jos olet todellinen”, minä rukoilin, ”niin annathan minun tietää.” Rukoilin tietääkseni, oliko Jeesus Kristus Vapahtajani ja oliko kirkko totta. Kun olin lopettanut, tunsin äkkiä jotakin. Lämmin tunne ympäröi minut, ja sydämeni täyttyi ilolla. Ymmärsin tämän totuuden: Jumala todella elää ja Jeesus on minun Vapahtajani. Herran kirkko oli todella palautettu profeetta Joseph Smithin kautta, ja Mormonin kirja on Jumalan sanaa.
Tarpeetonta sanoakaan, että rukoilin anteeksiantoa sinä samana päivänä ja päätin noudattaa käskyjä. Palasin kirkkoon ja lupasin Herralle, että tekisin mitä tahansa pysyäkseni uskollisena.
Jonkin ajan kuluttua kirkko alkoi suunnitella kappelin rakentamista Jokohamaan. Tuohon aikaan seurakunnan jäsenten odotettiin lahjoittavan rahaa ja olevan työssä kappelirakennuksella. Kun lähetysjohtaja antoi seurakunnan jäsenille haasteen lahjoittaa niin paljon kuin kykenivät, muistin sitoumukseni tehdä mitä tahansa Herra minulta pyytäisi. Niinpä joka päivä lähes vuoden ajan autoin rakennustyömaalla sen jälkeen kun olin käynyt luennoilla yliopistolla.
Neljän tavoitteen saavuttamista
Noihin samoihin aikoihin vanhin Spencer W. Kimball (1895–1985), joka oli silloin kahdentoista apostolin koorumissa, kävi Japanissa ja kannusti kirkon nuoria saavuttamaan neljä tavoitetta: 1) hankkia mahdollisimman hyvä koulutus, 2) palvella kokoaikaisessa lähetystyössä, etenkin nuoret miehet, 3) solmia temppeliavioliitto ja 4) hankkia taitoja perheen elättämiseksi. Ennen sitä en ollut koskaan suunnitellut saavuttavani näitä neljää asiaa. Mutta myöhemmin polvistuin ja rukoilin: ”Taivaallinen Isä, haluan saavuttaa ne neljä tavoitetta. Autathan minua.”
Tiesin, että pysyäkseni valittujen polulla minun piti noudattaa Herran palvelijoiden neuvoja. Sitouduin tekemään kaiken voitavani noudattaakseni vanhin Kimballin neuvoa ja työskennelläkseni lujasti kirkon vahvistamiseksi.
Usean seuraavan vuoden ajan tein työtä neljän tavoitteeni eteen. Palvelin kaksi vuotta rakennuslähetyssaarnaajana auttaen kahden kappelin rakentamisessa kotimaahani. Sitten minut kutsuttiin palvelemaan lähetyssaarnaajana kokoaikaisessa käännytystyössä. Pian kotiin palattuani solmin temppeliavioliiton sen Matsumoton seurakuntaan kuuluvan naisen kanssa, joka oli kirjoittanut minulle tuon kirjeen. Myöhemmin sain unelmatyön ulkomaankauppaa harjoittavasta yrityksestä. Kun noudatin Herran sanaa ja profeettojen neuvoja, tunsin, että olin jälleen valittujen polulla. Ja pyrin edelleen pysymään tuolla polulla.
Hänen äänensä kuulemista
Nuoret veljeni ja sisareni, Vapahtaja kutsuu jatkuvasti meitä kaikkia pyytäen meitä seuraamaan Häntä. Herra on opettanut: ”Minun lampaani kuulevat minun ääneni – – ja ne seuraavat minua” (Joh. 10:27). Te olette kuulleet Herran äänen. Te olette seuranneet Häntä ottamalla kasteen Hänen kirkkoonsa. Teidät on todellakin kutsuttu. Valituksi tuleminen on kuitenkin aivan eri asia.
Päättäkää nyt, että teette kaikkenne pysyäksenne uskollisina. Päättäkää kestää loppuun asti noudattamalla kaikkia Jumalan käskyjä. Asettakaa itsellenne vanhurskaita ja kelvollisia tavoitteita. Hankkikaa koulutus, palvelkaa lähetystyössä, solmikaa temppeliavioliitto ja huolehtikaa perheenne hyvinvoinnista sekä hengellisesti että ajallisesti. Jos ette ole vielä saaneet todistusta, polvistukaa ja pyytäkää taivaallista Isää auttamaan teitä saamaan tiedon totuudesta. Kun sitten vastaus tulee, sitoutukaa koko sydämestänne Herran työhön. Tehkää mitä tahansa vaaditaankin päästäksenne valittujen polulle.
Kuvitus Scott Greer