Pappeuden siunauksia Kuinka opimme luottamaan Jumalaan
Jokainen siunaus toteutui – vaikka emme saaneetkaan sitä, mitä eniten toivoimme.
”En koskaan pyytänyt Jumalalta mitään, mitä Hän ei sitten antanut minulle”, vaimoni Deborah sanoi. Tuo toteamus hämmästyttää minua yhä, vaikka olinkin hänen kanssaan koko ajan kokemassa sen. Ja se hämmästyttää luultavasti kaikkia niitä, jotka tietävät Deborahin seitsemän vuoden kamppailusta punahukkaa vastaan, hänen kaksivuotisesta taistelustaan rintasyövän kanssa ja viimein hänen kuolemastaan 19. syyskuuta 1990. Mutta ne, jotka ovat hämmästyneitä ja ihmeissään, eivät kenties ymmärrä pappeuden siunauksia tai niiden toteutumista. Minullekin oli vaikeaa oppia, mitä tarkoittaa se, että minulla on pappeus ja että käytän sitä muiden siunaukseksi.
Vaikka molemmat vanhempani olivat aktiivisia kirkossa ja uskollisia sen periaatteille, en muista pappeuden olleen erityinen hengellinen vaikuttaja lapsuudessani. En muista olleeni niin sairas, että olisin tarvinnut siunausta, eikä minulla ole mitään muistikuvaa siitä, että pappeuden siunauksia olisi annettu muille perheessämme.
Tämä pappeuden siunausten tähdentämisen puute kulkeutui omaan perheeseeni, kun menin naimisiin ja vaimoni ja minä saimme lapsia. Annoin pappeuden siunauksia, jos joku oli vakavasti sairas tai joutui leikkaukseen. Annoin myös vaimolleni muutaman siunauksen tunneperäiseksi avuksi, mutta nuo tapaukset olivat harvinaisia.
Siunauksen antaminen oli aina minulle myönteinen kokemus. Mutta ymmärryksen puute ja vähäinen itseluottamus rajoittivat sitä, miten käytin tätä pappeuden toimintoa. Minulla oli vaikeuksia tietää, mitä sanoja käyttäisin, ja olin epävarma siitä, oliko se, mitä mieleeni tuli, todella sitä, mitä Jumala halusi.
Tilanne ei juurikaan muuttunut, kun vaimoni sai tietää, että hän sairasti punahukkaa. Noihin vuosiin, jolloin hän taisteli uupumusta ja hankaluuksia aiheuttavaa sairautta vastaan, toivat apua vain harvakseltaan annetut pappeuden siunaukset. Vaimoni oli tietoinen siitä, miten vaivautunut olin siunausten antamisen suhteen, ja pyysi harvoin lisää sitä hengellistä apua, jota hän kenties olisi kaivannut.
Maaliskuussa 1989, kun lääkäri ilmoitti, että vaimollani on syöpä, elämämme muuttui. Hänen syöpänsä erikoisuudesta johtuen lääkärit eivät olleet havainneet sitä kahteen vuoteen. Siinä vaiheessa kun se viimein diagnosoitiin, se oli levinnyt, ja hänen mahdollisuutensa parantua olivat vähentyneet merkittävästi. Koska tiesimme, että edessämme oli taistelu, jota emme kykenisi voittamaan omin voimin, avasimme elämäämme enemmän hengelliselle avulle. Seurakuntamme paastosi Deborahin puolesta, ja otimme kiitollisina vastaan Apuyhdistyksen huolenpidon. Vaimoni sai taistelussaan tukea monilta ihmisiltä. Eräs ystävä, joka oli kestänyt saman kemoterapian, jota vaimoni oli pian saava, tunnusti, että hoidon kaikkein vaikeimpina vaiheina hän oli pyytänyt ja saanut pappeuden siunauksia. Hän neuvoi meitä tekemään samoin – etsimään hengellistä apua hoidon vaikutusten kestämiseksi.
Kemoterapia oli vaikeaa. Vaimoni koki kaikki odotetut sivuvaikutukset. Hoidon jälkeen hän oli sairaana useita päiviä. Hän vietti suurimman osan päivistä vuoteenomana, ja syöminen oli työlästä. Mutta vähän kerrallaan me opimme, kuinka voimme kohdata jokaisen haasteen niin hyvin kuin mahdollista.
Tänä vaikeana aikana vaimoni, kuten ystävämme oli neuvonut, pyysi minulta pappeuden siunauksia. Annoin hänelle siunauksen avuksi helpottamaan ahdistusta, jota hän koki kemoterapian ensimmäisellä viikolla. Pappeuden siunauksen ansiosta toimenpiteeseen liittynyt pelko väheni – vaikkei se poistunutkaan täysin. Pitkät oksennusvaiheet lakkasivat ja levottomien öiden tilalle tuli uni, kun laskin käteni hänen päänsä päälle ja siunasin häntä. Nämä siunaukset antoivat meille lupauksia avusta ja lohdusta sekä välähdyksiä tulevaisuudesta. Ne täyttivät meidät lämmöllä ja ilolla.
Toivoisin voivani sanoa, että siunausten antaminen kävi silloin minulle helpommaksi, mutta en voi. Annoin pyydetyt siunaukset, mutta vaikeuteni pappeuden käyttämisessä jatkuivat. En koskaan maininnut vaivautuneisuuttani vaimolleni, mutta hän saattoi aistia haluttomuuteni. Hänen koettelemuksensa olivat kuitenkin vaikeita, ja hän tiesi olevansa oikeutettu saamaan apua, ja minä olin se kanava, jonka kautta hän voisi saada sitä. Kun hän siis tarvitsi apua, hän pyysi sitä.
Ennen yhdenkään siunauksen antamista tiesin, millä halusin häntä siunata: enemmän kuin mitään muuta halusin siunata häntä niin, että hän parantuisi. Ja hänkin halusi sitä. Mutta tuota siunausta ei koskaan saatu. Sen sijaan tuli lohdun siunauksia, jotka eivät vieneet pois koettelemusta mutta tekivät siitä helpomman kestää.
Hitaasti aloin ymmärtää paremmin, kuinka pappeus ja pappeuden siunaukset toimivat. Siunausten antaminen ei ollut keino saada sitä, mitä halusin, vaan pikemminkin keino saada tarvittua apua. Opin luottamaan Herraan ja Hänen tahtoonsa ennemmin kuin siihen, mitä minun mielestäni piti tapahtua. Sain luottamusta siihen, että mieleeni tulleet sanat olivat todella sanoja, jotka Jumala halusi minun sanovan. Ja vaikka siunausten antamisesta ei ole koskaan tullut minulle helppoa, olen oppinut luottamaan tunteisiin, joita saan antaessani siunauksia.
Deborahin käytyä läpi kaikki hoidot aloitimme vaikean odotusvaiheen saadaksemme tietää, olivatko lääkkeet olleet tehokkaita. Nautimme tästä ajasta, jolloin ei ollut lääkärikäyntejä, kokeita eikä hoitoja. Taka-alalla mielessämme oli kuitenkin pelko, että osa syövästä oli kyennyt selviytymään myrkyllisten syöpää tappavien lääkkeiden hyökkäyksestä ja uusiutuisi.
Vähän kerrallaan pienet fyysiset merkit vahvistivat meille suurimman pelkomme: hoidot eivät olleet tehonneet. Lääkärit olivat toiveikkaita, mutta me tiesimme kuoleman olevan vain ajan kysymys.
Deborahin elämän viimeiset kuusi kuukautta olivat uskomattoman levollisia. Kun viimeinenkin toimenpide epäonnistui, päätimme lopettaa hoidot, lähteä kotiin ja nauttia jäljellä olevasta ajasta. Jotkut eivät ehkä usko, että ne muutamat kuukaudet olivat suurenmoisia, mutta se oli elämäni parasta aikaa.
Tänä aikana muutamat huolestuneet ystävät ja perheenjäsenet esittivät, että meidän piti ilmaista jämäkämmin Herralle, että taistelemme hänen henkensä pelastamiseksi. He sanoivat minulle, että minulla oli pappeus ja minun pitäisi käyttää sitä parantamaan hänet. Vaikka ymmärsin näiden ystävien tunteet, he eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa. En halunnut mitään niin paljon kuin luvata Deborahille, että hän jäisi eloon, mutta nuo sanat eivät koskaan tulleet antaessani hänelle siunausta. Eikä Deborah juuri muuta halunnutkaan kuin saada terveyden siunauksen, mutta hänestä ei koskaan tuntunut, että hänen pitäisi pyytää sitä. Me kumpikin uskoimme ihmeisiin mutta ymmärsimme myös rajallisen näkökulmamme kokemukseen, joka sopii iankaikkiseen suunnitelmaan.
Sen sijaan tapahtui suurempi ihme. Siunauksissa hänelle ei koskaan luvattu, että hän jää eloon, mutta annettiin kiistaton vakuutus, että se, mitä tapahtui, oli Jumalan tahto. Hänelle ei luvattu mukavuutta mutta annettiin apua kestää vaikeat ajat. Hänen ei sallittu jäädä kasvattamaan lapsiamme mutta hän sai vakuutuksen iankaikkisista siteistä. Hän siirtyi rajan tuolle puolen vain vähäisin kivuin ja vaivoin perheensä vierellään.
Tiedän, että Jumala todella on olemassa ja välittää meistä syvästi. Hän antaa meille lohtua ja apua, kun me tarvitsemme voimaa ja ymmärrystä. Vaikka elämä on vaikeaa, Herra on luvannut auttaa meitä kestämään koettelemuksemme, ja yksi apukeino on pappeuden siunaukset. Koska vaimoni tiesi sen, hän saattoi sanoa: ”En koskaan pyytänyt Jumalalta mitään, mitä Hän ei sitten antanut minulle.”
Kuvitus Brian Call