Minut pelastettiintyttäreni itsemurhan jälkeen
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Kun tyttäreni oli riistänyt oman henkensä, minulla ei ollut lainkaan sukulaisia auttamassa minua selviytymään tästä koettelemuksesta – paitsi seurakuntaperheeni.
Valokuvakuvitus David Stoker, kuvassa käytetty malleja
Vasemmalla: valokuvakuvitus David Stoker, kuvassa käytetty malleja
Eräs ystäväni esitti minulle hiljattain kysymyksen, joka yllätti minut. Kaikista niistä kysymyksistä, joita esitetään, kun rakas ihminen riistää henkensä, hänen mielessään oli vain yksi. Hänen kysymyksensä kuului: ”Kuinka kirkko on auttanut sinua 15-vuotiaan tyttäresi itsemurhan jälkeen?”
Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Ei mitenkään. Työnsin kaikki ihmiset luotani, eristäydyin kotiin ja kärsin täydellisessä yksinäisyydessä.”
Mutta mietittyäni asiaa muutaman päivän tajusin, että se ajatus oli täysin vailla pohjaa. Olen aivan varma siitä, että kokemani käsittämätön kauhu sumensi näkökulmani.
Sairaalassa, jonne tyttäreni Natalie (joka oli jo kuollut) vietiin, olin sokkitilassa. Olin täysin turta fyysisesti ja henkisesti. Ympärilläni tapahtui asioita, jotka näin mutta joita en tiedostanut: poliisi esittämässä kysymyksiä, ystäviä itkemässä, lääkintähenkilökuntaa tiedottamassa. Kaikki oli sameaa ja silti täysin selkeää.
Muistan nähneeni aiemman piispani ja hänen vaimonsa. Eräs työtoverini oli soittanut heille. Tyttäreni Natalie ja minä olimme muuttaneet pois heidän seurakunnastaan vain muutamaa kuukautta aiemmin. Piispani ja hänen vaimonsa olivat rakkaita ystäviämme.
Piispan vaimo, myös nimeltään Natalie, sanoi, että jäisin toistaiseksi heidän luokseen. Seuraava asia, josta olin tietoinen, oli se, kun istuin heidän autossaan matkalla takaisin vanhaan naapurustooni. Minulla ei ollut mitään käsitystä ajankulusta, ja silti olin tietoinen siitä, että kun sain pappeuden siunauksen piispalta ja eräältä ystävältä, oli jo melkein uusi päivä.
Tiedän, että minua on varmaankin pidetty mukana kaikissa hautajaisjärjestelyissä, mutta minulla ei silti ollut käsitystä siitä, mitä tapahtui. Pukeuduin, kun minun käskettiin pukeutua. Nousin autoon, kun minulle sanottiin, että meidän piti lähteä jonnekin. Tunsin olevani kuin robotti, joka noudatti yksinkertaisia käskyjä. Mihinkään muuhun en pystynyt. Yllättävää oli, etten ollut vuodattanut vielä kyyneltäkään.
Tyttäreni hautajaiset olivat kauniit. Paljon naurettiin ja itkettiin, ja Henki oli todella voimakkaasti läsnä. Vanhin tyttäreni Victoria matkusti takaisin Utahiin toisesta osavaltiosta. Hän sävelsi laulun ja esitti sen hautajaisissa.
Minulle ei koskaan puhuttu hautajaisten kustannuksista mitään muuta kuin ilmoitettiin, että ne hoidettaisiin. Muutamassa viikossa hautajaiset oli maksettu kokonaan kirkon jäsenten lahjoituksilla.
Tuossa vaiheessa olin yhä entisen piispani perheen luona. Aiemman seurakuntani jäsenet etsivät minulle uutta asuntoa. Saataville tuli soma pieni pohjakerroksen huoneisto, ja seuraavaksi huomasin allekirjoittavani vuokrasopimusta. Se ei tapahtunut minun aloitteestani vaan sen aikaansai kirkon jäsenten verkosto, johon kuului rakas ystäväni Natalie, piispan vaimo.
Seurakunnan jäsenet auttoivat henkilökohtaisten tavaroideni siirtämisessä ja saivat minut ja toisen tyttäreni asettumaan uuteen asuntoon. Kahden ensimmäisen kuukauden vuokra oli maksettu etukäteen – jälleen kirkon jäsenten lahjoituksilla. Minulla ei ollut vieläkään mitään käsitystä ajasta, ja olin yhä jossakin määrin emotionaalisesti turta, mutta aloin hiljalleen taas tuntea.
Noin kuukausi tyttäreni kuoleman jälkeen aloin vähitellen ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja miten kauheaa se oli. Oli kuin raskas, sakea musta savu olisi alkuun tunkeutunut tajuntaan, ja sitä seurasivat kaiken sisäänsä sulkevat pilvet, kunnes tunsin ympärilläni täydellisen pimeyden. Murhe raaimmassa muodossaan voi olla sokeuttavaa.
Natalie oli kuollut kiitospäivänä. Nyt oli joulu. Juhlapäivät vain pahensivat menetyksen tunnettani. Kyyneliä tulvi loputtomasti päiväkausia, eikä tuska tuona aikana tuntunut helpottavan lainkaan. Minuutit tuntuivat tunneilta. Tunnit tuntuivat päiviltä. Päivät tuntuivat vuosilta.
Koska olin eronnut, minulla ei ollut aviomiestä, joka voisi lähteä ansaitsemaan elantoa. Jos olisin voinut, olisin käpertynyt palloksi, lukinnut itseni komeroon ja pysynyt siellä. Mutta minulla ei ollut sitä ylellisyyttä. Minun oli jotenkin koottava voimaa toimia. Minun oli löydettävä työpaikka. Olin töissä siihen kiitospäivään asti, mutta jotenkin kaikessa siinä kaaoksessa olin unohtanut työni. Olisin voinut palata siihen, mutta Natalieni oli viettänyt mielellään aikaa työpaikallani, ja ajatus palaamisesta sinne ilman häntä oli kestämätön.
Tammikuun ensimmäiseen viikkoon mennessä olin saanut matalapalkkaisen työpaikan. Yritin toimia normaalisti. Kehoni jatkoi eteenpäin mutta tuntui kuin sieluni olisi kuollut. Kukaan ei tiennyt, että olin vain mekaanisesti toimivan olennon ontto kuori. Ainoastaan ajaessani töihin ja töistä kotiin pystyin purkamaan suruani.
Aloin käydä uudessa seurakunnassani vähän kerrallaan. Tiesin, että jos joku kysyisi minulta, kuinka pärjäsin, luhistuisin. Halusin kiihkeästi käydä kirkossa mutten halunnut puhua kenenkään kanssa saati katsoa ketään silmiin. Toivoin koko sydämestäni, että voisin olla näkymätön.
Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sisaret Apuyhdistyksessä ajattelivat minusta, enkä tuolloin juuri välittänytkään siitä. Minulla oli riittävästi tekemistä vain yrittäessäni hengittää! Olen varma, että annoin sellaisen vaikutelman, että halusin heidän jättävän minut rauhaan, sillä kukaan heistä ei vaivannut minua. He hymyilivät kuitenkin toisinaan lämpimästi, mikä tuntui hieman lohduttavan – tismalleen juuri sen verran, että se esti minua juoksemasta ulos lähimmästä ovesta, mikä ajatus oli jatkuvasti mielessäni.
Aika parantaa. Se ei pyyhi tapahtumia pois mutta se antaa avointen haavojen hitaasti umpeutua.
Tuo kohtalokas kiitospäivä oli vuonna 2011, ja vei muutamia vuosia ennen kuin oivalsin, kuinka todella paljon sain apua veljiltäni ja sisariltani kirkossa. Minusta tuntui kuin minut olisi kannettu pois taistelukentältä pahasti haavoittuneena. Minut hoidettiin terveeksi ja minusta huolehdittiin, kunnes pystyin pärjäämään omillani.
Lukuisia siunauksia on tullut elämääni monin eri tavoin. Todistukseni on vahvistunut tavattomasti. Tiedän nyt, miltä tuntuu olla Vapahtajamme rakastavien käsivarsien suojissa.
Vastauksena siis ystäväni kysymykseen ”Kuinka kirkko auttoi sinua selviytymään tästä koettelemuksesta?” sanon: ”He eivät vain auttaneet minua. He pelastivat minut.”