Kunnes taasen kohdataan
Piikkikruunu, voitonkruunu
Minulle piikkikruunusta on tullut vertauskuva siitä, että Vapahtaja on tietoinen kaikista salaisistakin murheistamme – ja vertauskuva siitä, että Hän kykenee parantamaan ne.
Elokuu Pyhässä maassa. Kapernaumin rauniot ympärillämme himersivät iltapäivän helteessä. Paikka oli kiehtova, mutta oppaamme ja lähellä oleva kaskas olivat olleet äänessä jo jonkin aikaa, ja ajatukseni alkoivat harhailla.
Äkkiä havahduin, kun opas osoitti meitä varjostavaa puuta ja sanoi ohimennen: ”Tuota kutsutaan piikkikruunupuuksi.” Nostin katseeni lehteviin oksiin. Missä piikit olivat? Ojensin käteni ja vedin varovasti pientä oksaa lähemmäs.
Siellä hauraiden lehtien seassa näin piikit. Ne olivat ohuita ja vihreitä, kavalan teräviä ja peukaloni pituisia, mutta niitä ei erottanut enää metrin päästä. Silti kuka tahansa noiden lehtevien oksien kanssa kosketuksiin joutuva tuntisi varmasti kipua.
Ajattelin monia maalauksia, joita olin nähnyt Vapahtajasta seisomassa oikeudenkäynnin irvikuvan edessä yllään punainen viitta ja päässään kuivista, piikkisistä köynnöksistä kiedottu kruunu. Äkkiä mieleeni juolahti, että tuon kruunun tekijäksi määrätty orja tai sotilas olisi varmaankin halunnut työstää taipuisia vihreitä oksia, jollaisia oli yllä olevassa puussa – ei teräviä, kuivia varpuja. Vielä riipaisevampaa oli, että kruunun tarkoitus oli paitsi tuottaa kipua myös pilkata ja ivata.
Muinaisessa maailmassa vihreä, lehtevä kruunu eli seppele – joka sidottiin yleensä tuoksuvista laakerinlehdistä – annettiin usein kilpailujen ja taistelujen voittajille. Laakeriseppeleet koristivat kuninkaiden ja keisareiden kuvia. Ehkäpä se julma kruunu, joka painettiin Vapahtajan otsalle, oli lehtevä ja vihreä, katkeran ivallinen viittaus tuohon muinaiseen kunniaan. Tämä on vain oletus, ei opinkappale. Mutta kun kuvittelen sitä sillä tavoin, se tuo selkeämmin esiin yhden näkökohdan sovituksesta: Vapahtaja on tietoinen murheistamme, ja Hän kykenee parantamaan meidät.
Hänen ylleen puettu viitta oli pilkallinen vertauskuva kuninkuudesta. Se peitti Hänen juuri kärsimänsä ruoskimisen aiheuttamat juomut ja haavat. Samalla tavoin lehtevä piikkikruunu näyttäisi voittajan seppeleeltä mutta kätkisi itse asiassa aiheuttamansa tuskan.
Hyvin monet meistä kantavat näkymättömiä haavoja. Kirkon laulussa opetetaan, että ”oman murheen yksinäisen kantaa kukin rinnassaan” (”Sua tahdon seurata”, MAP-lauluja, 142). Mutta Vapahtaja on tietoinen niistä. Hän tuntee hyvin yksityisen tuskan. Hän eli koko palvelutyöaikansa odottaen sovitusta ja ylösnousemusta. Silti ne, joita Hän opetti ja siunasi ja paransi, eivät tienneet sitä. Edes Hänen omat opetuslapsensa eivät tulleet tietämään sitä.
Vapahtaja näkee niiden ”viittojen” ja ”kruunujen” ohi, joilla peitämme surumme muilta. Kärsittyään ”kaikenlaisia kipuja ja ahdinkoja ja koetuksia” Hän on täynnä armoa ja Hän osaa auttaa meitä, kun laskemme kuormamme Hänen jalkoihinsa (ks. Alma 7:11–12). Hänellä on palsamia, joka voi parantaa jopa syviä ja salattuja haavoja. Ja kruunu, jota Hän meille tarjoaa, on todellakin voittajan.
Carl Heinrich Blochin teos Kristus ja piikkikruunu, Frederiksborgin linnassa Hillerødissä Tanskassa sijaitsevan kansallishistoriallisen museon luvalla, kopiointi kielletty