Me pystymme parempaan: Toivota muut tervetulleiksi laumaan
Tässä on neljä tapaa, joilla voit auttaa uusia ja kirkkoon palaavia jäseniä tuntemaan, että he kuuluvat joukkoomme.
Kuukauden kuluttua siitä, kun Melissa (kaikki nimet on muutettu) meni kasteelle Yhdysvaltain keskilännessä, hän piti alkurukouksen sakramenttikokouksessa. Häntä hermostutti rukoilla muiden edessä, mutta hän muistaa, että ”tunsin täyttä luottamusta kykyyni puhua taivaalliselle Isälleni. Olinhan sentään rukoillut vuosien ajan, etenkin kirkkoa tutkiessani, ja saatoin tuntea Pyhän Hengen auttavan minua.”
Siksi olikin yllätys, että hän sai sähköpostia eräältä seurakunnan jäseneltä, joka kuvaili ”hyvin yksityiskohtaisesti” kaikkia niitä asioita, joita hän oli tehnyt rukouksessaan väärin. Melissan mielessä vilisivät häpeä, hämillisyys ja epäilysten tulva, kunnes hän tunsi innoitusta soittaa sille kotiin palanneelle lähetyssaarnaajalle, joka oli opettanut häntä. ”Tuo lähetyssaarnaaja vakuutti minulle heti, että oli täysin sopimatonta, että se jäsen arvosteli minua sillä tavoin”, hän sanoo. ”Lähetyssaarnaaja sanoi minulle myös, ettei piispakunta koskaan pyytäisi toista jäsentä, kuten olin otaksunut, antamaan minulle tällaista palautetta.”
Rauhoittuneena Melissa pysyi aktiivisena seurakunnassa, otti vastaan tehtäviä ja jatkoi edistymistä uskossaan. Mutta tuon lannistavan sähköpostin saamisen jälkeen kesti useita kuukausia päästä yli sen aiheuttamasta mielipahasta ja saada takaisin menetetty itseluottamus.
Valitettavasti Melissan tapaus ei ole ainutkertainen. Monet uudet ja kirkkoon palaavat jäsenet kohtaavat merkittäviä mutta usein vältettävissä olevia haasteita tuntiessaan, etteivät he kuulu joukkoomme. Joskus jopa ne, joilla on luja todistus, kamppailevat pysyäkseen uskollisina, kun heistä tuntuu, että he jäävät ulkopuolelle. Äskettäin julkaistussa videosarjassa nimeltä Unity in Diversity [Ykseyttä moninaisuudessa] kirkon johtajat käsittelevät tätä aihetta kannustaen meitä jäseniä olemaan kanssakäymisissämme hienotunteisempia ja rakastavampia ja ottamaan kaikki mukaan.
Seuraavat kertomukset havainnollistavat osaltaan, kuinka me jäsenet voimme käyttää näitä periaatteita ja tarjota aitoa ystävyyttä ja emotionaalista tukea niille, jotka kaipaavat vilpitöntä hyväksyntää Herran kirkossa.
Ole ystävä uskossa
”Kun kappelin ovelle ilmaantuu kuka tahansa, hänen pitäisi heti tuntea, että hänet hyväksytään, häntä rakastetaan, kohotetaan ja innoitetaan – – olemaan tästä lähtien parempi, koska hän tietää Herran rakastavan häntä ja koska hänellä on ystäviä uskossaan.”
– Carol F. McConkie, ensimmäinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa
Melissa tarvitsi etenkin omassa seurakunnassaan aitoja ystäviä, joiden luo hän voisi mennä kaivatessaan neuvoja tai apua. Hänen miehensä ja tyttärensä eivät olleet liittyneet kirkkoon hänen kanssaan.
”Se, että kirkkoon tullessani näin kaikki perheet, sai minut tuntemaan, että olen hyvin yksin”, hän sanoi. Kaikki olivat ystävällisiä, mutta jopa heidän onnellisuutensa sai hänet tuntemaan, että ”en koskaan saavuttaisi tuota mormonisäteilyä, koska olin ainoa, jolla on ongelmia”.
Sen kotiin palanneen lähetyssaarnaajan lisäksi, joka oli opettanut Melissaa, hänellä oli siunauksenaan Cindy, verkkoystävä, joka oli alun alkaen tutustuttanut hänet kirkkoon. ”Oli raskasta nähdä, kuinka Melissa kamppaili omalla paikkakunnallaan, ja seurata tilannetta avuttomana”, Cindy selittää. ”Niinpä loin yksityisen Facebook-ryhmän muutamien erittäin maanläheisten, rakastavien ja erilaisten jäsenten kanssa, jotka auttoivat häntä ja osoittivat hänelle ystävällisyyttä tavoilla, joihin en olisi koskaan pystynyt yksin.”
Ryhmän avulla Melissa tunsi kuuluvansa joukkoon, kun hän etsi paikkaansa seurakunnassa, ja lisäksi ryhmän jäsenet vastasivat kysymyksiin, jotka koskivat elämäntyyliin ja kulttuuriin liittyviä huolenaiheita. ”Olin tottunut käyttämään hihattomia toppeja ja lyhyitä sortseja”, Melissa sanoo. Hän arvosti verkkoystäviään, jotka reagoivat tilanteeseen lähettämällä valokuvia asuista, joita hän voisi etsiä paikallisista myymälöistä. Tämä kannusti häntä pyytämään sisarilta seurakunnassaan elokuvasuosituksia, koska jotkin hänen kokoelmansa elokuvat eivät enää tuntuneet hänestä sopivilta.
Melissa korostaa, että eräs tärkeä ystävystymistä edistävä asia on, että hän pyysi neuvoja. Pyytämättä annetut neuvot tuntuvat enemmän tuppautumiselta kuin mukaan ottamiselta – yksityisyyden loukkaukselta, joka voi tuntua pahalta niistä, jotka eivät ole valmiita siihen.
Ennen pitkää Melissa kutsuttiin opettajaksi Apuyhdistykseen. Hänen tehtävänsä tarjosi tilaisuuksia olla tekemisissä muiden kanssa seurakunnassa. Melissa kertoi sisarille vaikeuksistaan sekä sopeutua uutena jäsenenä joukkoon että selviytyä autistisen lapsen, omien terveysongelmien ja kuolevan koiransa kanssa. Kokemus, että muut sisaret kuuntelivat ja kertoivat luokassa ja yksityisissä keskusteluissa omista vaikeuksistaan, osoittautui syvällisen parantavaksi. Nämä ihmissuhteet auttoivat Melissaa tuntemaan, että hänellä oli viimeinkin todellisia ystäviä kirkossa.
Ota jokainen mukaan
”Vapahtaja antoi seuraajilleen käskyn rakastaa toisiaan, ’niin kuin minä olen rakastanut teitä’ (Joh. 13:34). Niinpä katsomme, kuinka Hän on rakastanut meitä. – – Jos teemme Hänestä roolimallimme, meidän tulee aina yrittää tavoittaa jokainen ja ottaa heidät mukaan.”
– Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista
Robert, tutkija Kanadassa, on osallistunut moniin kirkkomme kokouksiin ja toimintoihin. Hän on tutkinut eri uskontoja mutta on jatkanut kirkkoon perehtymistä sen innoituksen vuoksi, jota hän on saanut sen opista ja Mormonin kirjasta. Hän osallistuu instituuttiin oppiakseen lisää ja pitää sosiaalista ympäristöä ”virkistävän tervehenkisenä ja ystävällisenä, ja siinä on todella hyvä vire”, hän sanoo. ”Mormonit ovat mukavimpia ihmisiä maailmassa.”
Itseään luonteeltaan sisäänpäin kääntyneenä pitävä Robert haluaa olla tekemisissä muiden kanssa, mutta sanoo: ”Minulla on taipumus jäädä seinäruusuksi, koska en tiedä, kuinka mennä mukaan ryhmiin, joissa monet ovat toistensa pitkäaikaisia kirkkoystäviä eivätkä näytä tarvitsevan ketään muita.” Tämän eristyneisyyden tunteen lievittäminen ei kuitenkaan vaadi paljoa. Hän muistelee, että eräässä toiminnassa ”joku tuli luokseni päivällisen jälkeen ja kannusti minua jäämään katsomaan elokuvaa. Muutoin olisin lähtenyt mutta jäin ja viihdyin todella hyvin. Minulla vain oli tarve tietää, että joku halusi minun olevan siellä.”
Melissan lailla hän arvostaa kirkkoomme kuuluvia ystäviä, jotka selittävät oppia mutta eivät sanele liian yksityiskohtaisesti, kuinka sen mukaan pitää elää. Ystävä, joka kuuntelee enemmän kuin kehottaa, on kuin ”joku, joka kävelee vierelläsi sen sijaan että työntäisi takaa saadakseen sinut kulkemaan nopeammin. Suurimman osan aikaa sitä silloin vain kompastuu ja kaatuu.”
Robertin on ollut vaikea lopettaa tupakointi. Hänen vaivautuneisuutensa havainnollistaa, kuinka ne, jotka ovat uusia, ovat hyvin tietoisia erilaisuudestaan. ”Yksikään jäsen ei ole koskaan sanonut minulle mitään siitä, että haisen tupakalle”, hän sanoo. ”Mutta jos vaatteeni eivät ole suoraan pesusta, pysyn kotona enkä mene instituuttiin tai kirkkoon.”
Me voimme luoda voimakkaamman joukkoon kuulumisen tunteen, kun vahvistamme niitä, jotka ovat uusia kirkossa, ja otamme heidät mukaan. Vanhin D. Todd Christofferson kahdentoista apostolin koorumista sanoo: ”Sydäntäni särkee, jos joku, joka on hyvin haavoittuvainen, tulee ja sanoo – –: ’Haluan olla täällä’, ja sitten hänelle käännetään selkä tai häntä ei huomata. Se on murheellista. – – Meidän täytyy toimia paremmin.” (”Is There a Place for Me?”, video, lds.org/media-library.)
Mene mukaan
”Kun päätät mennä mukaan, olet siunaukseksi jonkun muun elämässä. – – Voitko etsiä ihmisen, joka on jäämässä ulkopuolelle, istumassa yksinään? – – Kun olet avannut sydämesi muille ihmisille, näet, että me kaikki kuulumme joukkoon.”
– Jean B. Bingham, Apuyhdistyksen ylijohtaja
Kun Elsa oli liittynyt kirkkoon Alankomaissa, hän koki aitoa yhteyttä rakastavaan taivaalliseen Isään. Mutta koska hän oli nuori naimaton aikuinen, hän joutui myös kokemaan yksinäisyyttä, kun perhe ja ystävät tunsivat kiusaantuvansa hänen uusista uskonnollisista käsityksistään ja tavoistaan. ”Paras asia, mitä jäsenet ovat tehneet hyväkseni”, hän sanoi, ”on olla auliisti ystäväni kirkon ulkopuolella. Jotkut lähtevät kanssani temppeliin kasteille, vaikka he ovat saaneet endaumentin. Minun pitää olla tekemisissä jäsenten kanssa muulloinkin kuin sunnuntaina saadakseni voimaa ja kestääkseni loppuun asti.”
Elsa kokee suurimmaksi haasteekseen uutena käännynnäisenä sen, että hänen ”odotetaan saman tien ymmärtävän kaiken”, hän sanoo. ”Kaikki ne lyhenteet, tapahtumat, tehtävät. Se voi olla vähän häkellyttävää, ja joskus pelkään, että ihmiset tuomitsevat minut, kun en opi nopeammin.” Lisäksi monien muiden tavoin hän kokee sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joka ”pitää minut mukavasti kappelin takaosassa sanomatta juuri koskaan mitään”. Suuret ryhmät ovat pelottavia, ja hän miettii, arvostelevatko muut sitä, ettei hän osallistu. ”Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi osallistua oppiaiheisiin tai laulaa kirkon lauluja avoimesti tai pitää yhteisen rukouksen”, hän selittää. ”Kyse on vain siitä, että pelkään, että saattaisin purskahtaa itkuun niiden ihmisten edessä, joita en vielä oikeastaan tunne.”
Sisar McConkie sanoo: ”Tiedän ihmisiä, jotka tulevat kirkkoon joka sunnuntai, jotta he voivat saada innoitusta ja mielenylennystä, ja jotka sitten lähtevät sieltä pois tuntien, että heitä arvostellaan eikä rakasteta eikä tarvita – aivan kuin heille ei olisi paikkaa kirkossa. Meidän pitää toimia tässä eri tavoin.”
Elsa sanoo, että jäsenet, jotka eivät tuomitse tai arvostele, auttavat häntä eniten. ”He kuuntelevat ongelmiani eivätkä tunkeudu henkilökohtaiseen tilaani. He toimivat vilpittömästi ja kärsivällisesti, kun minä opettelen omalta osaltani, mistä jäsenenä olemisessa on oikein kysymys.” Ahdistuksestaan huolimatta hän lähtee lähetyssaarnaajien mukaan ja pitää huolta uusista jäsenistä ja tutkijoista. ”Tiedän, miltä tuntuu olla uusi”, hän selittää, ”ja haluan varmistua siitä, ettei kukaan käännä selkäänsä evankeliumin lahjoille, jotka ovat pelastaneet minut epätoivolta.”
Elä evankeliumin mukaan, tule opetuslapseksi
”Ihmiset voivat tuoda mukanaan erilaisia lahjoja ja näkökulmia. Laaja valikoima kokemuksia, taustoja ja haasteita, joita ihmiset kohtaavat, osoittaa meille, mikä on todella oleellista Kristuksen evankeliumissa. Ja suuri osa siitä, mitä kenties ajan kuluessa on omaksuttu ja mikä on enemmän kulttuuriin liittyvää kuin opillista, voi jäädä pois, ja me voimme todella oppia olemaan opetuslapsia.”
– Vanhin D. Todd Christofferson kahdentoista apostolin koorumista
Vaikka aiemmin Jim arvosteli kirkkoa, hän liittyi kirkkoon, koska hän sai ”Pyhältä Hengeltä kiistattoman hengellisen todistuksen, joka vahvisti evankeliumin ja sen opin olevan totta”. Yksi hänen suurimmista haasteistaan oli kuitenkin sopeutua myöhempien aikojen pyhien kulttuuriin.
Kasteensa jälkeen hän havaitsi, että monet yleisesti hyväksytyt käyttäytymistavat jäsenten keskuudessa olivat enemmänkin kulttuurisia kuin opillisia. ”Vaikka näin käykin missä tahansa järjestetyssä uskonnossa”, hän selittää, ”minusta tuntui, että ellen mukautuisi tiettyihin tapoihin, minua syytettäisiin siitä, etten ole ottanut evankeliumia täysin vastaan. Vaikeuteni eivät liittyneet evankeliumiin eivätkä oppiin vaan siihen mukautumiseen, joka tuntui pelkästään kulttuuriin kuuluvalta.”
Kuten vanhin Christofferson selittää, me tarvitsemme uusia käännynnäisiä, tutkijoita ja muita avuksi karistaaksemme oppiin kuulumattomat käytännöt, joita on karttunut ajan kuluessa, ja tullaksemme todellisiksi opetuslapsiksi.
Ylistäessään eri taustoista tulevien ihmisten kanssa toimimisen etuja vanhin Oaks kannustaa myöhempien aikojen pyhiä välttämään keskittymistä eroihin ja sen sijaan aloittamaan kysymällä: ”Mistä olet kotoisin? Millaisia ovat perusarvosi? Mitä haluat saavuttaa?” Tämänkaltainen avoimuus ja hyväksyntä auttaa osaltaan niitä, jotka ovat uusia elinpiirissämme, tuntemaan, että heidät otetaan mukaan, heitä kohotetaan ja rakastetaan ja että he ovat valmiita tavoittelemaan pelastusta kirkon piirissä.
Kuten kirkon johtajat nykyään, apostoli Paavalikin oli huolissaan hajaannuksesta muinaisessa Kristuksen kirkossa. Hän kehotti jäseniä, joilla oli voimakkaita mielipiteitä, välttämään muiden pyhien loukkaamista sellaisissa käytännöissä, joilla ei loppujen lopuksi ollut merkitystä, ja selitti, että ”tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa” (1. Kor. 8:1). Hän kehotti jäseniä välttämään hajaannusta ja keskittymään Jeesukseen Kristukseen ja Hänen ristiinnaulitsemiseensa eikä siihen, millä tavoin he olivat keskenään erilaisia (ks. 1. Kor. 1:10; 2:2).
Tänä aikana nykyiset apostolit ja profeetat kehottavat meitä etsimään ykseyttä moninaisuudessa kannustaen meitä tekemään tilaa jokaiselle Kristuksen kirkon jäsenelle, koska se on tärkeä osa päämääräämme päästä ”yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen [niin että] saavutamme – – Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13).