Mitä sinä ajattelet?
Pyydän teitä ottamaan lempeästi huomioon toisen ihmisen kokemuksen ja harjoittelemaan tämän kysymyksen esittämistä: ”Mitä sinä ajattelet?”
Neljäkymmentäyksi vuotta sitten nousin 18-pyöräisen rekan kuljettajan istuimelle. Kaunis vaimoni Jan ja poikavauvamme Scotty olivat kanssani. Lähdimme viemään raskasta rakennustarvikekuormaa monen osavaltion päähän.
Siihen aikaan ei ollut turvavyösäädöksiä eikä lasten turvaistuimia. Vaimoni piteli kallisarvoista poikaamme sylissään. Vaimoni huomautuksen, että ”me tosiaan olemme korkealla”, olisi pitänyt saada minut tajuamaan, että häntä pelotti.
Kun laskeuduimme pitkin valtatien jyrkkää osuutta, historiallista Donnerin solaa, rekan ohjaamon täytti yhtäkkiä yllättäen paksu savu. Näkeminen oli hankalaa, ja kykenimme hädin tuskin hengittämään.
Raskaan ajoneuvon nopeutta ei pysty äkisti hiljentämään riittävästi pelkillä jarruilla. Yritin hädissäni pysähtyä käyttämällä moottorijarrutusta ja vaihtamalla pienemmälle vaihteelle.
Juuri kun olin pysähtymässä tien reunaan mutta ennen kuin olimme täysin pysähdyksissä, vaimoni avasi ohjaamon oven ja hyppäsi ulos vauva sylissään. Katsoin avuttomana, kun he mätkähtivät maahan.
Heti kun sain rekan pysähtymään, ryntäsin ulos savuavasta ohjaamosta. Adrenaliinin virratessa juoksin läpi kivikon ja heinikon ja syleilin heitä. Janin kyynärvarret ja kyynärpäät olivat ruhjeilla ja vuotivat verta, mutta onneksi sekä hän että poikamme olivat hengissä. Pölyn laskeutuessa minä vain pidin heitä syleilyssäni siinä valtatien varressa.
Kun sain sydämensykkeeni ja hengitykseni tasaantumaan, suustani pääsi: ”Mitä ihmettä oikein ajattelit? Tiedätkö, miten vaarallista se oli? Olisitte voineet kuolla!”
Jan katsoi minua kyynelten vieriessä pitkin hänen savun tahrimia poskiaan, ja hän sanoi jotakin, mikä tunkeutui sydämeeni ja soi yhä korvissani: ”Yritin vain pelastaa poikamme.”
Tajusin sillä hetkellä, että hän luuli moottorin olevan tulessa ja pelkäsi rekan räjähtävän ja meidän kuolevan. Minä kuitenkin tiesin, että kyse oli sähköviasta – vaarallisesta mutta ei kohtalokkaasta. Katsoin rakasta vaimoani, joka pyyhki hellästi poikavauvamme päätä, ja ihmettelin, millainen nainen tekisi jotakin niin rohkeaa.
Tämä tilanne olisi voinut olla emotionaalisesti yhtä vaarallinen kuin kokemamme moottorivika. Pidettyämme kohtuullisen ajan mykkäkoulua – kummankin uskoessa, että toinen oli väärässä – ilmaisimme onneksi vihdoin ne tunteet, jotka myllersivät kiihkeiden purkaustemme taustalla. Se, että kerroimme rakkaudestamme ja peloistamme toistemme turvallisuuden puolesta, esti sitä vaaratilannetta kehittymästä kohtalokkaaksi kallisarvoiselle avioliitollemme.
Paavali varoitti: ”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa [vain] sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi” (Ef. 4:29). Hänen sanoistaan huokuu tietynlaista puhtautta.
Mitä ilmaus ”sopimaton puhe” merkitsee teille? Me kaikki koemme säännöllisesti erittäin voimakkaita suuttumuksen tunteita – omiamme ja muiden. Olemme nähneet hallitsemattoman suuttumuksen purkautuvan julkisilla paikoilla. Olemme kokeneet sitä eräänlaisina emotionaalisina oikosulkuina urheilutapahtumissa, politiikan kentällä ja vieläpä omassa kodissamme.
Toisinaan lapset puhuvat rakkaille vanhemmilleen käyttäen kieltä, joka on yhtä terävä kuin miekka. Puolisot, jotka ovat yhdessä saaneet osakseen elämän kallisarvoisimpia ja herkimpiä kokemuksia, menettävät yhteisen näkemyksen ja malttinsa toisen kanssa ja korottavat ääntään. Me kaikki, vaikka olemme rakastavan taivaallisen Isän liiton lapsia, olemme katuneet sitä, että olemme suin päin hypänneet omahyväisen tuomion korkeuksista ja lausuneet halveksien karkeita sanoja ennen kuin olemme ymmärtäneet tilanteen toisen näkökulmasta. Meillä kaikilla on ollut mahdollisuus oppia, miten vahingolliset sanat voivat muuttaa vaarallisen tilanteen kohtalokkaaksi.
Äskettäisessä ensimmäisen presidenttikunnan kirjeessä sanotaan selkeästi: ”Jeesuksen Kristuksen evankeliumi opettaa meitä rakastamaan ja kohtelemaan kaikkia ihmisiä ystävällisesti ja kohteliaasti – silloinkin kun olemme asioista eri mieltä” (ensimmäisen presidenttikunnan kirje, 10. tammikuuta 2014). Kuinka erinomainen muistutus siitä, että me voimme ja meidän tulee ottaa osaa jatkuvaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, erityisesti silloin kun tarkastelemme maailmaa eriävistä näkökulmista.
Sananlaskujen kirjoittaja neuvoo: ”Sävyisä vastaus taltuttaa kiukun, loukkaava sana nostaa vihan” (Sananl. 15:1). ”Sävyisä vastaus” on järkevä vastaus – se koostuu kurinalaisista sanoista, jotka ovat lähtöisin nöyrästä sydämestä. Se ei tarkoita, ettemme koskaan puhuisi suoraan tai että tinkisimme opillisesta totuudesta. Sanat, jotka saattavat olla sanomaltaan tiukkoja, voivat olla hengeltään lempeitä.
Mormonin kirjassa on vaikuttava esimerkki myönteisestä tavasta puhua myös tilanteessa, jossa avioliitossa ilmeni erimielisyyttä. Sarian ja Lehin pojat oli lähetetty takaisin Jerusalemiin hakemaan pronssilevyjä, eivätkä he olleet palanneet. Saria uskoi poikiensa joutuneen vaikeuksiin. Hän oli täynnä suuttumusta ja tarvitsi jonkun, jota syyttää.
Kuunnelkaa kertomusta hänen poikansa Nefin näkökulmasta: ”Sillä [äitini] oli luullut, että me olimme menehtyneet erämaassa; ja hän oli myös syytellyt isääni sanoen hänelle, että hän oli näkyjen näkijä, sanoen: Katso, sinä olet johdattanut meidät pois perintömaaltamme, eikä poikiani enää ole, ja me menehdymme erämaahan” (1. Nefi 5:2).
Miettikäämme nyt, mitä Saria on saattanut ajatella. Hän oli hyvin huolissaan, koska hänen riitaisat poikansa olivat palanneet paikkaan, jossa hänen miehensä henkeä oli uhattu. Hän oli vaihtanut kauniin kotinsa ja ystävänsä telttaan yksinäisessä erämaassa siinä vaiheessa, kun hän vielä ikänsä puolesta voisi saada lapsia. Kun hänen pelkonsa olivat ajaneet hänet katkeamispisteeseen, näyttää siltä, että hän on hypännyt sankarillisesti – joskaan ei järkevästi – korkealta kovaa vauhtia kiitävästä rekka-autosta yrittäessään suojella perhettään. Hän ilmaisi miehelleen perusteltuja huolenaiheita suuttumuksen, epäilyksen ja syytöksen sanoin – kielellä, jossa koko ihmiskunta näyttää olevan yllättävän etevä.
Profeetta Lehi kuunteli, mikä pelko oli hänen vaimonsa suuttumuksen taustalla. Sitten hän vastasi kurinalaisesti myötätunnon kielellä. Ensimmäiseksi hän myönsi sen paikkansapitävyyden, miltä asiat näyttivät vaimon näkökulmasta: ”Ja – – isäni puhui hänelle sanoen: Minä tiedän, että olen näkyjen näkijä, – – [mutta jos] olisin jäänyt Jerusalemiin [me olisimme menehtyneet] veljieni kanssa” (1. Nefi 5:4).
Sitten mies puhui vaimonsa peloista, jotka koskivat heidän poikiensa hyvinvointia, siten kuin Pyhä Henki hänelle kiistattomasti todisti, sanoen:
”Mutta katso, minä olen saanut lupauksen maan, ja näistä asioista minä riemuitsen; niin, ja minä tiedän, että Herra pelastaa poikani Labanin käsistä – –.
Ja tällä tavalla puhuen isäni Lehi lohdutti äitiäni – – meidän vuoksemme.” (1. Nefi 5:5–6.)
Tänä päivänä tarvitaan kipeästi miehiä ja naisia, jotka vaalivat kunnioitusta toisiaan kohtaan uskon ja käytöksen välisten pitkien välimatkojen sekä vastakkaisten toimintasuunnitelmien syvien kanjoneiden yli. On mahdotonta tietää kaikkea, mikä vaikuttaa mieleemme ja sydämeemme, tai edes täysin ymmärtää meidän jokaisen kohtaamien koettelemusten ja valintojen taustaa.
Mitä kuitenkin tapahtuisi ”sopimattomalle puheelle”, josta Paavali puhui, jos meidän omaan suhtautumiseemme sisältyisi ensin myötätuntoa toisen kokemusta kohtaan? Myöntäen täysin omien puutteideni ja hiomattomien särmieni aiheuttamat rajoitukset pyydän teitä ottamaan lempeästi huomioon toisen ihmisen kokemuksen ja harjoittelemaan tämän kysymyksen esittämistä: ”Mitä sinä ajattelet?”
Muistattehan, kuinka Herra yllätti Samuelin ja Saulin valitessaan Israelin kuninkaaksi pienen paimenpojan, Betlehemistä kotoisin olevan Daavidin? Herra sanoi profeetalleen: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.” (1. Sam. 16:7.)
Kun rekkamme ohjaamo täyttyi savusta, vaimoni toimi urhoollisimmalla tavalla, mitä hän kykeni ajattelemaan, suojellakseen poikaamme. Myös minä toimin suojelijana, kun kyseenalaistin hänen valintansa. On hätkähdyttävää, ettei se, kuka oli enemmän oikeassa, ollut tärkeää. Tärkeää oli se, että kuuntelimme toinen toistamme ja ymmärsimme toisen näkökulman.
Halukkuus nähdä toistemme silmin muuttaa ”sopimattoman puheen” ”kuulijoiden iloksi”. Apostoli Paavali ymmärsi tämän, ja jossakin määrin myös jokainen meistä voi kokea sitä. Se ei kenties muuta tai ratkaise ongelmaa, mutta merkittävämpi mahdollisuus saattaa piillä siinä, voisiko sen puhuminen, mikä on kuulijoille iloksi, muuttaa meidät.
Minä todistan nöyrästi siitä, että me voimme myötätunnon kielellä puhua sitä, mikä on iloksi, kun vaalimamme Pyhän Hengen lahja herättää sydämemme välittämään muiden tunteista ja taustoista. Se mahdollistaa sen, että muutamme vaaralliset tilanteet pyhiksi paikoiksi. Minä todistan rakastavasta Vapahtajasta, joka näkee meidän sydämeemme ja välittää siitä, mitä me ajattelemme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.