Tilaa kasvaa

Deborah L. Dougal

Herra tiesi, että kukoistaisin ja kukkisin jälleen.

Oli kulunut useita vuosia siitä, kun mieheni Jerold kuoli. Syöpä oli levinnyt nopeasti ja rajusti, ja kolmessa kuukaudessa hän oli poissa. Nyt ajattelin häntä työskennellessäni pihallani.

Kun olin istuttamassa kasvia uuteen ruukkuun, mieleeni tuli ajatus. Ennen kuin puutuin tilanteeseen, kasvilla sujui hyvin. Se viihtyi ruukussa, jossa se jo oli, mutta se ei kukoistanut. Tiesin, että ellen jossakin vaiheessa istuttaisi sitä uuteen ruukkuun, se mitä todennäköisimmin lakkaisi kukkimasta ja ehkä jopa lakkaisi kasvamasta. Se ei ainakaan pystyisi tekemään parastaan.

Niinpä päätin antaa kasville tilaa kasvaa siirtämällä sen suurempaan ruukkuun. Ei mihinkään suureen ruukkuun – sellaiseen, jonka läpimitta oli vain viisi senttiä suurempi. Jos antaisin sille liikaa tilaa, se voisi saada liikaa vettä ja kuolla juurilahoon.

Otaksuin, että kasvin pitäisi ponnistella pyrkiessään sopeutumaan. Sillä oli ollut varsin mukavat olot pienessä ruukussa, johon se oli tottunut. Se ei tiennyt, että muutos auttaisi sitä jatkamaan kasvua. Minun piti hoivata sitä ja antaa sille sopivasti valoa, vettä ja ylimääräisiä ravinteita, joita se tarvitsisi tänä sopeutumisaikana. Tiesin, että se lopulta kukoistaisi ja kukkisi jälleen.

Kun ajattelin elämääni leskenä, ymmärsin olevani kuin se kasvi. Minulla oli ollut mukavaa. Olin pärjännyt hyvin. Mutta kun mieheni kuoli, kuulin Hengen kuiskaavan, että olin siirtymässä uuteen kasvun vaiheeseen. Oli yhä asioita, joita minun piti oppia ja tehdä tässä elämässä.

Seuraavien kahden vuoden aikana menehtyi myös seitsemän muuta miestä seurakunnastamme. Aloin pyytää vasta leskeksi jääneitä ystäviäni kokoontumaan yhteen, juttelemaan, käymään kylässä, palvelemaan muita – jotta jokainen meistä voisi tuntea olonsa hieman vähemmän yksinäiseksi. Kukaan meistä ei olisi valinnut sitä, että meidät ”istutetaan uuteen ruukkuun”. Mutta kun sopeuduin elämään kuolevaisuudessa ilman aviomiestäni, huomasin, että voin tukea muita, jotka kohtasivat samanlaisen haasteen. Huomasin myös, että oli monia tilaisuuksia viettää aikaa lasten ja lastenlasten kanssa ja vakuuttaa heille, että Jeesuksen Kristuksen sovituksen ansiosta perheemme voi olla jälleen yhdessä seuraavassa elämässä.

En olisi koskaan osannut odottaa kasvua, jota kokisin puolisoni menetyksen vuoksi. Mutta taivaallinen Isä puuttui asioihin ja ”istutti minut uudelleen” antaen minulle tilaa kasvaa laittamalla minut vähän suurempaan ruukkuun – uuteen haasteeseen, joka tarjosi tilaisuuden kasvuun.

Kaipaan yhä Jeroldia joka päivä. Vuosia myöhemmin minulla on yhä vaikeuksia yrittäessäni sopeutua muutokseen, että olen ilman häntä. Mutta tiedän, että Herra hoivaa minua matkan varrella. Ajan myötä ja luottaen Häneen minä kukoistan ja kukin jälleen.

Kirjoittaja asuu Idahossa Yhdysvalloissa.