Muistaa Hänet aina
Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksella 27. tammikuuta 2009 pidetystä puheesta. Voit kuunnella puheen englanniksi sivustolla web.byui.edu/devotionalsandspeeches/default.aspx.
Kun me muistamme Vapahtajan aina, me voimme tehdä iloisin mielin kaiken, mikä on meidän vallassamme, luottaen siihen, että Hänen voimansa ja Hänen meitä kohtaan tuntemansa rakkauden ansiosta me selviydymme.
Sakramenttirukouksissa vahvistetaan, että yksi Herran Jeesuksen Kristuksen asettaman sakramentin keskeisistä tarkoituksista on, että me muistaisimme Hänet aina (ks. OL 20:77, 79). Vapahtajan muistamiseen kuuluu itsestään selvästi se, että me muistamme Hänen sovituksensa, jota leipä ja vesi vertauskuvallisesti edustavat Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa symboleina. Emme saa koskaan unohtaa, mitä Hän teki meidän puolestamme, sillä ilman Hänen sovitustaan ja ylösnousemustaan elämällä ei olisi merkitystä. Hänen sovituksensa ja ylösnousemuksensa ansiosta meidän elämällämme on kuitenkin iankaikkisia, jumalallisia mahdollisuuksia.
Haluan käsitellä tarkemmin kolmea ajatusta siitä, mitä se, että muistamme Hänet aina, tarkoittaa: ensiksi, että pyrimme tuntemaan Hänen tahtonsa ja noudattamaan sitä, toiseksi, että ymmärrämme ja hyväksymme velvoitteemme tehdä tiliä Kristukselle jokaisesta ajatuksesta, sanasta ja teosta, ja kolmanneksi, että elämme uskossa ja pelkäämättä, koska me voimme aina pyytää Vapahtajalta tarvitsemaamme apua.
1. Pyrkikää tuntemaan Kristuksen tahto ja noudattamaan sitä aivan kuten Hän pyrki tekemään Isänsä tahdon.
Sakramenttileivän siunaamisessa me sitoudumme olemaan halukkaita ottamaan päällemme Pojan nimen ”ja muistamaan hänet aina ja pitämään hänen käskynsä, jotka hän on antanut” meille (OL 20:77). Olisi myös sopivaa tulkita tämä liitto seuraavasti: ”muistamaan Hänet aina pitääksemme Hänen käskynsä”. Siten Hän muisti aina Isän. Hänhän sanoi: ”Omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan mitä kuulen, ja tuomioni on oikea, sillä minä en pyri toteuttamaan omaa tahtoani, vaan lähettäjäni tahdon.” (Joh. 5:30.)
Jeesus saavutti täyden ykseyden Isänsä kanssa alistamalla itsensä, sekä ruumiin että hengen, Isänsä tahtoon. Isästään puhuessaan Jeesus sanoi: ”Minä teen kaiken hänen mielensä mukaan” (Joh. 8:29). Isän tahdosta Jeesus alistui jopa kuolemaan sulauttaen Pojan tahdon Isän tahtoon (ks. Moosia 15:7). Jeesuksen keskittyminen Isään on yksi tärkeimpiä syitä, miksi Hänen palvelutyönsä oli niin selkeä ja voimallinen.
Samalla tavoin te ja minä voimme asettaa Kristuksen elämämme keskipisteeksi ja tulla yhdeksi Hänen kanssaan niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa (ks. Joh. 17:20–23). Me voimme aloittaa poistamalla elämästämme kaiken ja kokoamalla sen sitten takaisin yhteen sellaisessa tärkeysjärjestyksessä, että Vapahtaja on keskipisteenä. Meidän pitäisi ensin panna paikoilleen ne asiat, joiden ansiosta on mahdollista muistaa Hänet aina – usein toistuva rukoileminen ja pyhien kirjoitusten tutkiminen, apostolisten opetusten syvällinen tutkiminen, viikoittainen valmistautuminen sakramentin nauttimiseen kelvollisena, Jumalan palveleminen sunnuntaina sekä niiden asioiden muistiin merkitseminen ja muistaminen, joita Henki ja kokemus opettavat meille opetuslapsena olemisesta.
Mieleenne voi tulla muitakin asioita, jotka sopivat erityisen hyvin tähän elämänvaiheeseenne. Kun järjestämme riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia näille asioille keskittäen elämämme Kristukseen, voimme alkaa lisäillä muita arvokkaita tehtäviä ja asioita, kuten opiskelu ja perhevelvollisuudet. Tällä tavoin se, mikä on pelkästään hyvää, ei työnnä elämästämme syrjään sitä, mikä on olennaista, ja vähemmän tärkeät asiat jäävät vähemmän tärkeiksi tai kokonaan pois.
Ymmärrän, että tahtomme sovittaminen Jeesuksen Kristuksen tahtoon siten kuin Hän sovitti tahtonsa Isän tahtoon ei ole mitenkään helppo tehtävä. Presidentti Brigham Young (1801–1877) puhui ymmärtäväisesti haasteestamme sanoessaan:
”Kaiken sen jälkeen, mitä on sanottu ja tehty, Hänen johdettuaan tätä kansaa niin pitkään, eikö teistä tunnu, että meiltä puuttuu uskoa Jumalaan? Voitteko tuntea sen itsessänne? Voitte kysyä: ’Veli Brigham, tunnetko sen itsessäsi?’ Tunnen. Ymmärrän, että minulta yhä puuttuu uskoa tietyssä määrin Häneen, johon panen turvani. – Miksi? Koska minulla ei lankeemuksen seurausten tähden ole voimaa. – –
Sisimmässäni herää toisinaan jotakin sellaista, mikä erottaa selkeästi minun etuni taivaallisen Isäni edusta – jotakin sellaista, mikä tekee minun edustani jotakin muuta kuin taivaallisen Isäni edun.
Tiedän, että meidän tulisi tuntea ja ymmärtää niin pitkälle kuin mahdollista, niin pitkälle kuin langennut luontomme sallii, niin pitkälle kuin voimme saada uskoa ja tietoa ymmärtää itseämme, että palvelemamme Jumalan tahto on meidän tahtomme ja ettei meillä ole mitään muuta, ei ajassa eikä iankaikkisuudessa.”1
Vaikka se ei ehkä ole helppoa, me voimme jatkuvasti ponnistella eteenpäin Herraan uskoen. Voin vahvistaa, että aikanaan halumme ja kykymme muistaa Vapahtaja aina ja seurata Häntä kasvaa. Meidän tulee kärsivällisesti tehdä työtä sitä kohti ja rukoilla aina erottamisen kykyä ja jumalallista apua, joita tarvitsemme. Nefi neuvoi: ”Minä sanon teille, että teidän on rukoiltava aina ja uupumatta; ettei teidän pidä tehdä Herralle mitään, ellette ensiksi rukoile Isää Kristuksen nimessä, jotta hän pyhittäisi teidän tekonne teille, jotta tekonne olisivat sielunne parhaaksi” (2. Nefi 32:9).
Näin yksinkertaisen esimerkin tämänkaltaisesta rukouksesta, kun vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista ja minä saimme tehtävän pitää erään toisessa maassa olevan avioparin puhuttelun videoneuvottelun välityksellä. Vähän ennen kuin menimme studioon, kertasin vielä kerran avioparista kokoamamme tiedot, ja minusta tuntui, että olin valmistautunut puhutteluun. Muutama minuutti ennen sovittua aikaa näin vanhin Oaksin istuvan yksin pää painuksissa. Hetken kuluttua hän kohotti päänsä ja sanoi: ”Pidin juuri rukoukseni valmistautuakseni tähän puhutteluun. Tulemme tarvitsemaan erottamisen lahjaa.” Hän ei ollut laiminlyönyt tärkeintä valmistautumista, rukousta, pyhittääksemme suorituksemme omaksi hyväksemme ja Herran kunniaksi.
2. Valmistautukaa tekemään Kristukselle tiliä jokaisesta ajatuksesta, sanasta ja teosta.
Pyhissä kirjoituksissa tehdään selväksi, että tulee suuri tuomion päivä, jolloin Herra seisoo tuomitsemassa kansakuntia (ks. 3. Nefi 27:16) ja jolloin jokainen polvi on notkistuva ja jokainen kieli tunnustava, että Hän on Kristus (ks. Room. 14:11; Moosia 27:31; OL 76:110). Alma kuvaa tuon tuomion yksilöllistä luonnetta ja laajuutta Mormonin kirjassa:
”Sillä meidän sanamme tuomitsevat meidät, niin, kaikki meidän tekomme tuomitsevat meidät; meitä ei havaita tahrattomiksi, ja meidän ajatuksemmekin tuomitsevat meidät; ja tässä kauheassa tilassa me emme rohkene kohottaa katsettamme Jumalaamme; ja me olisimme iloisia, jos voisimme käskeä kallioita ja vuoria kaatumaan päällemme kätkemään meidät hänen edestään.
Mutta näin ei voi olla; meidän on tultava esiin ja seistävä hänen edessään hänen kirkkaudessaan ja hänen voimassaan ja hänen väkevyydessään, ylhäisyydessään ja vallassaan ja tunnustettava ikuiseksi häpeäksemme, että kaikki hänen tuomionsa ovat oikeudenmukaisia, että hän on oikeudenmukainen kaikissa teoissansa ja että hän on armollinen ihmislapsille ja että hänellä on kaikki valta pelastaa jokainen, joka uskoo hänen nimeensä ja tuottaa hedelmää, josta parannus näkyy.” (Alma 12:14–15.)
Kun Vapahtaja määritteli evankeliuminsa, tämä tuomio oli siinä keskeisellä sijalla. Hän sanoi:
”Katso, minä olen antanut teille evankeliumini, ja tämä on evankeliumi, jonka minä olen antanut teille – että minä tulin maailmaan tekemään Isäni tahdon, koska minun Isäni lähetti minut.
Ja minun Isäni lähetti minut, jotta minut korotettaisiin ristille ja jotta minä sen jälkeen, kun minut oli korotettu ristille, voisin vetää kaikki ihmiset luokseni, niin että niin kuin ihmiset ovat korottaneet minut, samoin Isä korottaisi ihmiset seisomaan minun edessäni tuomittavina teoistaan, olivatpa ne hyviä tai olivatpa ne pahoja –
ja tästä syystä minut on korotettu; sen tähden minä Isän vallan mukaisesti vedän kaikki ihmiset luokseni, jotta heidät voidaan tuomita tekojensa mukaan.” (3. Nefi 27:13–15.)
Korottaminen ristille on tietenkin vertauskuvallinen viittaus Jeesuksen Kristuksen sovitukseen, jolla Hän tyydytti vaatimukset, joita oikeudenmukaisuudella kenties on kuhunkin meistä. Toisin sanoen kärsimällä ja kuolemalla Getsemanessa ja Golgatalla Hän maksoi kaiken sen, mitä oikeudenmukaisuus voisi vaatia meiltä synneistämme. Siksi Hän on oikeudenmukaisuuden paikalla ja on oikeudenmukaisuuden ruumiillistuma. Aivan kuten Jumala on rakkaus, Jumala on myös oikeudenmukaisuus. Velkojanamme on nyt Jeesus Kristus ja velvoitteemme kohdistuvat Häneen. Siksi Hänellä on oikeus tuomita meidät.
Tuo tuomio perustuu Hänen sanojensa mukaan meidän tekoihimme. Hänen evankeliuminsa erityisen hyvä uutinen on se, että Hän tarjoaa anteeksiannon lahjan parannuksemme ehdolla. Jos siis tekoihimme sisältyy parannuksen tekoja, Hän antaa anteeksi syntimme ja erheemme. Jos hylkäämme anteeksiannon lahjan kieltäytymällä tekemästä parannusta, niin ne oikeudenmukaiset rangaistukset, joita Hän nyt esittää, astuvat voimaan. Hän sanoi: ”Sillä katso, minä, Jumala, olen kärsinyt tämän kaikkien puolesta, jottei heidän tarvitse kärsiä, jos he tekevät parannuksen; mutta elleivät he tee parannusta, heidän täytyy kärsiä samoin kuin minä” (OL 19:16–17).
Se, että muistamme Hänet aina, tarkoittaa siis, että me muistamme aina, ettei mikään ole Häneltä salassa. Elämässämme ei ole mitään osaa, olipa kyseessä teko, sana tai pelkkä ajatus, joka ei tule Isän ja Pojan tietoon. Yksikään lunttaaminen tentissä, yksikään näpistys, yksikään himokas kuvitelma tai nautinto ja yksikään valhe ei livahda läpi sormien tai jää huomaamatta, kätköön tai unohduksiin. Mistä sitten pääsemmekin ”kuin koira veräjästä” elämässä tai mitä onnistumme salaamaan muilta ihmisiltä, se meidän on silti kohdattava, kun tulee se väistämätön päivä, jolloin meidät korotetaan Jeesuksen Kristuksen, puhtaan ja täydellisen oikeudenmukaisen Jumalan eteen.
Tämän tajuaminen on osaltaan pakottanut minut eri aikoina joko tekemään parannuksen tai välttämään synnin kokonaan. Erään kerran talon myynnin yhteydessä asiakirjoissa oli virhe ja huomasin olevani asemassa, jossa olin lain mukaan oikeutettu saamaan ostajalta enemmän rahaa. Kiinteistönvälittäjäni kysyi, halusinko pitää rahat, koska minulla oli siihen oikeus. Ajattelin, miten kohtaisin Herran, oikeudenmukaisuuden ruumiillistuman, ja yrittäisin selittää, että minulla oli laillinen oikeus käyttää hyväkseni ostajaa ja hänen virhettään. En kyennyt näkemään itseäni kovin vakuuttavana etenkään, koska pyytäisin luultavasti samaan aikaan armoa itselleni. Tiesin, etten voisi elää itseni kanssa, jos olisin niin kunniaton, että pitäisin rahat. Vastasin välittäjälle, että pitäisimme kiinni sopimuksesta sellaisena kuin kaikki olimme sen alun perin ymmärtäneet. Minulle paljon arvokkaampaa kuin mikään rahasumma on tietää, ettei minulla ole siinä liiketoimessa mitään, mistä tehdä parannusta.
Kerran nuoruudessani olin huolimaton tavalla, joka aiheutti vähäisen vamman yhdelle veljistäni. En tuolloin tunnustanut typeryyttäni, eikä kukaan koskaan tiennyt osuuttani asiassa. Vuosia myöhemmin rukoilin, että Jumala ilmoittaisi minulle, oliko elämässäni jotakin, mitä piti oikaista, niin että olisin hyväksyttävämpi Hänen edessään, ja mieleeni tuli tämä tapaus. Olin unohtanut sen, mutta Henki kuiskasi, että se oli selvittämätön rikkomus, joka minun täytyi tunnustaa. Soitin veljelleni, esitin pahoitteluni ja pyysin hänen anteeksiantoaan, minkä hän heti auliisti antoikin. En olisi ollut niin nolo eikä minun olisi tarvinnut katua niin pitkään, jos olisin pyytänyt anteeksi silloin, kun onnettomuus sattui.
Minusta oli kiinnostavaa ja merkittävää, ettei Herra ollut unohtanut tuota tapausta kaukaa menneisyydestä, vaikka minä olinkin. Synnit eivät hoidu kuntoon itsestään tai katoa noin vain. Syntejä ei ”lakaista maton alle” iankaikkisuuden näkökulmasta katsottuna. Ne täytyy selvittää, ja on suurenmoista, että Vapahtajan sovittavan armon ansiosta ne voidaan selvittää paljon onnellisemmalla ja tuskattomammalla tavalla kuin että joutuisimme itse suoraan tyydyttämään loukatun oikeudenmukaisuuden vaatimukset.
Meidän pitäisi myös rohkaistua, kun ajattelemme tuomiota, jossa mitään ei jätetä huomiotta, koska se merkitsee myös, ettei yhtäkään kuuliaisuuden ilmausta, yhtäkään ystävällisyyden osoitusta eikä yhtäkään hyvää tekoa, olipa se kuinka pieni tahansa, koskaan unohdeta, eikä siihen kuuluvaa siunausta koskaan pidätetä.
3. Älkää pelätkö vaan pyytäkää apua Vapahtajalta.
Palautuksen alkuaikoina Jeesus neuvoi ja lohdutti Joseph Smithiä ja Oliver Cowderya, jotka olivat kääntämässä Mormonin kirjaa ja saisivat pian pappeuden. Joseph oli tuolloin 23-vuotias ja Oliver 22-vuotias. Vainoa ja muita vastuksia ilmeni usein, vaikkakaan ei koko ajan. Näissä olosuhteissa huhtikuussa 1829 Herra puhui heille nämä sanat:
”Älä siis pelkää, pieni lauma; tehkää hyvää; yhdistykööt vaikka maa ja helvetti teitä vastaan, sillä ne eivät voi voittaa, jos teidät on rakennettu minun kalliolleni.
Katso, minä en tuomitse teitä. Menkää, älkääkä enää syntiä tehkö. Tehkää vakaasti työ, jonka minä olen käskenyt teidän tehdä.
Katsokaa minuun jokaisessa ajatuksessa; älkää epäilkö, älkää pelätkö.
Nähkää haavat, jotka menivät minun kylkeni läpi, sekä naulojen jäljet minun käsissäni ja jaloissani. Olkaa uskollisia, pitäkää minun käskyni, niin te saatte periä taivaan valtakunnan. Aamen.” (OL 6:34–37.)
Se, että katsomme Vapahtajaan jokaisessa ajatuksessa, on tietenkin toinen tapa sanoa, että muistamme Hänet aina. Kun teemme niin, meidän ei tarvitse epäillä tai pelätä. Vapahtaja muistutti Josephia ja Oliveria kuten Hän muistuttaa meitä siitä, että sovituksellaan Hän on saanut kaiken voiman taivaassa ja maan päällä (ks. Matt. 28:18) ja Hänellä on sekä kyky että halu suojella meitä ja vastata tarpeisiimme. Meidän pitää vain olla uskollisia, niin voimme luottaa Häneen täydellisesti.
Ennen Josephin ja Oliverin saamaa lohduttavaa ilmoitusta profeetta kärsi karvaan, tuskallisen kokemuksen, joka opetti häntä katsomaan Vapahtajaan ja olemaan pelkäämättä ihmisten mielipiteitä, painostusta ja uhkauksia.
Kesäkuussa 1828 Joseph salli Martin Harrisin viedä Pennsylvanian Harmonysta Mormonin kirjan käsikirjoituksen ensimmäiset 116 sivua ja näyttää niitä perheenjäsenille New Yorkin Palmyrassa. Kun Martin ei palannut niin kuin oli luvannut, levoton Joseph matkusti postivaunuilla vanhempiensa kotiin Manchesterin kaupunkikuntaan New Yorkiin. Profeetta lähetti heti hakemaan Martinia. Saavuttuaan Martin myönsi, ettei hänellä ollut käsikirjoitusta eikä hän tiennyt, missä se oli.
Joseph huudahti: ”Voi! Jumalani, Jumalani. – – Kaikki on hukassa, kaikki hukassa! Mitä oikein teen? Olen tehnyt syntiä – juuri minä koettelin Jumalan vihaa pyytämällä sellaista, mitä minulla ei ollut oikeutta pyytää. – – Millaista nuhdetta en ansaitsisi Korkeimman enkeliltä?”
Seuraavana päivänä profeetta palasi Harmonyyn. Siellä, hän sanoi, ”aloin heti nöyrästi voimallisessa rukouksessa Herran edessä pyytää – – että jos oli mitenkään mahdollista, voisin saada armon Hänen käsissään ja saada anteeksi kaiken sen, mitä olin tehnyt vastoin Hänen tahtoaan”.2
Nuhdeltuaan Josephia siitä, että tämä pelkäsi ihmistä enemmän kuin Jumalaa, Herra sanoi hänelle:
”Sinä olet Joseph, ja sinut valittiin tekemään Herran työtä, mutta sinä lankeat rikkomuksen tähden, ellet ole varuillasi.
Mutta muista, että Jumala on armollinen. Tee siis parannus siitä, mitä olet tehnyt, mikä on vastoin sitä käskyä, jonka minä sinulle annoin, niin olet yhä valittu ja sinut on kutsuttu jälleen työhön.” (OL 3:9–10.)
”Herra otti joksikin aikaa Josephilta pois urimin ja tummimin sekä levyt. Mutta ne palautettiin hänelle pian. ’Enkeli riemuitsi antaessaan minulle takaisin urimin ja tummimin’, profeetta muisteli, ’ja sanoi, että Jumala oli mieltynyt uskollisuuteeni ja nöyryyteeni ja rakasti minua katumukseni ja uutteran rukoukseni vuoksi, missä olin tehnyt velvollisuuteni niin hyvin, että – – kykenin jälleen ryhtymään käännöstyöhön.’ Kun Joseph jatkoi edessään olevaa suurta työtä, häntä vahvisti nyt suloinen tunne siitä, että Herra oli antanut hänelle anteeksi, ja hän halusi entistä päättäväisemmin tehdä Herran tahdon.”3
Profeetan päättäväisyys turvata Jumalaan ja olla pelkäämättä, mitä ihmiset voisivat tehdä, juurtui tämän kokemuksen myötä. Sen jälkeen hänen elämänsä oli loistava esimerkki siitä, mitä tarkoittaa muistaa Kristus luottamalla Hänen voimaansa ja armoonsa. Joseph ilmaisi tämän ymmärryksen hyvin vaikeana ja koettelevana vankeusaikanaan Missourin Libertyssä näillä sanoilla:
”Te tiedätte, veljet, että sangen suurelle laivalle on sangen paljon hyötyä sangen pienestä peräsimestä myrskyn aikana, koska se pysyy oikeassa suunnassa tuuleen ja aaltoihin nähden.
Sen tähden, suuresti rakastetut veljet, tehkäämme iloisin mielin kaikki, mikä on meidän vallassamme; ja pysykäämme sitten sijoillamme täysin varmoina saadaksemme nähdä Jumalan pelastuksen ja hänen käsivartensa ilmoittamisen.” (OL 123:16–17.)
Lyhyesti sanottuna se, että muistamme Hänet aina, tarkoittaa sitä, ettemme elä elämäämme pelossa. Tiedämme, että meidän jokaisen kohdalle tulee haasteita, pettymyksiä ja suruja eri tavoin, mutta tiedämme myös, että lopulta jumalallisen Puolustajamme ansiosta kaikki yhdessä voi koitua meidän parhaaksemme (ks. OL 90:24; 98:3). Tämän uskon presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) ilmaisi hyvin yksinkertaisesti sanoessaan usein: ”Kaikki järjestyy kyllä.”4 Kun me muistamme Vapahtajan aina, me voimme tehdä iloisin mielin kaiken, mikä on meidän vallassamme, luottaen siihen, että Hänen voimansa ja Hänen meitä kohtaan tuntemansa rakkauden ansiosta me selviydymme.
Muistakaamme Hänet aina – ”jotta hänen Henkensä olisi aina [meidän kanssamme]” (OL 20:77). Todistan Jeesuksen Kristuksen sovituksen voimasta. Todistan siitä, että elävä, ylösnoussut Herra on todellinen. Todistan Isän ja Pojan äärettömästä ja henkilökohtaisesta rakkaudesta meitä jokaista kohtaan ja rukoilen, että elämme muistaen jatkuvasti tuon rakkauden ja kaiken sen, miten se ilmenee.