Mitä uiminen opetti minulle
Uiminen opetti minulle, ettei kaikki vertaispaine ole pahasta. Joskus se auttaa menestymään.
Olin seitsenvuotias enkä osannut uida, joten äitini ilmoitti minut iltapäivän uintitunneille ystäväni Angien kanssa. Jokaisen tunnin päätteeksi opettajamme vei meidät keskelle allasta harjoittelemaan vetojamme. Olimme aina turvassa keskellä allasta, koska opettajamme tuki meitä vatsan alta ja selässämme oli kellukkeet.
Vertaispainetta altaassa
Kerran Angiella ja minulla ei ollut kellukkeita selässä, joten pidimme kiinni altaan reunasta. Angie päätti kokeilla uimista kulman poikki viereiselle reunalle noin runsaan metrin päähän. Minä epäröin aluksi, mutta sitten hän väitti, etten uskalla. Vaikka siis olinkin peloissani, vedin keuhkoihin niin paljon ilmaa kuin pystyin ja sukelsin veden alle toivoen pääseväni toiselle puolelle. Sen sijaan että olisin kellunut helposti kuten olin tehnyt aiemmin kellukkeet selässäni, aloin vajota. Olin hädissäni. Tiesin, että hukkuisin. Sitten muistin, mitä opettajani oli sanonut minulle muutamaa viikkoa aiemmin: ”Jos hätäännyt uidessasi, nosta vain toinen käsi suoraan ylös vedestä, niin joku tulee auttamaan sinua.”
Se ajatus mielessäni ojensin käteni suuntaan, jonka ajattelin olevan ylöspäin. En tuntenut ilmaa ollenkaan. Ojensin käsivarttani joka suuntaan löytämättä vedenpintaa. Juuri silloin pääni jysähti vasten altaan reunaa. Angie oli siellä odottamassa minua. Hän ei varmaan ollut huomannut, että olin ”hukkumassa”.
Muutamia viikkoja myöhemmin olin järvellä perheeni kanssa. Koska en osannut vieläkään uida, kahlasin edestakaisin matalassa vedessä. Olin ollut siellä noin 10 minuuttia, kun näin yhden ystävistäni tulevan uimaan. Olin kauhuissani. ”Mitä jos Stephanie saa tietää, etten osaa uida?” ajattelin. Olisin todella nolona. Niinpä pudottauduin vikkelästi polvilleni ja olin uivinani – kävelin käsilläni potkien samalla jaloillani. Stephanie hyppäsi veteen ja alkoi uida oikeasti. Se vain lisäsi nolouden tunnettani. Vähän ajan kuluttua hän tuli luokseni juttelemaan. Sitten hän sukelsi toiseen suuntaan jättäen minut aaltoon, jonka hänen täydelliset, koordinoidut vetonsa saivat aikaan. Minä jatkoin uimistani käsipohjaa tuntien itseni typeräksi.
Muutaman minuutin kuluttua päätin lakata pelkäämästä ja yrittää uida. Olin matalassa vedessä, joten nostin käteni pohjasta ja aloin uida koiraa. Se toimi. Minä pysyin pinnalla. Sitä kesti vain muutaman sekunnin, mutta minä pysyin pinnalla. Tein niin yhä uudelleen koko illan. Kun lähdimme, pystyin uimaan koiraa koko järven yli.
Vertaispaine on voimakasta
Kun muistelen noita kahta kokemusta, hämmästelen vertaispaineen voimaa. Yhtenä päivänä se sai minut melkein hukkumaan, ja toisena päivänä se innosti minut opettelemaan uimaan. Sellaista vertaispaine on – se voi olla joko kielteistä tai myönteistä, mutta se on aina voimakasta.
Vertaispaine on yksi syy siihen, etteivät fariseukset halunneet uskoa Kristuksen sanoihin: ”Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama” (Joh. 12:43). Unessaan Lehi näki ihmisiä, jotka häpesivät Herraa niiden vuoksi, jotka pilkkasivat ja osoittelivat heitä suuresta ja avarasta rakennuksesta (ks. 1. Nefi 8:26–28).
Minulle tämä vertaispaineen kielteinen puoli on tuttua – se puoli, joka saa ihmiset kääntymään pois siitä, minkä he tietävät olevan oikein. Minua on pilkattu tasovaatimusteni vuoksi, joita minulla on myöhempien aikojen pyhänä. Minulla on ollut ystäviä, jotka ovat halunneet minun varastavan vaatteita, lunttaavan kokeissa ja olevan julma muille ihmisille. Sen sijaan että he olisivat halunneet minun pysyvän pinnalla ja onnistuvan, he olivat kuin ankkureita, jotka vetivät minua alaspäin yrittäen hukuttaa minut.
Mutta minulla on ollut myös ystäviä, jotka ovat innostaneet minua tekemään hyviä asioita – asioita, jotka ovat tehneet elämästäni paremman eikä huonompaa. Kun olin kahdeksannella luokalla, ystäväni Ali suostutteli minut kokeilemaan, pääsisinkö tyttöjen marssijoukkueeseen seuraavaksi kouluvuodeksi. Se ei ollut helppo tehtävä, koska ajatus siitä, että osallistuisin joukkueen karsintoihin ensimmäisen vuoden opiskelijana isossa lukiossa kauhistutti minua. Ali taivutteli minut tekemään jotakin vaivan arvoista, mitä en olisi kenties koskaan tehnyt ilman ystävän hienoista kannustusta. Ja tämän ystävällisen vertaispaineen ansiosta sopeutumiseni lukioelämään oli paljon helpompaa.
Hyvät ystävät innostivat minua koko lukion ajan ja korkeakouluun saakka antaen minulle rohkeutta asettua ehdokkaaksi oppilasneuvostoon, tehdä töitä hyvien arvosanojen eteen ja ravita todistustani evankeliumista. Nämä ystävät olivat myönteisinä vaikuttajina elämässäni. He halusivat minun onnistuvan, ja he auttoivat minua kehittymään.
Nämä kokemukset ovat opettaneet minulle, ettei kaikki vertaispaine ole pahasta, kuten monilla ihmisillä on taipumus ajatella. Se riippuu siitä, millaista painostus on ja kenestä se on lähtöisin. Olen oppinut, että kun ympäröin itseni oikeanlaisilla vaikutteilla, en ole niin helposti vajoamassa maailman tapoihin. Myönteinen painostus kirkosta ja ystäviltä, joilla on korkeat tasovaatimukset, on voima, joka on toiminut elämässäni kuin selässä oleva kelluke pitäen minua pinnalla.
Kuvitus Steve Kropp