Luku 6

Maailmanlaajuinen sisaruuden piiri

Kun profeetta Joseph Smith kokoontui Apuyhdistyksen sisarten kanssa Nauvoossa, hän opetti, että ajallisen avun antamisen lisäksi heidän oli määrä vahvistaa ihmisiä hengellisesti (ks. luku 2). Tämä neuvo lähtökohtanaan Apuyhdistyksen sisaret ovat kokeneet elämän myrskyissä rakkautta ja turvaa, kun he ovat palvelleet yhdessä. He ovat keskustelleet Jeesuksen Kristuksen evankeliumista toistensa ja ympärillään olevien ihmisten kanssa. Apuyhdistyksestä on tullut turva maailmalta – suojapaikka – ja valon keskus maailmalle – vaikuttamisen paikka.

Eräässä Apuyhdistyksen kokouksessa Utahin Ogdenissa sisar Eliza R. Snow, Apuyhdistyksen toinen ylijohtaja, toi kiitollisena esiin sisarten pyrkimykset vahvistaa toisiaan ajallisesti ja hengellisesti. Hän sanoi heille, että vaikka kirkko ei pitänytkään kirjaa jokaisesta heidän tekemästään lahjoituksesta tarvitsevien avuksi, Herra pitää täydellistä kirjaa heidän pelastavasta työstään:

”Olen täysin tietoinen siitä, että suuri osa lahjoituksista jää merkitsemättä [aika] kirjoihin. Presidentti Joseph Smith sanoi, että tämä yhdistys järjestettiin pelastamaan sieluja. Mitä sisaret ovat tehneet voittaakseen takaisin ne, jotka ovat joutuneet harhateille? Lämmittääkseen niiden sydäntä, jotka ovat kylmenneet evankeliumille? Teidän uskostanne, teidän ystävällisyydestänne, teidän hyvistä teoistanne ja sanoistanne pidetään toista kirjaa. Ne merkitään muistiin. Mikään ei katoa.”¹

Taivaassa pidetään aikakirjaa Apuyhdistyksen sisarten työstä heidän kääntyessään niiden puoleen, joiden sydän on kylmennyt ja jotka tarvitsevat uskoa, ystävällisyyttä, hyviä tekoja ja hyviä sanoja.

Maailmanlaajuista sisaruutta

1900-luvun puolivälissä, kun maailma kärsi sotien ja luonnonkatastrofien vaikutuksista, Apuyhdistyksen työ jatkoi laajenemistaan. Uskollisena järjestön päämäärille – kasvaa uskossa ja henkilökohtaisessa vanhurskaudessa, vahvistaa perheitä ja koteja sekä etsiä ja auttaa tarvitsevia – Apuyhdistys tarjosi turvaa myöhempien aikojen pyhiin kuuluville sisarille ja sai aikaan hyvää. Vuonna 1947 Apuyhdistyksen ylin johtokunta (sisaret Belle S. Spafford, Marianne Sharp ja Gertrude Garff) opetti: ”Tehtävämme on parantaa, ja se vaatii suurempaa sydäntä, ystävällisempää kosketusta ja lujempaa tahtoa.”²

Tuohon aikaan jotkin valtiot asettivat poliittisia rajoituksia ja rakensivat jopa joitakin fyysisiä esteitä. Näiden rajoitusten ja esteiden, jotka saivat sellaisia nimityksiä kuin rautaesirippu ja Berliinin muuri, tarkoituksena oli rajoittaa toisia ja jättää toiset ulkopuolelle. Apuyhdistyksen sisaret rakensivat sen sijaan turvan hengellisiä muureja, joiden tarkoituksena oli suojella ja sulkea sisään. He tulivat yhteen maailmanlaajuisena sisaruuden piirinä ja kutsuivat muita joukkoonsa.

Niissäkin maissa, joissa oli poliittisia rajoja ja lakeja estämässä avointa uskonnon harjoittamista, Apuyhdistyksen sisaret tunsivat yhteyden sisariinsa kautta maailman. He pysyivät ääntä pitämättä uskollisina todistukselleen palautetusta evankeliumista sekä Apuyhdistyksen päämäärille.

Vuonna 1980 presidentti Boyd K. Packer kahdentoista apostolin koorumista kävi vaimonsa Donnan kanssa vierailemassa eräässä Apuyhdistyksessä Tšekkoslovakiassa (nykyisin Tšekin tasavalta ja Slovakia). Myöhemmin hän muisteli:

”Ei ollut helppoa saada viisumia, ja me varoimme kaikin tavoin vaarantamasta jäsentemme turvallisuutta ja hyvinvointia, heidän, jotka olivat sukupolvien ajan onnistuneet säilyttämään uskonsa sanoin kuvaamattoman sorron alla.

Mieleen painuvin kokous pidettiin eräässä yläkerran huoneessa. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Illallakin osanottajat saapuivat eri aikoina, yksi yhdestä suunnasta, toinen toisesta, niin etteivät he herättäisi huomiota.

Läsnä oli kaksitoista sisarta. Lauloimme Siionin lauluja laulukirjoista – sanoja ilman nuotteja – jotka oli painettu yli viisikymmentä vuotta aiemmin. [Oppiaihe] pidettiin kunnioittavasti käsin kirjoitetun oppikirjan sivuilta. – –

Kerroin sisarille, että he kuuluvat suurimpaan ja kaikin tavoin suurenmoisimpaan naisjärjestöön maailmassa. Lainasin profeetta Joseph Smithin sanoja hänen ja johtavien veljien järjestäessä Apuyhdistyksen. – –

Henki oli läsnä. Ihastuttava sisar, joka oli johtanut kokousta lempeästi ja kunnioituksen hengessä, itki avoimesti.

Kerroin heille, että palattuamme saisin tehtävän puhua Apuyhdistyksen konferenssissa; voisinko välittää heiltä jonkin sanoman? Monet heistä kirjoittivat viestejä; jokainen ilmaus, aivan jokainen, kertoi antamisen hengestä – mitään he eivät pyytäneet. En koskaan unohda, mitä yksi sisarista kirjoitti: ’Pieni sisarten piiri lähettää oman sydämensä ajatukset kaikille sisarille ja pyytää Herraa auttamaan meitä pääsemään eteenpäin.’

Nuo sanat, sisarten piiri, innoittivat minua. Näin mielessäni heidät seisomassa piirissä, joka ulottui tuota huonetta kauemmas ja sulki piiriinsä maailman.”³

Muistellessaan tuota kokousta presidentti Packer sanoi: ”Seisoin hetken tuossa piirissä ja tunsin uskon ja rohkeuden ja rakkauden sanomien lähtevän piiristä ja palaavan sinne.”⁴

Kun sellainen usko, rohkeus ja rakkaus liittyvät yhteen, niistä muodostuu Apuyhdistyksen sisarten perintö kaikkialla. Presidentti Henry B. Eyring, neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, on kannustanut Apuyhdistyksen sisaria jakamaan tätä perintöä muille. ”Te välitätte perintöä eteenpäin, kun autatte toisia saamaan laupeuden lahjan sydämeensä”, hän sanoi. ”He voivat sitten välittää sen muille. Apuyhdistyksen historia on tallennettu sanoin ja luvuin, mutta perintö välittyy eteenpäin sydämestä sydämeen.”⁵ Tätä tapahtuu Apuyhdistyksen sisaruuden piirissä.

Turvapaikka

Apuyhdistyksen alkuajoista asti sisaret ovat tarjonneet turvapaikan – parantumisen, rakkauden, ystävällisyyden, välittämisen ja yhteenkuuluvuuden paikan. Nauvoossa sisaret löysivät turvan Apuyhdistyksestä luottaessaan toistensa uskoon ja taitoihin ja antaessaan toisilleen ruokaa ja vaatteita. Tämä jatkui, kun he ylittivät tasangot ja asettuivat Utahin territorioon. Nyt kun kirkko kasvaa kaikkialla maailmassa, sisaret löytävät edelleen turvan Apuyhdistyksestä.

Presidentti Boyd K. Packer on sanonut: ”Tämä suuri sisarten piiri on oleva suojana teille jokaiselle ja perheellenne. Apuyhdistystä voisi verrata turvaan – turvapaikkaan ja suojaan – muinaisten aikojen pyhättöön. Te olette turvassa sen suojissa. Se ympäröi jokaista sisarta suojamuurin tavoin.”⁶

Vuonna 1999 Bobbie Sandberg, nuori vaimo ja äiti, muutti perheensä kanssa Yhdysvalloista Taiwaniin. Vaikka hän oli siellä vain puoli vuotta, kun hän ja hänen miehensä opettivat englantia, hänen taiwanilaiset sisarensa ympäröivät hänet Apuyhdistyksen suojelevalla vaikutuksella.

Tämä suoja tuli erityisen hyvin esiin, kun maata ravisteli tuhoisa maanjäristys, jonka keskus oli lähellä Sandbergien kotia. Rakennuksia sortui maahan molemmin puolin koulua, jossa he asuivat. Vain tunteja ensimmäisen suuren järistyksen jälkeen sisar Sandbergin Apuyhdistyksen johtaja tuli perheen luo kuin laupeuden enkeli arvioimaan heidän tarpeitaan ja auttamaan heitä. Koska monet kadut ja rakennukset olivat tuhoutuneet ja kaikki viestintäyhteydet olivat poikki, tämä huolehtiva Apuyhdistyksen johtaja käytti ainoaa kulkuvälinettä, jonka löysi. Hän ajoi polkupyörällään läpi raunioiden, kunnes oli käynyt monien seurakunnan sisarten luona.

Fyysisen hävityksen keskellä sisar Sandberg oli Apuyhdistyksen turvallisessa suojassa. Hänen Apuyhdistyksen johtajansa huolehti seurakunnan jokaisen sisaren turvallisuudesta ja tarpeista.

Sisar Sandbergin tavoin monet myöhempien aikojen pyhät kautta maailman voivat vahvistaa oikeiksi nämä presidentti Packerin sanat: ”Kuinka lohdullista onkaan tietää, että menipä perhe minne tahansa, heitä odottaa kirkkoperhe. Siitä päivästä, kun he saapuvat perille, mies kuuluu pappeuden koorumiin ja vaimo Apuyhdistykseen.”⁷

Vaikuttamisen paikka

Sisar Belle S. Spafford kutsuttiin Apuyhdistyksen yhdeksänneksi ylijohtajaksi huhtikuussa 1945, ja presidentti George Albert Smith erotettiin kirkon kahdeksanneksi presidentiksi noin kuusi viikkoa myöhemmin. Presidentti Smith kannusti sisar Spaffordia ja kaikkia Apuyhdistyksen sisaria antamaan ajallista apua ihmisille, jotka kärsivät edelleen toisen maailmansodan vaikutuksista. Hän pyysi heitä myös antamaan vaikutuksensa tuntua maailman kaikkien naisten keskuudessa. Hän sanoi: ”Kun profeetta Joseph Smith avasi mahdollisuuden naisten vapauttamiselle, tuo mahdollisuus annettiin koko maailmalle.”⁸

Apuyhdistyksen rakennus, vaikuttamisen keskus

Lokakuussa 1945 ilmoitettiin suunnitelmista pystyttää Apuyhdistyksen rakennus.⁹ Lokakuussa 1947 ensimmäinen presidenttikunta hyväksyi sisar Belle S. Spaffordin esittämän suunnitelman: jokaista Apuyhdistyksen jäsentä, joita oli silloin 100 000, pyydettäisiin lahjoittamaan hankkeeseen 5 dollaria. Sisaret kautta maailman lähettivät lahjoituksia. Jotkut lähettivät kotimaidensa taidetta kaunistamaan rakennuksen sisustusta. Yhdessä vuodessa sisaret saivat kokoon 554 016 Yhdysvaltain dollaria.

Sisar Spafford julisti: ”Tämä saavutus on rahalliselta arvoltaan suuri mutta ei pelkästään rahalliselta arvoltaan. Siinä havainnollistuu monia aineettomia arvoja – tavattoman kalliita arvoja – [kuten] arvostus naisille annetusta kunnioitetusta asemasta evankeliumin suunnitelmassa, todistus yhdistyksen työn jumalallisuudesta ja kiitollisuus kirkon sisarille annetusta tilaisuudesta palvella – –, uskollisuus johtajille, epäitsekäs omistautuminen suurelle asialle. Se kuvastaa suuruutta, joka on tälle yhdistykselle ominaista.”¹⁰

Rakennus, joka sijaitsee heti Suolajärven temppelin koillispuolella, vihittiin käyttöön 3. lokakuuta 1956. Vihkimisrukouksessa presidentti David O. McKay, kirkon yhdeksäs presidentti, puhui maailmanlaajuisesta vaikutuksesta, joka rakennuksesta leviäisi: ”Apuyhdistys on pystyttänyt kirkon jäsenten avulla tämän kauniin Apuyhdistyksen kodin palvellakseen tehokkaammin apua tarvitsevia ja kärsiviä kirkossa ja maailmassa.”¹¹

Vuodesta 1984 lähtien rakennuksessa ovat sijainneet myös Nuorten Naisten ylimmän johtokunnan ja Alkeisyhdistyksen ylimmän johtokunnan toimistot.

Vaikutus muihin uskontokuntiin kuuluvien keskuudessa

Sisar Spafford sai suurenmoisen opetuksen presidentti George Albert Smithiltä kirkon arvojen esiintuomisesta maailman naisille. Pian sen jälkeen kun hänet oli hyväksytty Apuyhdistyksen ylijohtajaksi, Yhdysvaltain naisjärjestöjen keskusliitolta tuli kirje, jossa ilmoitettiin liiton vuosikokouksen pitämisestä New Yorkissa.

Sisar Spafford oli ollut läsnä noissa kokouksissa aikaisemminkin, ja aiemman kokemuksensa perusteella hän ja hänen neuvonantajansa harkitsivat kutsua huolellisesti monta viikkoa.

He päättivät suositella kirkon presidentille, että Apuyhdistys lopettaisi jäsenyytensä näissä järjestöissä. He laativat ehdotuksestaan lausunnon mainiten siinä kaikki syyt toimenpiteeseen.

Vapisten ja epävarmana sisar Spafford laski paperin presidentti George Albert Smithin pöydälle ja sanoi: ’Apuyhdistyksen johtokunta haluaa ehdottaa, että pääneuvottelukunta lopettaa jäsenyytensä sekä Yhdysvaltain naisjärjestöjen keskusliitossa (National Council of Women) että naisjärjestöjen kansainvälisessä kattojärjestössä (International Council of Women, ICW) tässä paperissa mainituista syistä.’

Presidentti Smith luki paperin huolellisesti. Hän tiedusteli, eivätkö he olleet olleet jäseniä yli puoli vuosisataa.

Sisar Spafford selitti, kuinka kalliiksi tuli matkustaa New Yorkiin ja kuinka paljon se vei aikaa, ja hän kuvaili sitä nöyryytystä, mitä he silloin tällöin kokivat. Hän ehdotti, että he eroaisivat, koska ’me emme saa yhtään mitään noista neuvostoista’.

Viisas, vanha profeetta nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi sisarta hämmentyneen näköisenä. ’Haluatteko te vetäytyä, koska ette saa siitä mitään?’ hän kysyi.

’Siltä meistä tuntuu’, sisar vastasi.

’Kerrohan’, presidentti sanoi, ’mitä te puolestaan annatte niihin?

Sisar Spafford’, hän jatkoi, ’olen yllättynyt ehdotuksestasi. Ajatteletko aina sitä, mitä voit saada? Etkö ajattele myös sitä, mitä sinulla on annettavaa?’

Hän palautti paperin sisar Spaffordille ja ojensi kätensä. Hän sanoi melko painokkaasti: ’Jatkakaa jäsenyyttänne niissä neuvostoissa ja antakaa vaikutuksenne tuntua.’”¹²

Sisar Spafford antoi vaikutuksensa tuntua. Hän osallistui Yhdysvaltain naisjärjestöjen keskusliiton ja International Council of Women -järjestön toimintaan ja oli johtavissa tehtävissä noissa järjestöissä vuosikausia. Hän puolusti lujasti Jeesuksen Kristuksen evankeliumin periaatteita ja Apuyhdistyksen päämääriä.

Joka kerta kun sisar Spafford osallistui International Council of Women -järjestön kokouksiin, hänet määrättiin jaostoon, jonka aiheena oli sosiaalinen ja moraalinen hyvinvointi. Hän muisteli:

”Kerran vastustelin palaamista sosiaalisen ja moraalisen hyvinvoinnin [jaostoon], ja olin tuohon aikaan oikein ystävällisissä väleissä ICW:n puheenjohtajan kanssa. – – Sanoin: ’Olen aina siinä jaostossa, ja siitä on tullut niin alhaista touhua, että haluaisin vaihdon.’ Hän sanoi: ’No, olet sen totisesti ansainnut, joten huolehdin siitä, että saat sen.’

Sitten puheenjohtaja tuli takaisin ja sanoi: ’Emme voi myöntyä pyyntöösi, koska oma neuvostosi vaatii, että pysyt sosiaalisen ja moraalisen hyvinvoinnin jaostossa.’ Hän sanoi: ’Sinua ehkä kiinnostaa tietää syy. Kansallisen neuvostonne johtaja sanoo, että puolustat näissä asioissa aina kirkkonne kantaa, ja he tietävät mormonikirkon kannan, ja heistä on turvallista, että olet siellä.’”¹³

Naiset näissä järjestöissä tiesivät, että heidän ystävänsä Belle Spafford puolustaisi kirkon periaatteita, ja he tarvitsivat sellaista viisautta ja voimaa. Vuonna 1954 hänet valittiin Yhdysvaltain valtuuskunnan johtajaksi kansainväliseen naisten kongressiin, joka pidettiin Helsingissä. Kun hän johti juhlamarssia konferenssin avajaisissa, hänen ajatuksensa palasivat ajassa taaksepäin:

”Kun katsoin monien kansakuntien ihmisistä koostuvaa häikäisevää yleisöä, – – mieleeni palasivat äkkiä [Apuyhdistyksen] pioneeriaikojen johtohenkilöidemme sanat – – ’seisomisesta kuten teemme maailman naisten johdossa’ – – ’Siionin naisten ja kaikkien kansakuntien naisten oikeuksien puolesta’. – – Tiesin, että pioneeriaikojen naisjohtajillemme oli annettu jumalallisella näkemyksellä tieto Apuyhdistyksen kohtalosta. – – Vakaumukseni on, että oli tullut aika, jolloin Apuyhdistyksen vaikutus tunnettaisiin maailmanlaajuisesti naisten keskuudessa.”¹⁴

Vuonna 1987 ensimmäinen presidenttikunta antoi Apuyhdistykselle neuvon erota Yhdysvaltain naisjärjestöjen keskusliitosta ja International Council of Women -järjestöstä. Apuyhdistyksen ylimmän johtokunnan oli tullut aika keskittää enemmän tarmoaan nopeasti kasvavaan maailmanlaajuiseen järjestöönsä eikä niinkään muihin kansallisiin ja maailmanlaajuisiin asioihin. Mutta kirkon kasvaessa myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat naiset ovat antaneet vaikutuksensa tuntua edelleen kaikkialla maailmassa – yhteisöissään, kouluissaan ja kelvollisissa paikallisissa järjestöissä. He ovat noudattaneet presidentti Smithin ja sisar Spaffordin antamaa mallia ajatellen sitä, mitä he voivat antaa, eivätkä sitä, mitä he saattaisivat saada.

Tutkijoiden ja uusien käännynnäisten hoivaamista ja opettamista

Kirkon maailmanlaajuisen kasvun myötä Apuyhdistys on ollut paikka, joka on vaikuttanut tutkijoihin ja uusiin käännynnäisiin. Tätä vaikutusta on ollut uusille jäsenille annetut tilaisuudet palvella ja johtaa. Sisar Silvia H. Allred, neuvonantaja Apuyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa, on kertonut äidistään Hilda Alvarengasta, joka palveli seurakunnan Apuyhdistyksen johtajana San Salvadorissa El Salvadorissa:

”Äitini oli uusi käännynnäinen, kun hänet kutsuttiin Apuyhdistyksen johtajaksi pienessä seurakunnassamme San Salvadorissa. Hän kertoi seurakunnanjohtajalle olevansa kokematon, valmistautumaton ja riittämätön. Hän oli kolmissakymmenissä, hänellä oli hyvin vähän muodollista koulutusta ja hänen koko elämänsä oli ollut omistettu aviomiehen ja seitsemän lapsen hoivaamiselle. Mutta seurakunnanjohtaja joka tapauksessa kutsui hänet.

Näin äitini nousevan tilanteen tasalle. Palvellessaan hän oppi johtajataitoja ja sai uusia kykyjä, kuten opettaminen, puhuminen muiden edessä sekä kokousten, toimintojen ja palveluprojektien suunnitteleminen ja järjestäminen. Hän vaikutti seurakunnan naisiin. Hän palveli heitä ja opetti heitä palvelemaan toinen toistaan. Sisaret rakastivat ja kunnioittivat häntä. Hän auttoi muita naisia löytämään, käyttämään ja kehittämään lahjoja ja kykyjä. Hän auttoi heitä rakentamaan valtakuntaa ja vahvoja, hengellisiä perheitä. Hän pysyi uskollisena solmimilleen temppeliliitoille. Kun hän kuoli, hän oli rauhassa Luojansa kanssa.

Eräs sisar, joka palveli hänen neuvonantajanaan Apuyhdistyksessä, kirjoitti vuosia myöhemmin minulle kirjeen: ’Äitisi oli se henkilö, joka opetti minulle, miten tulla sellaiseksi kuin nyt olen. Opin häneltä Kristuksen kaltaista rakkautta, ystävällisyyttä, rehellisyyttä ja vastuullisuutta tehtävissämme. Hän oli opastajani ja esimerkkini. Olen nyt kahdeksankymmenen, mutta olen pysynyt uskollisena Vapahtajalle ja Hänen evankeliumilleen. Olen palvellut lähetystyössä, ja Herra on siunannut minua suuresti.’”¹⁵

Tämä tehtävälleen omistautunut Apuyhdistyksen johtaja auttoi vahvistamaan niiden sisarten todistusta, jotka olivat jo seurakunnan jäseniä. Hän myös ravitsi niiden naisten uskoa, jotka tutkivat kirkkoa, ja niiden, jotka oli äskettäin kastettu ja konfirmoitu. Hän johti pyrkimyksiä tehdä Apuyhdistyksestä paikka, joka ottaa kaikki lämpimästi vastaan ja hoivaa heitä.

Muihin vaikuttamista viemällä evankeliumia eteenpäin

Pian sen jälkeen kun presidentti ja sisar Packer olivat käyneet tuon pienen sisarpiirin luona Tšekkoslovakiassa, tuohon samaan piiriin hakeutui eräs nuori nainen, joka etsi hengellistä turvapaikkaa, rakkautta ja tarkoitusta elämälleen. Hänen nimensä oli Olga Kovářová, ja hän oli tuolloin jatko-opiskelija Brnon kaupungissa sijaitsevassa yliopistossa. Yliopisto tyrkytti opiskelijoille ateismin opetuksia. Olgasta tuntui, että opiskelijat ja kaikki muut hänen ympärillään olivat vailla suuntaa. Hän kaipasi syvällisempää hengellistä elämää ja tunsi tuon saman kaipauksen ystäviensä ja opiskelutoveriensa keskuudessa.

Yliopistossa opiskellessaan Olga tapasi Otakar Vojkůvkan, 75-vuotiaan myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan miehen. Myöhemmin hän muisteli: ”Hän näytti minusta iältään 75-vuotiaalta, mutta sydämeltään hän oli lähempänä 18-vuotiasta ja täynnä iloa. Se oli kovin epätavallista Tšekkoslovakiassa tuona kyynisyyden aikana. – – Näin, että hän oli sivistynyt ja sen lisäksi hän osasi elää iloisena.” Olga kyseli Otakarilta ja tämän perheeltä elämän tarkoituksesta, ja viimein he tutustuttivat hänet muihin kirkon jäseniin. Olga halusi tietää, kuinka he löysivät iloa ja mistä he lukivat Jumalaa koskevia asioita. He antoivat hänelle Mormonin kirjan, jota hän alkoi innokkaasti lukea.

Olga kääntyi palautettuun evankeliumiin ja päätti mennä kasteelle. Hänet oli kastettava yöllä metsässä, että vältettäisiin uskonnollisen toiminnan herättämä huomio. Pahaksi onneksi hänen kasteyönään metsässä oli monia kalastajia. Mutta kun Olga ja hänen ystävänsä olivat odottaneet ja viimein pitäneet hartaan rukouksen, kalastajat lähtivät.

Yksi kirkon jäsen, joka osallistui Olgan kastetilaisuuteen, kysyi häneltä: ”Tiedätkö, miksi veden äärellä oli niin paljon kalastajia tänä yönä?” Sitten mies sanoi: ”Muista, että kävellessään Galileanjärven rannalla Jeesus sanoi Simon Pietarille ja Andreakselle, jotka olivat heittämässä verkkoa veteen: ’Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.’” Olgasta tuntui, että ”mies tarkoitti sitä, että minä olisin pian väline Jumalan käsissä nuorten ihmisten tuomiseksi kirkkoon”.

Olga teki juuri niin. Hän vaikutti moniin, jotka etsivät totuutta ja onnea. Koska maassa ei saanut tehdä käännytystyötä, hän ja Vojkůvkan perhe järjestivät kurssin, jolle he antoivat nimeksi ”Viisauden koulu”. Näissä puitteissa he opettivat moraalisia ja eettisiä arvoja auttaakseen ihmisiä löytämään hengellisyyttä ja iloa elämään. Monet heidän oppilaistaan tunsivat Hengen vaikutuksen, ja usein avautui tilaisuuksia keskustella valikoitujen henkilöiden kanssa taivaallisesta Isästä ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumista.¹⁶

Myöhemmin, kun sisar Barbara W. Winder palveli Apuyhdistyksen 11. ylijohtajana, hän sai tilaisuuden matkustaa miehensä Richard W. Winderin kanssa Tšekkoslovakiaan, jossa veli Winder oli vuosia aiemmin palvellut nuorena lähetyssaarnaajana. Kun he astuivat kotiin, jossa kokous pidettäisiin, heidän luokseen tuli innokkaana eloisa nuori nainen ja sanoi: ”Tervetuloa! Nimeni on Olga, ja minä olen Apuyhdistyksen johtaja.” Veli ja sisar Winder panivat merkille valon Olgan kasvoilla ja hänessä vaikuttavan Herran Hengen. Pienen seurakuntansa Apuyhdistyksen johtajana Olga Kovářová vaikutti hyvällä tavalla poliittisen sorron ja uskonnollisen vainon maailmassa ja auttoi tarjoamaan turvapaikan niille, jotka liittyivät kirkkoon ja joista tuli Apuyhdistyksen jäseniä. Hän auttoi pelastamaan muiden sieluja tuomalla heitä Kristuksen luokse.

Sisar Kovářován kääntymyskertomus ja hänen lähetystyönsä täyttävät osaltaan presidentti Spencer W. Kimballin, kirkon 12. presidentin, erästä profetiaa: ”Suuri osa siitä kasvusta, jota kirkossa tapahtuu viimeisinä aikoina, tapahtuu siitä syystä, että kirkkoon tulee suurin joukoin maailmasta hyviä naisia (joissa on usein huomattavassa määrin sisäistä hengellisyyden tajua). Tätä tapahtuu siinä määrin kuin kirkossa olevien naisten elämässä on vanhurskautta ja selväsanaisuutta, ja siinä määrin kuin heitä pidetään muista maailmassa elävistä naisista erottuvina ja erilaisina – myönteisellä tavalla.”¹⁷

Muihin vaikuttamista palvelemalla

Vuonna 1992 sisaret kautta maailman viettivät Apuyhdistyksen 150-vuotisjuhlaa osallistumalla palveluhankkeisiin asuinpaikkakunnillaan. Tämän kirkon johtavien veljien ja paikallisten pappeusjohtajien johdolla järjestetyn hankkeen myötä sisaret levittivät Apuyhdistyksen vaikutusta maailmanlaajuisesti. Sisar Elaine L. Jack, joka palveli tuohon aikaan Apuyhdistyksen 12. ylijohtajana, sanoi:

”Pyysimme jokaista paikallisyksikköämme tutustumaan oman paikkakuntansa tarpeisiin ja päättämään, mitä yhteiskunnallista palvelemista tarvittaisiin eniten. Voitteko kuvitella, mitä sen ansiosta tässä maailmassa tapahtui?

Yksi Apuyhdistyksen johtajistamme meni erään kalifornialaisen kaupungin kaupunginhallituksen puheille ja sanoi: ’Mitä sellaista voisimme tehdä, mitä tässä kaupungissa mielestänne tarvitaan?’ Ja miehet sanoivat: ’Tarkoitatteko, että teillä on 20 000 ryhmää kautta maailman, jotka aikovat tehdä samoin?’ Ja hän sanoi kyllä. Ja [yksi kaupunginhallituksen jäsenistä] sanoi: ’Te muutatte maailman.’ Ja mielestäni me muutimme – – parempaan suuntaan. Se oli yksi yhdistävistä asioista. Ja palvelemista [tapahtui] hyvin monin eri tavoin. – – [Sisaret] kutoivat Etelä-Afrikassa saaleja kotona oleville vanhuksille. – – He istuttivat kukkia erään kellotornin ympärille Samoassa. Ja he tekivät todella paljon kodittomien majoituspaikoissa tai hankkimalla kirjoja lapsille tai maalaamalla asuntoja au-äideille ja muuta sellaista. Meistä tuntui, että kautta maailman nämä paikkakuntien palveluprojektit olivat suuri asia sekä sisarille että paikkakunnalle.”¹⁸

Muihin vaikuttamista luku- ja kirjoitustaidolla

Kun Apuyhdistyksen sisaret organisoivat paikallisia palveluhankkeita, sisar Jack ja hänen neuvonantajansa keskittyivät maailmanlaajuiseen palveluhankkeeseen: auttamaan sisaria oppimaan lukemaan. ”Meistä tuntui, että naisten kautta maailman pitää osata lukea, ja oli monia, jotka eivät osanneet”, hän sanoi. ”Voitteko kuvitella – jos he eivät osaa lukea, kuinka he voisivat opettaa lapsiaan, kuinka he voisivat parantaa olosuhteitaan, kuinka he voisivat tutkia evankeliumia? Niinpä ajattelimme, ettei mikään olisi hyödyllisempää kuin edistää luku- ja kirjoitustaitohanketta. – – Mutta tarkoituksemme oli myös kannustaa jokaista sisarta elinikäiseen oppimiseen.”¹⁹

Presidentti Thomas S. Monson, kirkon 16. presidentti, tapasi kerran Monroessa Louisianassa Yhdysvalloissa naisen, jota tämä Apuyhdistyksen palvelutyö oli siunannut ja joka oli vuorostaan jakanut siunauksen muiden kanssa. Hän tuli presidentin luo lentokentällä ja sanoi: ”Presidentti Monson, ennen kuin liityin kirkkoon ja minusta tuli Apuyhdistyksen jäsen, en osannut lukea enkä kirjoittaa. Kukaan perheestäni ei osannut.” Hän kertoi presidentti Monsonille, että Apuyhdistyksen sisaret olivat opettaneet hänet lukemaan ja että nyt hän opetti muita lukemaan. Puhuttuaan naisen kanssa presidentti Monson ajatteli ”sitä äärimmäistä iloa, jota [tämä sisar] varmasti tunsi avatessaan Raamattunsa ja lukiessaan ensimmäistä kertaa Herran sanoja. – – Sinä päivänä Louisianan Monroessa”, hän sanoi, ”sain Hengen vahvistuksen Apuyhdistyksen ylevästä tavoitteesta auttaa luku- ja kirjoitustaidottomuuden poistamisessa [sisartenne keskuudesta].”²⁰

Sisariin vaikuttamista ja heidän vahvistamistaan seurakunnissa

Vaikka uskolliset Apuyhdistyksen sisaret ovatkin antaneet vaikutuksensa tuntua asuinpaikkakunnillaan ja kautta maailman, he eivät ole unohtaneet vahvistaa toisiaan omissa seurakunnissaan. Sisar Julie B. Beck, joka on palvellut myöhemmin Apuyhdistyksen 15. ylijohtajana, löysi Apuyhdistyksestä sisaruutta, turvapaikan ja vaikutteita ollessaan nuori, kokematon äiti ja perheenemäntä. Hän on muistellut:

”Apuyhdistyksen tulee järjestäytyä, pyrkiä sopusointuun ja lähteä liikkeelle vahvistamaan perheitä ja auttaa kotejamme olemaan maailmalta turvassa olevia pyhäkköjä. Opin sen vuosia sitten ollessani nuori aviovaimo. Vanhempani, jotka olivat olleet naapureitani, ilmoittivat muuttavansa toiselle puolelle maailmaa. Olin luottanut äitini hoivaavaan, viisaaseen ja kannustavaan esimerkkiin. Nyt hän aikoi olla poissa pitkän aikaa. Se oli aikaa ennen sähköposteja, telefakseja, matkapuhelimia ja web-kameroita, ja postinkulku oli tunnetusti hidasta. Yhtenä päivänä ennen hänen lähtöään istuin itkemässä hänen kanssaan ja kysyin: ’Kenestä sitten tulee äitini?’ Äiti harkitsi tarkoin, ja Hengen ja kaltaistensa naisten saaman ilmoituksen voimalla hän sanoi minulle: ’Jos en koskaan tule takaisin, jos et koskaan enää näe minua, jos en koskaan enää pysty opettamaan sinulle mitään, sido itsesi Apuyhdistykseen. Apuyhdistyksestä tulee äitisi.’

Äiti tiesi, että jos olisin sairas, sisaret pitäisivät minusta huolen, ja kun saisin lapseni, he auttaisivat minua. Mutta äitini suurin toive oli, että sisaret Apuyhdistyksessä olisivat minulle voimallisia, hengellisiä johtajia. Siitä ajasta lähtien aloin oppia runsaasti merkittäviltä uskon naisilta.”²¹

Yhä laajeneva sisarten piiri

Presidentti Boyd K. Packer kertoi ensimmäisen kerran julkisuudessa kokemuksestaan Apuyhdistyksen sisarten kanssa Tšekkoslovakiassa puhuessaan vuoden 1980 Apuyhdistyksen yleisessä kokouksessa. Hän sanoi: ”Näin sieluni silmin suuren sisarten piirin.”²² Vuonna 1998 hän kertoi tuosta kokemuksesta uudelleen, tällä kertaa yleiskonferenssipuheessa koko kirkolle. Hän huomautti: ”Apuyhdistys on nykyisin enemmän kuin piiri. Se on pikemminkin kuin pitsikangas, joka on levittynyt maanosien ylle.”²³

Apuyhdistyksen sisaret kuuluvat jumalallisesti innoitettuun järjestöön, jonka profeetta Joseph Smith perusti pappeuden valtuudella. Kun naiset osallistuvat Apuyhdistykseen ja omistautuvat sille, he tarjoavat edelleen turvaa ja sisaruutta ja heillä on voimallinen hyvää aikaansaava vaikutus. Presidentti Packer lupasi suuria siunauksia sisarille, jotka palvelevat tässä asiassa:

”Teidän jokainen tarpeenne saa täyttymyksensä nyt ja iankaikkisuuksissa, jokainen laiminlyönti korjataan, jokainen väärinkäytös oikaistaan. Saatte kaiken tämän osaksenne ja hyvinkin pian, kun omistaudutte Apuyhdistykselle.

Palveleminen Apuyhdistyksessä kehittää ja pyhittää jokaista yksittäistä sisarta. Jäsenyytenne Apuyhdistyksessä tulisi olla aina mukananne. Kun omistaudutte Apuyhdistykselle ja järjestätte sen, kun pidätte sitä käynnissä ja osallistutte siihen, te edistätte asiaa, joka on siunaava jokaista naista, joka tulee sen vaikutuspiiriin.”²⁴

Sisaruuden vahvistamista rakkaudenosoituksin

Eräässä puheessaan Apuyhdistyksen sisarille presidentti Thomas S. Monson kertoi ajatuksiaan siitä, kuinka rakkaudenosoitukset vahvistavat sisaruuden siteitä Apuyhdistyksessä:

”Minä pidän rakkautta – eli ’Kristuksen puhdasta rakkautta’ – arvostelemisen ja tuomitsemisen vastakohtana. Puhuessani lähimmäisenrakkaudesta en ajattele tällä hetkellä kärsimyksen lievittämistä antamalla jotakin aineellista. Se on tietenkin välttämätöntä ja oikein. Tänä iltana ajattelen sen sijaan rakkautta, joka ilmenee siinä, että olemme suvaitsevaisia muita kohtaan ja armollisia heidän tekojaan kohtaan, sellaista rakkautta, joka antaa anteeksi, sellaista rakkautta, joka on kärsivällinen.

Ajattelen rakkautta, joka saa meidät olemaan osaaottavia, myötätuntoisia ja armeliaita, ei vain sairauden ja kärsimyksen ja ahdistuksen hetkinä vaan myös muiden ihmisten heikkouksien ja virheiden hetkinä.

Tarvitaan kipeästi sellaista rakkautta, joka antaa huomiota niille, joita ei huomata, antaa toivoa niille, jotka ovat masentuneita, auttaa niitä, jotka ovat ahdistettuja. Todellinen rakkaus on rakkautta toiminnassa. Rakkautta tarvitaan kaikkialla.

Tarvitaan sellaista rakkautta, joka kieltäytyy vahingonilosta muille sattuneen epäonnen kuulemisesta tai niiden toistamisesta, ellei siitä hänen niin tehdessään ole kenties apua epäonnen kohdanneelle. – –

Rakkaus on sitä, että on kärsivällinen sitä kohtaan, joka on pettänyt meidät. Se on sitä, että vastustaa kiusausta loukkaantua helposti. Se on heikkouksien ja puutteiden hyväksymistä. Se on ihmisten hyväksymistä sellaisina kuin he todella ovat. Se on katsomista fyysisen ulkomuodon sijaan ominaisuuksiin, joita aika ei himmennä. Se on sitä, että vastustaa halua luokitella muita.

Rakkaus, tuo Kristuksen puhdas rakkaus, ilmenee siinä, kun ryhmä nuoria naisia naimattomien seurakunnasta matkustaa satoja kilometrejä osallistuakseen yhden heidän Apuyhdistyksensä sisaren äidin hautajaisiin. Rakkaus ilmenee siinä, kun tehtävälleen omistautuneet kotikäyntiopettajat palaavat kuukausi toisensa jälkeen, vuosi toisensa jälkeen saman välinpitämättömän, hieman arvostelevan sisaren luo. Se näkyy selkeästi, kun iäkästä leskirouvaa muistetaan ja hänet tuodaan seurakunnan tapahtumiin ja Apuyhdistyksen toimintoihin. Sen tuntee, kun Apuyhdistyksessä yksin istuva sisar saa kutsun: ’Tule istumaan meidän kanssamme.’

Te kaikki kannatte rakkauden viittaa sadoilla pienillä tavoilla. Elämä ei ole täydellistä kenellekään meistä. Sen sijaan että olisimme tuomitsevia ja arvostelevia toisiamme kohtaan, olkoon meillä Kristuksen puhdasta rakkautta kanssakulkijoitamme kohtaan tällä matkalla elämän halki. Huomatkaamme, että jokainen tekee parhaansa selviytyäkseen eteensä tulevista haasteista, ja pyrkikäämme tekemään meidän parhaamme auttaaksemme.

Kristuksen rakkauden on määritelty olevan ’korkeinta, jalointa ja vahvinta rakkautta’, Kristuksen puhdasta rakkautta, ’ja kenellä sitä havaitaan olevan viimeisenä päivänä, hänen käy hyvin’.

’Rakkaus ei koskaan katoa.’ Olkoon tämä pitkäkestoinen Apuyhdistyksen tunnuslause, tämä ajaton totuus, oppaananne kaikessa, mitä teette. Painukoon se sielunne syvyyksiin ja näkyköön kaikissa ajatuksissanne ja teoissanne.”²⁵

Apuyhdistyksen sisaret kokevat elämän myrskyissä rakkautta ja turvaa palvellessaan yhdessä.

Apuyhdistyksen jäsenet kokoontuvat sisaruuden piiriin.

”Menipä perhe minne tahansa, heitä odottaa kirkkoperhe” (Boyd K. Packer).

Apuyhdistyksen rakennus Salt Lake Cityssä Utahissa vuonna 1956

Sisar Belle S. Spafford, vasemmalla, International Council of Women -järjestön kokouksessa

Apuyhdistyksen sisaria ja kokoaikaisia lähetyssaarnaajia San Antoniossa Texasissa Yhdysvalloissa noin vuonna 1950

Vapahtajan muinaisten apostolien lailla Apuyhdistyksen sisaret voivat olla välineitä Jumalan käsissä.

Palveleminen voi muuttaa maailman paremmaksi.

Lukutaito auttaa naisia parantamaan olojaan, tutkimaan evankeliumia ja opettamaan lapsiaan.

Apuyhdistyksen kuoro laulamassa Suolajärven tabernaakkelissa vuonna 1956

”Todellinen rakkaus on rakkautta toiminnassa. Rakkautta tarvitaan kaikkialla.” (Thomas S. Monson)

Rakkautta tunnetaan kutsussa ”Tule istumaan meidän kanssamme”.