Julkaistaan vain sähköisenä: Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Täydellinen toivon ja parantumisen kolmiomme
Meille ei annettu juurikaan toivoa, että tyttövauvamme kehittyisi normaalisti, mutta usko, paasto ja rukous sekä pappeuden siunaukset osoittivat lääkärien olleen väärässä.
Valokuva Leslie Nilsson
Olimme kaikki innoissamme Agathan syntymästä vuonna 2015. Hän olisi vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi. Kaikki sujui hyvin siihen päivään asti, jolloin hän syntyi. Hän oli iso vauva, minä kärsin komplikaatioista, ja lääkäri tuli myöhässä sairaalaan. Kun hän viimein saapui, hänen oli käytettävä pihtejä vauvan saamiseksi ulos. Siihen mennessä Agatha oli jo kärsinyt hapenpuutteesta.
Kun Agatha laskettiin hetkeksi rinnalleni, luulin sen tarkoittavan sitä, että voisin jättää hyvästit. Sitten hoitajat kiidättivät hänet vastasyntyneiden tehohoitoon. Sain tietää myöhemmin, että hänen Apgar-pisteensä, joilla arvioidaan vastasyntyneen yleistilaa, olivat vain 2. Normaalina pidetään pisteitä 7–10.
Kuvauksissa Agathan aivoissa näkyi suuri valkoinen alue, mikä tarkoitti hapenpuutteen aiheuttamaa merkittävää vauriota. Lääkärit sanoivat meille, että jos hän jäisi henkiin, hän kärsisi vakavista kognitiivisista ja fyysisistä vammoista ja hänellä olisi todennäköisesti epilepsia.
Kun perheeni sai tietää, kuinka vakavasti sairas Agatha oli, vanhempani ja appivanhempani saivat luvan käydä vastasyntyneiden teho-osastolla eri aikoina katsomassa Agathaa ja jättämässä hyvästit. Isäni ja appeni, toisistaan tietämättä, antoivat kumpikin hänelle siunauksen. Miehenikin antoi hänelle siunauksen. Sinä sunnuntaina me järjestimme suvun paaston Agathan hyväksi.
Agatha oli 11 päivää sairaalassa, ennen kuin saatoimme tuoda hänet kotiin. Usean kuukauden ajan hän kävi testeissä ja toimenpiteissä. Hän ei pystynyt nielemään, häneltä puuttui refleksejä ja hän kärsi kouristuksista. Minulle kerrottiin, ettei hän koskaan liikuttaisi päätään, ei kävelisi eikä puhuisi.
Seuraavan vuoden me jatkoimme rukoilemista ja paastoamista Agathan puolesta ja veimme hänet fysioterapeutille auttaaksemme häntä oppimaan liikkumaan. Hapenpuute oli vaikuttanut erityisesti hänen kehonsa vasempaan puoleen. Hän pystyi liikuttamaan oikeaa kättään mutta ei vasentaan. Lääkärit sanoivat meille, että edistyminen olisi hidasta. Mutta jo muutaman fysioterapiakerran jälkeen hän pystyi liikuttamaan yhtä hyvin kehon kumpaakin puolta. Terapeutti sanoi, että se oli ihme. Koska Agatha oppi niin nopeasti, terapeutti kysyi, miksi olimme lainkaan tuoneet hänet terapiaan.
Jokainen pieni edistysaskel toi meille iloa. Pian Agatha alkoi liikuttaa päätään. Sitten hän alkoi nousta istumaan. Kun hän alkoi hymyillä, me tiesimme, että uskoomme ja rukouksiimme vastattiin. Ja kun hän sanoi ensimmäisen kerran ”mama”, tunsin suurta iloa.
Me saimme suurimman ihmeemme hänen vuositarkastuksessaan. Magneettikuvauksessa hänen aivoissaan ei ollut lainkaan valkoista kohtaa. Hänen lääkärinsä ei voinut uskoa sitä.
”Tämä kuva näyttää siltä kuin se olisi eri lapsesta”, hän sanoi verratessaan uutta kuvaa siihen, joka oli otettu Agathan syntymän jälkeen. Lääkäri pyysi toista kuvausta kysyen: ”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
Nykyään Agathalla ei ole kognitiivisia eikä fyysisiä vammoja eikä hän enää käytä epilepsialääkitystä. Koulussa häntä pidetään älykkäänä lapsena.
Me laskemme Agathan parantumisen isäni nimittämän ”täydellisen kolmion” ansioksi: usko, paasto ja rukous sekä vanhurskailta miehiltä saadut pappeuden siunaukset. Me tiedämme, että Herra rakastaa meitä, me tiedämme, että Hänellä on voima, ja me tiedämme, että Hän antaa meille voimaansa käytettäväksi täällä maan päällä. Me olemme kiitollisia siitä, että Hän paransi Agathan.