”Näenkö äitini jälleen?”, Liahona, joulukuu 2022.
Julkaistaan vain sähköisenä: Henkilökuvia uskosta
Näenkö äitini jälleen?
Kokemus, jonka sain temppelissä, puhdisti sydämeni. Sillä hetkellä kaikki tuskani ja vihani haihtui.
Valokuvat: Christina Smith
Vanhempieni erottua äitini ja veljeni muuttivat asumaan isoäitini luo. Minä synnyin pian sen jälkeen Matagalpassa Nicaraguassa. Kaksi vuotta syntymäni jälkeen, kun äitini oli kuolemassa syöpään, hän pyysi isääni ottamaan meidät luokseen. Isä kieltäytyi.
Se loukkasi minua syvästi. Äidin kuoltua isä alkoi kuitenkin muuttua ja käydä luonamme. Mutta minä en rakastanut häntä. Olin katkera hänelle. Kuusi vuotta äidin poismenon jälkeen isä kuoli auto-onnettomuudessa.
Koska isä oli ollut ilkeä äidille, minulla oli huono käsitys avioliitosta. Kun olin 15-vuotias, ajattelin vakavasti ryhtyväni nunnaksi, jotta minun ei tarvitsisi mennä naimisiin. Eräs työtoveri sanoi minulle kuitenkin: ”On monia muita tapoja palvella Jumalaa. Voit mennä naimisiin hyvän aviomiehen kanssa, ja voitte palvella Jumalaa yhdessä. Pyydä Häntä kertomaan sinulle, mitä polkua kulkea.”
Ajattelin työtoverini sanoja samana iltana tehdessäni yövuoroa sairaalassa. Aina kun minulla oli ongelmia tai haasteita, kaipasin äitiäni. Nukahdin käydessäni potilastietoja läpi ja näin äidistä unta.
Unessa menin sisälle vanhaan kirkkoon ja istuuduin eturiviin. Kun käännyin ympäri, näin äidin. Hän ei sanonut mitään mutta hänellä oli surullinen ilme kasvoillaan ja hän viittoi minulle, että minun pitäisi lähteä. Ymmärsin, että hän ei halunnut minun ryhtyvän nunnaksi.
Unen jälkeen aloin tätini kanssa etsiä uutta kirkkoa, jossa voisimme alkaa käydä. Vierailimme useissa. Pidin niistä kaikista, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Halusimme löytää kirkon, jossa voisimme tuntea Jumalan läsnäolon.
Kun vierailimme eri kirkoissa, esitin niiden johtajille minua askarruttavia ”sielun suuria kysymyksiä”.1 Kysyin: ”Näenkö äitini jälleen? Tunnistaako hän minut tyttärekseen? Tunnistanko hänet äidikseni?” Useimmat heistä sanoivat minulle, että tunnistaisin hänet vain siskokseni, en äidikseni. Se ei mielestäni ollut oikein.
Sinun on tehtävä oma osuutesi
Kun tapasin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajia, löysin viimein etsimäni vastaukset.
”Tunnistaako äitini minut kaksivuotiaaksi pikkutytökseen, jonka hän menetti kuollessaan?” kysyin heiltä.
”Tunnistaa”, he vastasivat, ”ja sinä tunnistat hänet äidiksesi.”
”Voinko jonain päivänä vielä halata häntä?”
”Voit”, he sanoivat minulle, ”mutta jotta niin tapahtuisi, sinun täytyy tehdä oma osuutesi.”
”Mitä minun pitää tehdä?”
”Anna meidän opettaa sinua”, he sanoivat. ”Sitten sinun pitää rukoilla oppimistasi asioista. Ja jos sinusta tuntuu, että se, mitä opetamme sinulle, on totta, sinun pitää mennä kasteelle.”
Tuona päivänä he opettivat minulle myös temppelistä. Meillä oli hyvin merkityksellinen keskustelu. Tiesin, että se, mitä he opettivat minulle, oli totta. Tätini, kaksi hänen lapsistaan ja minut kastettiin ja konfirmoitiin kaksi kuukautta myöhemmin.
Kun meidät oli kastettu, ryhdyin innokkaasti järjestämään äitini temppelityötä mutta en isäni. Lähetyssaarnaajat kannustivat minua kuitenkin siihen.
”Se on osa oman osuutesi tekemistä”, he sanoivat. ”Myös isäsi odottaa sinulta, että hänen työnsä tehdään.”
Vastasin, että se oli minulle yhdentekevää. Olin yhä vihainen isälle.
”Olemme löytäneet evankeliumin”, täti sanoi minulle. ”Sinun pitää antaa isällesi anteeksi ja tehdä hänen työnsä.”
Vastentahtoisesti suostuin heidän neuvoonsa. Vuosi kasteeni jälkeen vein vanhempieni nimet Guatemalan temppeliin Guatemalassa. Se oli vaikuttava, tunteellinen kokemus. Minut kastettiin äidin ja useiden muiden ihmisten puolesta. Sitten seurakunnanjohtajamme valmistautui ottamaan kasteen isäni puolesta. En halunnut katsoa, joten aloin tehdä lähtöä.
Kun seurakunnanjohtaja oli astunut altaaseen, kuulin isäni nimen toimituksen aikana. Heti sen jälkeen tunsin isän läsnäolon. Tuo kokemus sai minut tuntemaan häpeää siitä, etten halunnut tehdä hänen työtään.
”Anna anteeksi, taivaallinen Isä”, rukoilin ja aloin itkeä. ”Minä olen ollut itsekäs.”
Kun palasin Nicaraguaan, menin hautausmaalle, jonne isäni oli haudattu. Kävin ensimmäistä kertaa hänen haudallaan ja vein sille kukkia. Pyysin häntä antamaan minulle anteeksi ja kerroin hänelle, että rakastan häntä. Sitten itkin jälleen.
Isä oli, aivan kuten äitikin, odottanut, että veisin hänen nimensä temppeliin, missä taivaallinen Isä salli minun saada suurenmoisen kokemuksen. Tuo kokemus puhdisti sydämeni. Sillä hetkellä kaikki se tuska ja viha, jota olin tuntenut häntä kohtaan, hävisi.
Olen siitä ikuisesti kiitollinen.
Magdalena laskostamassa pyykkiä lastensa kanssa
Magdalena ja hänen miehensä polvistuneina yhdessä rukoukseen