Ikääntyminen uskollisena
”En minä, pappa, ole enää pikkuinen”
Pikkuisen tyttärentyttäreni kanssa vietetty aika korostaa nykyhetken kauneutta ja tuo mieleen muistoja menneisyydestä.
Kuvitus Carolyn Vibbert
Tyttärentyttäreni Lily täytti juuri neljä vuotta, mutta nimitän häntä yhä hänen vauvaiän lempinimellään ”pikku-Lils”. Kun teen niin, hän muistuttaa minua: ”En minä, pappa, ole enää pikkuinen.”
Hän saattaa olla oikeassa, mutta toivottavasti ei. Olen päättänyt, että jos kutsun häntä edelleen pikku-Lilsiksi, hän ei ehkä kasva isoksi niin nopeasti. Niinpä kutsun häntä edelleen pikku-Lilsiksi – ainakin kunnes hänestä tulee riittävän vanha saamaan ajokortin.
Totta kai tiedän, etten voi pidätellä päivien, kuukausien ja vuosien vierimistä eteenpäin. Yritin sitä omien lasteni kanssa – ja epäonnistuin. ”Elämämme on kulunut”, kuten Jaakob sanoo, ”niin kuin se olisi ollut meille unta” (MK Jaak. 7:26). Ennen kuin huomaankaan, nuorimmasta pojastamme tulee lähetyssaarnaaja ja hän lähtee kodistamme, ja vaimolleni ja minulle jää talon täydeltä tyhjiä makuuhuoneita ja lapsista muistuttavia asioita.
Muistan kuulleeni hiljattain erään elokuvahahmon sanovan: ”Ikä syventää kaikkia tunteita.” Uskon sen olevan totta. Siihen mennessä kun on elänyt puoli vuosisataa tai enemmän, on kokenut monia elämän iloista ja suruista. Rakkaus kasvaa menetyksen myötä, ja tiedämme, että ”onnellisina elämänsä loppuun asti” toteutuu tulevassa elämässä – ei tässä elämässä.
Kun katson Lilyn kasvoja, mietin, mitä erämaita hän tulee ylittämään, mitä taakkoja hän tulee kantamaan ja mistä piikeistä lihassaan hän tulee kärsimään (ks. 2. Kor. 12:7). Rukoilen, että Herra varjelee häntä – ainakin vielä muutaman vuoden – niiltä kuolevaisuuden opetuksilta, jotka ovat välttämättömiä hengelliselle ja emotionaaliselle kasvullemme. Rukoilen, että Herra vahvistaa häntä, kun niitä koetuksia tulee, kuten niitä tulee meille kaikille.
Täksi hetkeksi kuitenkin karkotan nuo ajatukset. Yritän olla ajattelematta liiaksi tulevaisuutta. En halua menettää nykyhetken kauneutta.
”Ota minut kiinni, pappa”, Lily sanoo juostessaan pakoon.
Jahtaan häntä huoneesta toiseen. Hänen suloinen naurunsa on musiikkia, ja hänen kirkkaat kasvonsa ovat päivänpaistetta. Hetkiseksi 25 vuotta katoavat. Olen jälleen menneessä – Lilyn äidin, tyttäreni, kanssa. Hän on taas nelivuotias. Ja Lilyn tavoin hänkin kikattaa, kun jahtaan häntä läpi talon.
Sitten mieleen palaa toinen muisto. Se on vuodelta 1974, ja veljeni ja minä olemme käymässä isoisäni isän Curtis Ellsworthin luona. Tämä on viimeinen kerta, kun näen hänet tässä elämässä. Hän kuolee hieman myöhemmin 90-vuotiaana, kun olen palvelemassa lähetystyössä Guatemalassa.
Tämän menneisyyden muiston yhteydessä mietin: ”Mitä Ellsworthin pappa ajattelee, kun hän katselee meitä, jälkeläisiään? Muistaako hän sen, kun hänen omat lapsensa olivat pieniä? Kantaako hän huolta meidän tulevaisuudestamme? Muistutammeko me häntä siitä, että elämä vierähtää nopeasti?”
Muistan, että kun silloin kauan sitten hyvästelimme, Ellsworthin pappa itki. Vuosikymmeniä mietin syytä siihen. Nyt luulen tietäväni.