2017
Voita epäilysten vaara
Syyskuu 2017


Voita epäilysten vaara

Suuretkin puut voivat menehtyä sienitauteihin, joita ei näe. Samoin on uskon laita – jos annamme epäilysten kasvaa, ne voivat lahottaa hengelliset juuret, kunnes me kaadumme.

Kuva
tree in yellow field

Valokuvat Getty Images

Vapahtajan maanpäällisen palvelutyön aikana Saatana koetteli Häntä.

”Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä.

Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: ’Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.’” (Matt. 4:2–3, kursivointi lisätty.)

Vastustaja kiusasi Vapahtajaa asettamalla Hänen jumalallisuutensa kyseenalaiseksi. Saatana käytti ehtolausetta ”jos kerran olet Jumalan Poika”.

Mutta Herra torjui kiusauksen käyttämällä voimaa, joka tulee pyhien kirjoitusten tuntemisesta. Hän sanoi: ”On kirjoitettu: ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta’” (Matt. 4:4).

Tämä keskustelu Jeesuksen Kristuksen ja Saatanan välillä antaa meille selkeän käsityksen siitä, kuinka vastustaja houkuttelee meitä päästämään salakavalia epäilyksiä sydämeemme ja mieleemme.

Piilohyökkäys

Sonorassa Meksikossa, jossa vartuin, on suuria puita nimeltä varjoviikuna. Ne ovat lähes 30 metriä korkeita. Niiden runko on valtava ja oksisto lehvineen runsas. Jokin aika sitten moniin näihin puihin iski tauti nimeltä teksasilainen juurilaho. Kun tämä sienitauti iskee, sen seuraukset eivät näy muutamaan vuoteen. Vähitellen sieni kuitenkin lahottaa noiden komeiden puiden juuret ja ne alkavat kuolla. Lehdet muuttuvat keltaisiksi ja putoavat. Sitten runko ja oksat kuivuvat, ja puut täytyy kaataa.

Samalla tavoin kuin sienitauti tulee noihin puihin, ajatuksiimme voi tunkeutua epäilyksiä. Jos annamme niiden kasvaa, ajan kuluessa ne voivat vaikuttaa juuriimme ja lahottaa uskon perustuksemme, kunnes meidätkin joudutaan ehkä kaatamaan.

Niin sanotut ystävät voivat kylvää epäilyksiä esittämällä loukkaavia kysymyksiä. Internetin sivustot voivat synnyttää epäilyksiä tuomalla julki tietoa, joka on irrotettu asiayhteydestään. Mutta epäilykset voimistuvat etenkin silloin kun me itse tunnemme olevamme hylättyjä tai kuormitettuja ja kyseenalaistamme kantamamme kuormat. Valheiden isä voi kuiskia korviimme luonnollisen ihmisen valituksia, kuten ”Miksi minä, Herra?” tai ”Jos kerran olen Sinun palvelijasi, miksi sallit…” Hänellä on pahansuopa tarkoitus: heikentää varmuuttamme siitä, että me olemme Jumalan lapsia.

Puolustautuaksemme sellaisia epäilyksiä vastaan meidän täytyy muistaa Isämme suunnitelman täydellisyys. Sen sijaan että hautoisimme kielteisiä kysymyksiä, meidän tulee pyytää voimaa, kuten Joseph Smith teki: ”Muista kärsiviä pyhiäsi, oi Jumalamme, niin palvelijasi iloitsevat sinun nimessäsi ikuisesti” (OL 121:6). Meidän täytyy myös luottaa siihen, että Herra vapauttaa meidät (ks. 1. Kor. 10:13).

Aseellinen ryöstö

Muistan erään henkilökohtaisen kokemuksen, joka auttoi minua oppimaan, kuinka korvata epäilys toivolla. Palvelin siihen aikaan vaarnanjohtajana. Lapsemme olivat pieniä. Vaimollani ja minulla oli tortillaleipomo, ja me teimme pitkää päivää.

Yhtenä sellaisena iltana, kun vaimoni ja minun oli leivottava tortilloja keskiyöstä kolmeen aamulla, leipomoomme tuli kolme nuorta miestä. Kaikki kolme olivat huumeissa. Kahdella heistä oli hiihtomaskit ja pitkät sadetakit. Sadetakit kätkivät heidän aseensa. He uhkailivat meitä, työnsivät meidät sisälle myymälään ja sulkivat oven. Yksi seisoi vartiossa ulkopuolella ja huusi jatkuvasti: ”Tappakaa heidät! Tappakaa heidät!”

Yksi nuorista miehistä painoi aseensa piipun ohimolleni ja pakotti minut lattialle makaamaan. Toinen painoi aseensa piipun vaimoni rintaa vasten. Rukoilin, ettei lapsistamme tulisi orpoja ja että Herra suojelisi meitä. Viimein ryöstäjät lukitsivat meidät kylpyhuoneeseen ja katosivat ajaen pois autollani.

Me pääsimme pakoon ja hälytimme apua. Poliisi tuli, ja samoin tuli veljeni. Mahdollisimman pian veimme vaimoni kotiin. Sitten veljeni ja minä lähdimme etsimään autoani – tuloksetta. Tunsin itseni hyvin surulliseksi palatessani kotiin viideltä aamulla.

Missä oli perheeni?

Yllätyksekseni vaimoni ja lapsemme eivät olleet kotona. Eräs naapuri kertoi, että nelivuotiaalla tyttärellämme oli vatsakipuja ja että he olivat vieneet hänet kiireesti sairaalaan. Koska tiesin, että tarvitsisimme kipeästi rahaa hänen hoitoonsa, minulla ei mielestäni ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata tortillaleipomoon ja hoitaa sen päivän tilaukset. Koska vaimoni ja minä olimme ainoat työntekijät, olin yksin ja ryntäilin hullun lailla alustamaan taikinaa, työntämään sen koneeseen, säätämään kokoa, ja juoksin edestakaisin saadakseni tortillat valmiiksi ja palvellakseni asiakkaita.

Nyt kello oli jo kahdeksan aamulla. Aloin muistella edellisyön tapahtumia. Mielessäni kiiri kysymys: ”Kun kerran olet vaarnanjohtaja, niin miksi tämä kaikki tapahtuu sinulle?”

Kaikesta muusta paitsi tortilloista

Työnsin ilkeän ajatuksen pois mielestäni ja rukoilin voimaa. Silloin kuulin äänen takaani: ”Vaarnanjohtaja.” Siellä oli piispamme ja eräs veli seurakunnasta, meidän kotiopettajamme.

Piispa sanoi: ”Emme osaa leipoa tortilloja, joten emme voi auttaa sinua täällä. Mutta älä ole huolissasi autostasi, vaimostasi, sairaasta tyttärestäsi äläkä muista lapsistanne. Pysy sinä täällä, niin me autamme sinua kaikessa muussa.” Silmäni täyttyivät kiitollisuuden kyynelistä.

He huolehtivat kaikesta muusta paitsi tortilloista. Kun sinä iltapäivänä palasin kotiin, taloni oli puhdas ja siisti, paitani silitetty ja ruoka odottamassa. Ketään ei ollut kotona, mutta tiesin, että Apuyhdistys oli ollut siellä. Poliisi oli löytänyt autoni, ja joku seurakunnasta oli maksanut saadakseen sen lunastetuksi.

Lähdin heti katsomaan vaimoani ja tytärtämme. Piispa oli ollut sairaalassa ja oli antanut tyttärellemme siunauksen. Tyttärellämme oli umpilisäketulehdus, mutta kaikki oli hoidossa.

Puhuessani vaimoni kanssa olimme vaikuttuneita siitä, ettei piispa ollut käyttänyt meidän avuksemme paastouhrivaroja eikä piispan varastohuoneen tavaroita. Sen sijaan hän oli käyttänyt seurakuntamme jäsenten voimavaroja ja laupeutta.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun tyttäremme oli toipumassa ja vaimoni auttoi minua tortillaleipomossa, sisään tuli kolme naista. He olivat niiden nuorten varkaiden äidit, ja he olivat tulleet pyytämään anteeksi. He selittivät, että poliisi oli saanut kiinni heidän poikansa. Myöhemmin nämä äidit käytännöllisesti katsoen raahasivat poikansa leipomoon anteeksipyynnölle, ja me annoimme heille anteeksi.

He eivät epäilleet

Kuva
tree trunk

Sukupuuni hengellisiä juuria kuudessa sukupolvessa on vahvistanut isoisoisäni horjumaton usko.

Toinen esimerkki sukuni historiasta muistuttaa minua olemaan epäilemättä. Vuonna 1913 Meksikossa vanhin Ernest Young ja hänen toverinsa saarnasivat evankeliumia isoisäni isoäidille Maria de Jesus de Monroylle, joka oli leski, hänen kolmelle tyttärelleen Natalialle, Jovitalle ja Guadalupelle sekä hänen ainoalle pojalleen Rafaelille – isoisäni isälle. Heidät kastettiin 10. kesäkuuta. Kaksi kuukautta myöhemmin Yhdysvaltain kansalaisten oli lähdettävä maasta Meksikon vallankumouksen vuoksi.

Elokuun 29. päivänä 1913, jolloin lähetysjohtaja Rey L. Pratt ja kaikki amerikkalaiset lähetyssaarnaajat joutuisivat lähtemään, Rafael Monroy, 34-vuotias käännynnäinen, joka oli kastettu kaksi kuukautta aiemmin, meni lähetyskotiin ilmaisemaan huolensa. ”Miten meidän käy?” hän kysyi. ”San Marcosissa ei ole järjestettyä seurakuntaa eikä meillä ole pappeutta.” Kuunneltuaan Rafaelin huolia lähetysjohtaja Pratt pyysi häntä istumaan. Lähetysjohtaja laski kätensä Rafaelin pään päälle, antoi hänelle Melkisedekin pappeuden, asetti hänet vanhimmaksi ja erotti hänet San Marcosin seurakunnan johtajan tehtävään.

Rafael, joka ymmärsi, että hänen kasteenliittonsa oli pyhä ja iankaikkinen, ymmärsi myös, että hänen tulee kertoa evankeliumista muille. Lähes kahden vuoden aikana hän ja hänen neuvonantajansa Vicente Morales auttoivat yli 50:tä ihmistä kokemaan kääntymyksen ja menemään kasteelle. He saarnasivat kymmenille muille.

Sitten 17. heinäkuuta 1915 vallankumous tavoitti San Marcosin. Vallankumoussotilaat syyttivät Rafaelia ja Vicenteä siitä, että nämä kuuluivat vihollisarmeijaan ja tukivat sitä, piilottelivat aseita ja kuuluivat outoon uskontokuntaan. Sotilaat vangitsivat Rafaelin ja Vicenten, kiduttivat heitä ja roikottivat heitä, kunnes he pyörtyivät. Sitten sotilaat antoivat heille viimeisen mahdollisuuden pelastaa henkensä. Heidät säästettäisiin, jos he kieltäisivät uskontonsa. Rafael vastasi: ”Minä en voi tehdä sitä, sillä minä tiedän, että se, mitä olen vastaanottanut, on totta.”

Rafael ja Vicente eivät epäilleet. He toimivat johdonmukaisesti tietonsa ja todistuksensa mukaan. Tuon päivän lopussa Etelän vapautusarmeija teloitti heidät ja he antoivat henkensä sen puolesta, mihin he uskoivat.1

Yhä totta nyt

Älkäämme epäilkö tämän työn totuudellisuutta. Aina kun epäilykset koettelevat meitä, pohtikaamme hengellisiä kokemuksiamme. Niin toimiminen auttaa meitä poistamaan epäilykset mielestämme. Se on erityisen totta niiden kohdalla, jotka ovat palanneet kokoaikaisesta lähetystyöpalvelusta ja antaneet sitten epäilysten hiipiä mieleensä, pitkäaikaisten jäsenten kohdalla, jotka ovat väsyneet kestämään, ja uusien käännynnäisten kohdalla, jotka tunsivat alkuun suurta iloa mutta eivät ole ravinneet uskoaan.

Jos näin on sinun kohdallasi, haluaisin sanoa: Jos evankeliumi oli totta, kun lähetit lähetystyöhakemuksesi (ja se oli!), jos se oli totta, kun menit temppeliin (ja se oli!), jos se oli totta, kun koit kääntymyksen ja sinut kastettiin tai kun autoit muita kokemaan kääntymyksen ja kastoit heidät (ja se oli!), jos se oli totta, kun sinut sinetöitiin (ja se oli!), niin se on yhtä totta nyt!

Jeesus näytti esimerkillään, että me voimme saada voimaa pyhistä kirjoituksista. Joseph Smith osoitti, että rukouksessa pyytäminen tuo apua. Ne, jotka ovat antaneet henkensä mitään epäilemättä, ovat osoittaneet, että kuolemankin kohdatessa meillä on toivoa.

Me emme saa antaa myöten masennukselle, sillä koettelemukset ja kiusaukset ovat väliaikaisia. Me kaikki voimme saada toivoa Vapahtajan julistuksesta: ”Katsokaa minuun jokaisessa ajatuksessa; älkää epäilkö, älkää pelätkö” (OL 6:36).

Viite

  1. Ks. Rey L. Pratt, julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1920, s. 90–93.

Tulosta