Luku 7
Puhdasta palvelusta
Huolenpitoa ja palvelemista kotikäyntiopetuksen avulla
Kun Jeesus Kristus oli maan päällä, Hän näytti meille, miten meidän tulee elää. ”Hän meille polun viitoitti kapean kulkea”, kirjoitti sisar Eliza R. Snow.1 Vapahtaja näytti meille, kuinka palvella – kuinka pitää huolta toisistamme ja vahvistaa toisiamme. Hän palveli yksilöitä, yhtä kerrallaan. Hän opetti, että meidän tulee jättää ne 99 ja lähteä pelastamaan sitä yhtä, joka on eksynyt.2 Hän paransi ja opetti yksilöitä ja antoi yksilöllistä aikaa jopa jokaiselle 2 500 ihmisen joukossa niin että kukin sai henkilökohtaisen todistuksen Hänen jumalallisuudestaan.3
Vapahtaja kutsuu opetuslapsiaan tekemään työtä kanssaan palvelutehtävässään antaen heille tilaisuuden palvella muita ja tulla enemmän Hänen kaltaisikseen. Apuyhdistyksessä jokaisella sisarella on tilaisuus pitää huolta sisarista ja vahvistaa heitä yksi kerrallaan kotikäyntiopetuksen avulla. Sisar Julie B. Beck, Apuyhdistyksen 15. ylijohtaja, on sanonut: ”Koska me noudatamme Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä ja opetuksia, me arvostamme tätä pyhää tehtävää rakastaa, tuntea, palvella, ymmärtää, opettaa ja auttaa Hänen puolestaan.”4
Kotikäyntiopetuksen alku: lahjoitusten keräämistä ja palvelemisen organisointia
Vuonna 1843 Nauvoon väestön Illinoisissa lisääntyessä myöhempien aikojen pyhät kaupungissa jaettiin neljään seurakuntaan. Saman vuoden heinäkuun 28. päivänä pidetyssä kokouksessa Apuyhdistyksen johtohenkilöt nimittivät jokaiseen seurakuntaan neljästä sisaresta koostuvan kotikäyntikomitean. Kotikäyntikomiteoiden näkyvimpiä velvollisuuksia oli arvioida tarpeita ja kerätä lahjoituksia.
Lahjoitukset koostuivat rahasta, ruoasta ja vaatteista. Joka viikko kotikäyntikomiteat antoivat keräämänsä lahjoitukset Apuyhdistyksen rahastonhoitajalle. Apuyhdistys käytti näitä lahjoituksia tarvitsevien auttamiseen.
Hoitaessaan tätä tehtävää eräs sisar ilmaisi uskovansa, että ”pelastuksemme riippuu anteliaisuudestamme köyhille”. Eräs toinen sisar ilmaisi olevansa samaa mieltä sanoen: ”Herra vahvistaa sen yhä uudelleen. Hän iloitsee rakkaudenteoistamme.”5
Tämä käytäntö jatkui pitkälle 1900-luvulle. Yleensä sisaret, jotka saivat tehtävän lähteä kotikäynneille, lähtivät matkaan korit käsissään ja saivat sellaisia tavaroita kuin tulitikkuja, riisiä, ruokasoodaa ja hedelmäpurkkeja. Suurin osa lahjoituksista käytettiin avuksi paikallisissa tarpeissa, mutta joitakin käytettiin tarpeisiin tuhansien kilometrien päässä. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen Apuyhdistyksen sisaret Yhdysvalloissa kokosivat, lajittelivat, paikkasivat ja pakkasivat yli puoli miljoonaa vaatekappaletta ja lähettivät ne Eurooppaan.
Lahjoitusten keräämisen lisäksi kotikäyntikomiteat arvioivat tarpeita niissä kodeissa, joissa kävivät. Sisaret raportoivat havainnoistaan Apuyhdistyksen johtohenkilöille, jotka organisoivat auttamistoimia.
Presidentti Joseph F. Smith, kirkon kuudes presidentti, kertoi tilanteesta, jolloin hän näki Apuyhdistyksen sisarten osoittavan epäitsekästä, Kristuksen kaltaista rakkautta eräälle perheelle:
”Minulla oli hiljattain etuoikeus vierailla yhdessä siirtokunnassamme eräässä etäisessä Siionin vaarnassa, jossa oli sillä hetkellä paljon sairautta, ja vaikka olimme matkustaneet monta päivää ja saavuimme siirtokuntaan myöhään illalla, meitä pyydettiin siirtokunnan johtajan kanssa tekemään kiertokäynti muutamien sairaiden luona. Me tapasimme erään sisarparan virumassa sairasvuoteella erittäin kriittisessä tilassa. Hänen miespoloisensa istui hänen vuoteensa laidalla miltei sekopäisenä vaimonsa kauhistavan sairauden tähden. Heillä oli monta pientä lasta, jotka parveilivat ympärillä. Perhe näytti olevan erittäin hädänalaisessa tilassa.
Taloon tuli pian eräs miellyttävä, arvokkaan tuntuinen nainen mukanaan kori, jossa oli ravitsevaa ruokaa ja hieman herkkuja kärsivälle perheelle. Tiedustellessamme saimme kuulla, että hän oli saanut seurakunnan Apuyhdistykseltä tehtäväkseen valvoa sairasta sisarta ja huolehtia tästä yön yli. Hänen oli tarkoitus huolehtia pienistä lapsista, katsoa, että heidät pestiin ja ruokittiin ja pantiin nukkumaan asianmukaisesti, sekä siistiä koti ja tehdä kaikki mahdollisimman mukavaksi sairaalle naiselle ja hänen perheelleen. Me saimme kuulla myös, että eräs toinen hyvä sisar oli saanut tehtävän tulla hänen tilalleen seuraavana päivänä. Ja niin tämä köyhä, kärsivä perhe sai Apuyhdistyksen sisarilta päivästä toiseen osakseen mitä ystävällisintä huolenpitoa ja huomiota, kunnes terveys jälleen palaisi ja vapauttaisi sairaan hänen kärsimyksistään.
Me saimme tietää myös, että tämä Apuyhdistys oli niin järjestäytynyt ja koulutettu, että kaikki siirtokunnassa olevat sairaat saivat samanlaista huomiota ja huolenpitoa lohdukseen ja avukseen. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin selkeätä esimerkkiä tämän suurenmoisen organisaation hyödyllisyydestä ja kauneudesta kuin täällä näkemämme esimerkki oli, ja ajattelin, että mikä ihana asia olikaan, että Herra innoitti profeetta Joseph Smithiä perustamaan kirkkoon sellaisen järjestön.”6
Kotikäyntiopetus hengellisenä palvelutyönä
Vaikka kotikäyntiopettajat ovat aina pitäneet huolta yksilöiden ja perheiden ajallisista tarpeista, heillä on ollut myös korkeampi tarkoitus. Sisar Eliza R. Snow, Apuyhdistyksen toinen ylijohtaja, opetti: ”Pidän opettajan tehtävää korkeana ja pyhänä tehtävänä. Toivon, etteivät sisaret ajattele, että se on vain kerjäämistä köyhien puolesta. Te haluatte olla täynnä Jumalan Henkeä, viisautta, nöyryyttä ja rakkautta, niin että he eivät pelkäisi tuloanne silloin kun heillä ei ole mitään annettavaa.”
Sisar Snow toivoi, että sisaret huomaisivat käynnin jälkeen vaikutuksen kodissaan.7 Hän neuvoi kotikäyntiopettajia valmistautumaan hengellisesti ennen käyntiä kodeissa, jotta he kykenisivät huomaamaan yhtä hyvin hengellisiä kuin ajallisiakin tarpeita ja vastaamaan niihin: ”Opettajalla – – pitäisi todellakin olla niin paljon Herran Henkeä mennessään sisälle taloon, että hän tietää, minkä hengen hän siellä kohtaa. – – Anokaa Jumalan ja Pyhän Hengen edessä, että saisitte [Hengen], jotta kykenisitte kohtaamaan sen ilmapiirin, joka siinä talossa vallitsee, – – ja haluatte kenties puhua rauhan ja lohdun sanoja, ja jos huomaatte sisaren, jolla on kylmä, ottakaa hänet sydämeenne aivan kuin ottaisitte lapsen syliinne ja lämmittäkää [häntä].”8
Sarah M. Kimball
Sarah M. Kimball, joka palveli seurakunnan Apuyhdistyksen johtajana 1860-luvun lopussa, antoi seurakuntansa sisarille samankaltaisia neuvoja: ”Opettajien velvollisuutena on käydä [piirinsä sisarten luona] kerran kuukaudessa ja tiedustella heidän menestystään ja onneaan. Heidän velvollisuutenaan on puhua viisauden, lohdun ja rauhan sanoja.”9 Apuyhdistyksen johtohenkilöt tähdensivät sitä, että kotikäyntiopettajien tehtävänä ei ollut ”vain kerätä varoja vaan opettaa ja selittää evankeliumin periaatteita”10. Vuonna 1916 kotikäyntiopettajia pyydettiin virallisesti ajallisen palvelemisen lisäksi keskustelemaan joka kuukausi jostakin evankeliumin aiheesta. Vuonna 1923 Apuyhdistyksen ylin johtokunta otti käyttöön yhteisen kuukausittaisen sanoman, jonka kaikki kotikäyntiopettajat välittäisivät.
”Kotikäyntiopetuksen uudestisyntyminen” – ”hieno kokemus naisille”
Vuonna 1944, kahdeksan vuotta kirkon huoltotyösuunnitelman käyttöönoton jälkeen (ks. luku 5), sisar Amy Brown Lyman, Apuyhdistyksen kahdeksas ylijohtaja, alkoi kyseenalaistaa kotikäyntiopettajien perinteistä tehtävää kerätä lahjoituksia. Aihetta tutkittuaan hän ja hänen neuvonantajansa suosittelivat johtavalle piispakunnalle, että ”kirkon johtavien auktoriteettien – ei Apuyhdistyksen – pitäisi päättää varojen keräämisasiasta”.
Johtava piispa LeGrand Richards vei ehdotuksen ensimmäiselle presidenttikunnalle. Myöhemmin hän raportoi, että ensimmäinen presidenttikunta ja piispakunta olivat sitä mieltä, että ”Apuyhdistyksen oli suotavaa lopettaa kotikäyntiopettajien hoitama laupeudentyövarojen kerääminen”11.
Sisar Belle S. Spafford, joka palveli tuolloin sisar Lymanin toisena neuvonantajana, kertoi henkilökohtaisen kokemuksen tästä muutoksesta kotikäyntiopetuksessa:
”Johtavat veljet sanoivat: ’Apuyhdistyksen kotikäyntiopettaja ei kerää enää varoja laupeudentyöhön. Teistä tulee palvelujärjestö, ei laupeudentyön rahoitusjärjestö.’
– – Muistan oikein hyvin istuneeni kerran kokouksessa Apuyhdistyksen johtokunnan, sihteerin ja parin kolmen neuvottelukunnan jäsenen kanssa, kun yksi sisarista sanoi: ’He ovat soittaneet kuolinkelloja kotikäyntiopetukselle. Elleivät sisaret voi käydä keräämässä rahaa köyhille, kuka haluaa kulkea ovelta ovelle vain käydäkseen kodeissa?’ – – Avasin suuni ja sanoin: ’En usko, että se on kuolinkello. Uskon, että se on kotikäyntiopetuksen uudestisyntyminen. Ja uskon, että lukemattomat naiset, jotka ovat kieltäytyneet palvelemasta kotikäyntiopettajina, lähtevät nyt mielellään ystävällisinä vierailijoina huomioimaan olosuhteita kodissa, jossa on tarve, tekemättä perusteellista huoltotyökartoitusta ja tarvitsematta tuntea kerjäävänsä rahaa. He tietävät lähtevänsä rakentamaan kodin ilmapiiriä. Ja siitä tulee hieno kokemus naisille, jotka tarvitsevat sitä. – – En usko hetkeäkään, että tämä on kuolinkello kotikäyntiopetukselle.’
Se ei osoittautunut sellaiseksi. Siitä lähtien ohjelma alkoi kukoistaa, ja naiset, jotka eivät olleet palvelleet aiemmin, pyysivät päästä kotikäyntiopettajiksi.”12
Sisar Spafford palveli myöhemmin Apuyhdistyksen yhdeksäntenä ylijohtajana. Hän näki lukemattomia esimerkkejä siitä hyvästä, mitä kotikäyntiopetus voi tuoda kaikkien Apuyhdistyksen sisarten elämään. Hän todisti:
”Kotikäyntiopettajamme ja Apuyhdistyksemme johtajat tekevät erittäin hienoa työtä, koska he lähtevät kutsumuksensa hengessä ja ovat Apuyhdistyksen lähettiläitä. – – He ovat äitejä, ja heillä on inhimillistä ymmärrystä muita naisia ja heidän murheitaan kohtaan. Emme siis saa rajoittaa huoltotyökäsitettämme nälkäisiin tai köyhiin. Eikö Vapahtaja käskenytkin meidän muistaa hengessään köyhiä? Ja eivätkö rikkaat sairastu samoin kuin köyhät, ja eikö heillä ole vaikeuksia löytää hoitajaa? – – Juuri sitä Apuyhdistyksen odotetaan tekevän. Voisin kertoa teille kertomuksen toisensa perään siitä, miten kotikäyntiopettajat pelkästään tehtävässään toimimalla ovat tehneet taitavaa työtä helpottaakseen ongelmia kotona.”13
Etuoikeus, velvollisuus ja sitoumus: kotikäyntiopetusta koskeva näkemys maailmanlaajuiseksi
Presidentti Henry B. Eyring, neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, todisti, että kotikäyntiopetus on osa Herran suunnitelmaa avun viemiseksi ihmisille kaikkialla maailmassa:
”Ainoa järjestelmä, joka voisi tarjota apua ja lohtua kautta niin suuren kirkon niin moninaisessa maailmassa, olisi yksittäiset palvelijat lähellä apua tarvitsevia ihmisiä. Herra oli nähnyt sen olevan tulossa Apuyhdistyksen alusta asti.
Hän asetti mallin paikalleen. Kaksi Apuyhdistyksen sisarta ottaa vastaan tehtävänsä käydä kolmannen luona Herralta tulevana kutsuna. Se on ollut totta alusta asti. – –
Paikalliset pappeuspaimenet ovat aina luottaneet Apuyhdistyksen jäseniin. Jokaisella piispalla ja jokaisella seurakunnanjohtajalla on Apuyhdistyksen johtaja, johon hän voi luottaa. Apuyhdistyksen johtajalla on kotikäyntiopettajia, jotka tuntevat jokaisen sisaren koettelemukset ja tarpeet. Heidän kauttaan hän voi tuntea henkilöiden ja perheiden sydämen. Hän voi täyttää tarpeita ja auttaa piispaa tämän kutsumuksessa huolehtia henkilöistä ja perheistä.”14
Kuten presidentti Eyring huomautti, kotikäyntiopetus sopii hyvin kirkon maailmanlaajuiseen kasvuun. Tämän huolenpitojärjestelmän avulla jokaisella myöhempien aikojen pyhiin kuuluvalla naisella on tilaisuus olla väline Herran käsissä.
Apuyhdistyksen sisaret ovat tehneet uutterasti työtä järjestääkseen kotikäyntiopetuksen eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi kun kirkko oli nuori Brasiliassa, useimmissa seurakunnissa ei ollut Apuyhdistystä tai tietoa siitä, kuinka sellainen perustetaan. Koska paikalliset johtohenkilöt eivät tunteneet Apuyhdistyksen toimintaa, silloinen lähetysjohtaja William Grant Bangerter kutsui vaimonsa Geraldine Bangerterin Apuyhdistyksen johtajaksi lähetyskentällä. Sisar Bangerter ei tuntenut maata, ei ollut oppinut vielä puhumaan portugalia ja oli juuri synnyttänyt seitsemännen lapsensa. Siitä huolimatta hän alkoi työskennellä neuvonantajien ja sihteerin kanssa. Tulkkeina toimivien sisarlähetyssaarnaajien avulla nämä sisaret päättivät, että ”ensimmäinen asia, mitä heidän piti tehdä, oli opettaa naisia käymään toistensa luona ja ottaa selville sisarten tarpeet. Niinpä he sanoivat: ’Me aiomme opettaa kotikäyntiopetusta.’ – –
He päättivät aloittaa eräästä pienestä seurakunnasta São Paulon kaupungin teollisuusalueella, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi köyhiä. Johtokunta lähetti etukäteen sanan muutamille sen seurakunnan sisarille sanoen: ’Tulkaa tapaamaan meitä sinä iltana siihen aikaan rakennukseen, jota vuokraamme.’”
Sisar Bangerter ja toinen hänen neuvonantajistaan ”ajoivat halki 12 miljoonan asukkaan kaupungin. He ilmaantuivat seurakuntaan, jossa – – paikalla oli seitsemän nöyrää naista.”
Sisarten aloitettua kokouksen laululla ja rukouksella sisar Bangerterin neuvonantaja nousi kertomaan, mitä on kotikäyntiopetus. ”Hänen kädessään oli pieni paperi. Hän vapisi niin paljon, että paperi tärisi. Hän nousi ja luki sanomansa. Se kesti viisi minuuttia.
Hän istuutui, ja he kaikki kääntyivät katsomaan [sisar Bangerteria], joka sanoi: ’Minä en puhu portugalia.’ Mutta he halusivat hänen opettavan heitä. Kukaan huoneessa ei puhunut englantia. Sisar Bangerter nousi ja sanoi portugaliksi kaiken sen, mitä osasi. Siitä tuli nelivirkkeinen kokonaisuus:
’Eu sei que Deus vive.’ Tiedän, että Jumala elää.
’Eu sei que Jesus é o Cristo.’ Tiedän, että Jeesus on Kristus.
’Eu sei que esta é a igreja verdadeira.’ Tiedän, että tämä on tosi kirkko.
’Em nome de Jesus Cristo, amém.’ Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
Se oli ensimmäinen Apuyhdistyksen kokous, joka siinä seurakunnassa pidettiin – viiden minuutin puhe kotikäyntiopetuksesta sisarelta, jolla ei ollut koskaan käynyt kotikäyntiopettaja, joka ei ollut koskaan nähnyt kotikäyntiopettajaa ja joka ei ollut koskaan ollut kotikäyntiopettaja, [ja sitä seurasi] todistus evankeliumista.
– – Tuosta pienestä ryhmästä ja muista sen kaltaisista on kasvanut suurenmoinen, elinvoimainen, uskontäyteinen naisjoukko Brasilian maahan. He ovat lahjakkaita, koulutettuja, älykkäitä, suurenmoisia johtajia, mutta he eivät olisi koskaan sitä mitä ovat ilman Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ja uskoaan.”15
Kotikäyntiopetuksesta on tullut myöhempien aikojen pyhiin kuuluville naisille kautta maailman keino rakastaa, hoivata ja palvella – toimia ”niiden tunteiden mukaisesti, jotka Jumala on rintaanne istuttanut”, kuten Joseph Smith opetti.16
Tehtävälleen omistautuneet kotikäyntiopettajat vastaavat myöhempien aikojen profeettojen kutsuun palvella Kristuksen kaltaisesti. Presidentti Spencer W. Kimball, kirkon 12. presidentti, on opettanut: ”Jumala huomaa meidät, ja Hän valvoo meitä. Mutta tavallisesti Hän täyttää tarpeemme jonkun toisen henkilön välityksellä. Siksi on tärkeää, että me palvelemme toinen toistamme valtakunnassa.”17 Presidentti Thomas S. Monson, kirkon 16. presidentti, on sanonut: ”Ympärillämme on ihmisiä, jotka tarvitsevat huomiotamme, rohkaisuamme, tukeamme, lohdutustamme ja ystävällisyyttämme. – – Me olemme Herran kädet täällä maan päällä, ja tehtävämme on palvella ja kohottaa Hänen lapsiaan. Hän on riippuvainen meistä jokaisesta.”18
Kotikäyntiopetus nykyaikana: jatkuvaa pyrkimystä seurata Jeesusta Kristusta
Kertomus kotikäyntiopetuksesta jatkuu sisarten elämässä kaikkialla, kun myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat naiset täyttävät liittonsa seurata Jeesusta Kristusta. Presidentti Dieter F. Uchtdorf, neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, on sanonut: ”Te oivalliset sisaret teette laupeudentyötä toisille ylevämmistä syistä kuin halusta saada henkilökohtaista hyötyä. Tässä te jäljittelette Vapahtajaa, joka – vaikka olikin Kuningas – ei etsinyt asemaa eikä kantanut huolta siitä, huomasivatko muut Hänet. Hän ei vaivautunut kilpailemaan muiden kanssa. Hänen ajatuksensa olivat aina virittyneet auttamaan muita. Hän opetti, paransi ja kuunteli muita sekä keskusteli heidän kanssaan. Hän tiesi, että suuruudella on tuskin mitään tekemistä vaurauden tai aseman ulkoisten merkkien kanssa. Hän opetti tätä oppia ja eli sen mukaan: ’Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.’”19
Vuosien myötä sisaret ovat oppineet, että kotikäyntiopetus vaatii sitoutumista, omistautumista ja uhrautumista. He ovat oppineet, että he tarvitsevat Hengen ohjaamaan käyntejään. He ovat nähneet voiman, joka koituu totuuden opettamisesta ja todistuksen lausumisesta, ajallisen avun antamisesta rakkautta osoittaen sekä halukkuudesta murehtia sisartensa kanssa, lohduttaa heitä ja auttaa heitä kantamaan kuormiaan.
Sitoutumista, omistautumista ja uhrautumista
Presidentti Kimball on tähdentänyt, että kotikäyntiopettajien on oltava täysin sitoutuneita ja omistautuneita. Hän sanoi: ”Teidän velvollisuutenne ovat varmasti monin tavoin [koti]opettajien velvollisuuksien kaltaisia, mitkä lyhyesti sanottuna ovat ’aina valvoa seurakuntaa’ – ei pariakymmentä minuuttia kuukaudessa, vaan aina – ’olla jäsenten kanssa ja vahvistaa heitä’ – ei ainoastaan koputtaa ovelle, vaan olla heidän kanssaan ja ylentää heitä ja vahvistaa heitä ja lisätä heidän mahdollisuuksiaan ja lujittaa heitä – ’ja katsoa, ettei – – ole mitään pahuutta eikä kovuutta – –, panettelua eikä pahan puhumista’.”20 Presidentti Kimball näki sellaista omistautumista vaimossaan Camillassa, joka sanoi toimistaan kotikäyntiopettajana seuraavaa: ”Olen yrittänyt olla tukahduttamatta vähäisintäkään halua ystävälliseen sanaan tai tekoon.”21
Kotikäyntiopetus on jatkuva tehtävä – sitä ei ole oikeastaan koskaan hoidettu loppuun asti. Usein kotikäyntiopettajia pyydetään uhrautumaan ja olemaan lannistumatta. Se pitää paikkansa varsinkin silloin kun heidän ponnistelunsa eivät näytä johtavan mihinkään, kuten Cathie Humphreyn kertomuksessa:
”Muistan, kuinka minut – – kutsuttiin ensimmäisen kerran – – kotikäyntiopettajaksi ja sain piiriini nuoren naisen, joka ei koskaan käynyt kirkossa. – – Kävin uskollisesti joka kuukausi koputtamassa hänen oveensa. Yleensä hän aukaisi varsinaisen oven mutta piti verkko-oven kiinni. – – Hän ei sanonut mitään. Hän vain seisoi ovella. Yritin näyttää iloiselta ja sanoin: ’Hei, olen Cathie, kotikäyntiopettajasi.’ Ja kun hän ei sanonut mitään, minä sanoin: ’No, tämänkertainen oppiaiheemme on…’, ja sitten yritin lyhyesti sanoa jotakin kohottavaa ja ystävällistä. Kun olin päässyt loppuun, hän sanoi yleensä: ’Kiitos’, ja sulki oven.
Minusta ei ollut mukavaa käydä siellä. – – Mutta kävin, koska halusin olla kuuliainen. Noin seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua sain puhelinsoiton piispalta.
’Cathie’, hän sanoi, ’se nuori nainen, jonka luona käyt kotikäyntiopetuksella, sai juuri vauvan, joka eli vain muutaman päivän. Hän ja hänen miehensä pitävät hautaanlaskemistilaisuuden, ja hän pyysi minua kysymään, voisitko tulla sinne hänen seurakseen. Hän sanoi, että olet hänen ainoa ystävänsä.’ Menin hautausmaalle. Meitä oli haudalla tämä nuori nainen, hänen miehensä, piispa ja minä. Siinä kaikki.
Olin nähnyt hänet vain kerran kuukaudessa muutaman minuutin kerrallaan. En ollut verkko-oven läpi edes huomannut, että hän odotti lasta, mutta silti avuttomat vaikkakin toiveikkaat käyntini olivat olleet siunaukseksi meille molemmille.”22
Hengellisen opastuksen tavoittelua
Kerta toisensa jälkeen uskolliset kotikäyntiopettajat ovat tavoitelleet ja saaneet hengellistä opastusta. Eräs Apuyhdistyksen sisar Brasiliassa kertoi tilanteesta, jolloin hän sai Herran apua:
”En pysty mitenkään tavoittamaan sisaria puhelimella. Meillä ei ole puhelimia. Niinpä polvistun rukoukseen saadakseni selville sisaret, jotka tarvitsevat minua sillä viikolla. Se keino ei koskaan petä. [Esimerkiksi] seurakunnassamme oli suloinen nuori nainen, jolla ei ollut vaatteita uudelle vauvalleen. En tiennyt lainkaan, milloin hänen laskettu aikansa oli, mutta tiesin sen olevan lähellä. Kokosin yhteen ryhmän sisaria, ja ompelimme hiukan vaatteita hänen vauvalleen. Emme halunneet hänen tuovan vauvaansa kotiin sanomalehtiin käärittynä. Emme voineet soittaa toisillemme, ja niinpä rukoilin ja sain tiedon, milloin minun pitäisi mennä sairaalaan näiden vauvanvaatteiden kanssa. Kun saavuin sairaalaan, hän oli juuri synnyttänyt vauvansa, ja minä saatoin antaa hänelle vaatteet, jotka olivat hänen apuyhdistyssisariltaan.”23
Koska jokaisen sisaren olosuhteet ovat erilaiset, kotikäyntiopettajat tarvitsevat erityistä opastusta Pyhältä Hengeltä, jotta he voivat tietää, kuinka he voivat parhaiten auttaa kutakin. Nigerialainen Florence Chukwurah sai sellaista opastusta, kun hän sai tehtäväkseen toimia kotikäyntiopettajana sisarelle, ”jolla oli vaikeuksia avioliitossaan ja kotonaan, niin että heidän oli sovittava kotikäynti torille. Kuunneltuaan ja tarkkailtuaan tämän sisaren haasteita sisar Chukwurah pyysi mieheltään pappeuden siunausta, jotta hän voisi tietää, miten auttaa tätä vaikeuksissa olevaa sisarta. Siunauksen jälkeen hän tunsi kehotuksen keskustella tämän sisaren kanssa kymmenysten tärkeydestä. ’Nainen kertoi kyynelehtien minulle, ettei hän ollut maksanut kymmenyksiään, koska hän ei ansainnut riittävästi rahaa’, sisar Chukwurah [muisteli]. ’Ehdotin, että keskustelisimme yhdessä kohdasta Mal. 3:10 ja että tekisimme sen minun luonani, niin että voisimme rentoutua ja olla keskustellessamme kahden kesken. Hän suostui. Keskustelumme jälkeen kannustin häntä osoittamaan uskoaan ja maksamaan kymmenyksensä ainakin puolen vuoden ajan. Todistin hänelle Hengen johdatuksella.’
– – Muutaman kuukauden kuluessa tästä tapaamisesta kyseisen sisaren olosuhteet muuttuivat merkittävästi. Hänen tyttärensä sai stipendin käydäkseen lukion loppuun, hänen miehensä teki työtä piispan kanssa tullakseen aktiiviseksi ja ottaakseen vastaan kirkon tehtävän, mies ja vaimo tekivät yhteistyötä parantaakseen taloudellista tilannettaan ja keskinäistä suhdettaan, ja lopulta he olivat innoituksena muille.”24
Totuuksien opettamista ja todistamista
Presidentti Kimball on opettanut, että kun kotikäyntiopettajat opettavat evankeliumia ja todistavat, he voivat auttaa sisariaan seuraamaan Vapahtajaa:
”Kuinka suurenmoinen onkaan se tilaisuus, mikä kahdella sisarella on mennä johonkin kotiin. – –
Tässä ohjelmassa ei ymmärtääkseni voi käyttää minkäänlaista pakkoa. Siinä on kysymys rohkaisusta ja rakkaudesta. On hämmästyttävää, kuinka monia ihmisiä me voimme käännyttää rakkaudella ja innoittaa rakkaudella. Meidän on määrä ’varoittaa, selittää, kehottaa ja opettaa ja kutsua – – tulemaan Kristuksen luokse’ (OL 20:59), niin kuin Herra sanoi ilmoituksissaan. – –
Älkää tyytykö vain käymään vierailulla ja ystävystymään, vaikka sekin toki kuuluu asiaan. Ystävyys on tietenkin tärkeätä, mutta mikä olisi parempi tapa ystävystyä kuin opettaa jollekulle elämän ja pelastuksen ikuisia periaatteita?
Teidän todistuksenne on verraton keino. – – Teidän ei tarvitse aina lausua sitä kaikkein muodollisimmin; on olemassa monenlaisia tapoja.
Kotikäyntiopettajien – – tulee kunnostautua tarmokkuudessa, huomiokyvyssä, perusteellisuudessa ja ennen kaikkea todistuksessaan.”25
Eräs nuori äiti ilmaisi kiitollisuutensa kotikäyntiopettajista, jotka auttoivat häntä palaamaan evankeliumin mukaiseen elämään:
”Tänäkin päivänä olen kiitollinen kotikäyntiopettajistani, koska he rakastivat eivätkä tuominneet minua. He saivat minut todellakin tuntemaan, että olin tärkeä ja että minulle oli paikka kirkossa.
Heillä oli tapana tulla kotiini ja istuimme ja rupattelimme – –, ja he esittivät minulle sanoman joka kuukausi.
Ja kun he tulivat joka kuukausi, se sai minut tuntemaan, että olin todella tärkeä ja että he todella välittivät minusta, että he todella rakastivat ja arvostivat minua.
Koska he tekivät kotiopetustyönsä ja kävivät katsomassa meitä, päätin, että minun oli aika palata kirkkoon. Luulen, etten oikein tiennyt, miten voisin palata, mutta käynneillään ja välittämisellään he tarjosivat tavan, niin että pystyin palaamaan.
Meidän on tarpeen ymmärtää, että Herra rakastaa meitä huolimatta siitä, keitä olemme, ja kotikäyntiopettajani auttoivat minua näkemään, että tämä oli oikein.
Nyt mieheni ja minut on sinetöity temppelissä.”26
Kotikäyntiopetus on keino tuoda Jeesuksen Kristuksen evankeliumi sisarten ja heidän perheidensä elämään. Sisar Mary Ellen Smoot, Apuyhdistyksen 13. ylijohtaja, on julistanut: ”Toiveeni on, että me sisaret lakkaisimme huolehtimasta siitä, riittääkö puhelinsoitto tai neljännesvuosittainen tai kuukausittainen kotikäynti. Sen sijaan meidän tulisi keskittyä ravitsemaan herkkiä sieluja. Meidän velvollisuutemme on huolehtia siitä, että evankeliumin liekki palaa edelleenkin kirkkaasti. Meidän tehtävämme on löytää kadonneet lampaat ja auttaa heitä tuntemaan Vapahtajamme rakkaus.”27
Presidentti Kimball on opettanut:
”On monia sisaria, jotka elävät ryysyissä – hengellisissä ryysyissä. Heillä on oikeus loistaviin viittoihin, hengellisiin viittoihin. – – Teidän etuoikeutenne on mennä koteihin ja vaihtaa ryysyt viittoihin. – –
Teidän on määrä pelastaa sieluja, ja kuka tietää, vaikka monet erinomaisista aktiivisista kirkon jäsenistä olisivat aktiivisia tänä päivänä siitä syystä, että te kävitte heidän kodissaan ja annoitte heille uuden näkemyksen, uuden ymmärryksen. Te veditte verhon syrjään. Te laajensitte heidän näköalaansa. – –
Te ette nimittäin pelasta ainoastaan näitä sisaria vaan ehkäpä myös heidän aviomiehensä ja heidän kotinsa.”28
Ajallisen avun antamista rakastaen
Rakkaus on kotikäyntiopettajien antaman ajallisen palvelun ja huolenpidon ydin. Usein sisarella ja hänen perheensä jäsenillä on fyysisiä tarpeita, joista heidän on vaikeaa tai mahdotonta selviytyä yksin. Näin voi käydä silloin, kun vauva syntyy tai perheenjäsen sairastuu tai kuolee. Aivan kuten alkuaikojen Apuyhdistyksen sisaret Nauvoossa ja matkalla länteen Suolajärven laaksoon, nykyajan kotikäyntiopettajat ovat usein ensimmäisinä auttamassa. Sisar Silvia H. Allred, neuvonantaja Apuyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa, on sanonut:
”Ihmettelen, kun näen omin silmin niitä lukemattomia rakkaudentekoja, joita kotikäyntiopettajat tekevät päivittäin kaikkialla maailmassa täyttäessään epäitsekkäästi yksittäisten sisarten ja näiden perheiden tarpeita. Näille uskollisille kotikäyntiopettajille sanon: näiden pienten rakkaudentekojen avulla te seuraatte Vapahtajaa ja olette välineenä Hänen käsissään, kun autatte, huolehditte, kohotatte, lohdutatte, kuuntelette, kannustatte, ravitsette, opetatte ja vahvistatte huolenpitoonne uskottuja sisaria. Saanen kertoa lyhyesti [pari esimerkkiä] tämänkaltaisesta palvelemisesta.
Rosa kärsii toimintakykyä heikentävästä diabeteksesta ja muista vaivoista. Hän liittyi kirkkoon muutama vuosi sitten. Hän on yksinhuoltajaäiti, jolla on teini-ikäinen poika. Hän joutuu olemaan usein sairaalassa muutaman päivän kerrallaan. Hänen ystävälliset kotikäyntiopettajansa paitsi vievät hänet sairaalaan myös käyvät sairaalassa hänen luonaan ja lohduttavat häntä sekä samalla huolehtivat hänen pojastaan kotona ja koulussa. Hänen kotikäyntiopettajansa palvelevat häntä hänen ystävinään ja perheenään.
Käytyään muutaman ensimmäisen kerran erään tietyn sisaren luona Kathy huomasi, ettei tämä sisar osannut lukea mutta halusi oppia lukemaan. Kathy tarjoutui auttamaan häntä, vaikka tiesikin, että se vaatisi aikaa, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä.”29
Murehtimista murehtivien kanssa, lohduttamista ja auttamista kuormien kantamisessa
Sisar Elaine L. Jack, Apuyhdistyksen 12. ylijohtaja, on opettanut: ”Kotikäyntiopetuksessa me autamme toisiamme. Kädet puhuvat usein silloin, kun ääni ei voi. Lämmin halaus kertoo hyvin paljon. Yhdessä nauraminen yhdistää meitä. Yhteinen keskusteluhetki virkistää sieluamme. Me emme aina voi nostaa huolten painaman kuormaa, mutta me voimme kohottaa häntä, jotta hän jaksaa kantaa kuorman hyvin.”30
Eräs sisar, joka oli hiljattain jäänyt leskeksi, oli kiitollinen kotikäyntiopettajista, jotka murehtivat hänen kanssaan ja lohduttivat häntä. Hän kirjoitti: ”Tarvitsin kipeästi ihmistä, jonka puoleen voisin kääntyä, ihmistä, joka kuuntelisi minua. – – Ja he kuuntelivat. He lohduttivat minua. He itkivät kanssani. Ja he halasivat minua – – [ja] auttoivat minua nousemaan noiden ensimmäisten yksinäisyyden kuukausien syvästä epätoivosta ja masennuksesta.”31
Eräs toinen nainen tiivisti tunteensa saatuaan ottaa kotikäyntiopettajaltaan vastaan todellista rakkautta: ”Tiesin, että olin enemmän kuin vain numero aikakirjoissa hänen vierailustaan. Tiesin, että hän välitti minusta.”32
Kuinka kotikäyntiopetus siunaa kotikäyntiopettajaa
Kun sisaret palvelevat toisiaan kotikäyntiopettajina, he saavat itsekin siunauksia. Sisar Barbara W. Winder, Apuyhdistyksen 11. ylijohtaja, on opettanut: ”On erittäin tärkeää, että jokaisella sisarella on kotikäyntiopettajat, jotka välittävät hänelle tunteen, että häntä tarvitaan ja että joku rakastaa ja ajattelee häntä. Mutta yhtä tärkeää on se, kuinka kotikäyntiopettaja voi kasvaa lähimmäisenrakkaudessa. Kutsumalla naisia kotikäyntiopettajiksi me annamme heille tilaisuuden oppia Kristuksen puhdasta rakkautta, mikä voi olla heidän elämänsä suurin siunaus.”33
Eräs sisar kertoi siunauksista, joita hänen ylleen vuodatettiin hänen palvellessaan sisariaan:
”Pian naimisiinmenomme jälkeen mieheni ja minä muutimme New Jerseyn osavaltioon. Mieheni, joka opiskeli ensimmäistä vuotta lääketiedettä, palasi kotiin useimmiten vasta puolenyön maissa. – – Minä olen ollut hidas ystävystymään. Tämä muutto oli aiheuttanut minulle yksinäisyyttä ja ollut vaikea.
Uuden seurakuntamme piispa pyysi minua vetämään ohjelmaa, joka oli tarkoitettu seurakuntamme espanjankielisille jäsenille. Se merkitsi tulkkaamista sakramenttikokouksessa, Evankeliumin oppi -luokan opettamista ja Apuyhdistyksen toiminnan ohjaamista. Espanjaa äidinkielenään puhuvien lisäksi olin seurakunnassa ainut nainen, joka puhui sujuvasti espanjaa.
Tehtävieni lisäksi Apuyhdistyksen johtaja antoi kotikäyntiopetuspiirikseni 12 sisarta, jotka asuivat espanjankielisessä kaupunginosassa kaupungin toisella puolen. Minun on myönnettävä, etten ollut innoissani uudesta tehtävästäni. Muut kirkon tehtäväni pitivät minut kiireisenä, ja pelkäsin, etten osaisi lähestyä heitä. – – Mutta sovin joistakin kotiopetuskäynneistä, ja ennen kuin tajusinkaan, istuin Dumezien olohuoneessa.
’Oletko sinä minun kotikäyntiopettajani?’ sisar Dumez kysyi tullessaan huoneeseen. ’Tervetuloa kotiini. Minulla ei ole ollut kotikäyntiopettajaa kahteen vuoteen.’ Hän kuunteli tarkoin sanoman, juttelimme, ja hän kiitti minua yhä uudelleen siitä, että olin tullut.
Ennen kuin lähdin, hän kutsui viisi lastaan koolle laulamaan espanjaksi ’Oon lapsi Jumalan’. Hän halasi minua ja puristi kättäni. – –
Kaikki sen ensimmäisen kerran käynnit sujuivat paremmin kuin olin odottanut. Sisarten toivottaessa minut seuraavina kuukausina ystävällisesti tervetulleeksi koteihinsa aloin odottaa innolla käyntejäni. Mutta en ollut valmistautunut niihin murhenäytelmiin ja vastoinkäymisiin, joista kuulin oppiessani tuntemaan näitä ihania ihmisiä paremmin. Päätin ainakin yrittää tehdä elämän mukavammaksi näille sisarille ja heidän perheilleen, joista monilla oli taloudellisia vaikeuksia. Aloin viedä heille käynneilläni pataruokia. Vein perheitä retkille. Vein heitä autolla lääkäriin ja ruokakauppaan.
Unohdin pian oman yksinäisyyteni palvellessani muita. Sisarista, joita olin alkuun pitänyt aivan erilaisina kuin minä, tuli pian rakkaita ystäviäni. He olivat uskollisia, vankkumattomia ystäviä, jotka olivat kiitollisia pienimmästäkin, mitä tein heidän hyväkseen. Ja he ennakoivat minun tarpeitani: sain usein puhelinsoittoja ja lahjoja, jotka tulivat sydämestä. Yksi sisar virkkasi liinan pöydälleni. Toinen kirjoitti runon syntymäpäiväkseni.
Hoidettuani useita kuukausia kirkon tehtäviäni olin silti yhä turhautunut kyvyttömyyteeni tehdä elämästä turvallisempaa tai mukavampaa ystävilleni. – –
Eräänä iltana olin erityisen lannistunut. Polvistuin rukoilemaan pyytäen Herraa osoittamaan minulle, mihin suuntaan edetä. Sain tunteen, että Herra halusi minun auttavan näitä sisaria tulemaan omavaraisemmiksi ja palvelemaan toisiaan. Myönnän epäilleeni, olisiko ihmisillä, joilla oli niin valtavia kuormia, toistensa kohottamiseen tarvittavaa voimaa, mutta tiesin, että minun oli noudatettava kehotusta.
Aloitin järjestämällä uudelleen kotikäyntiopetusohjelman espanjankielisessä Apuyhdistyksessä. Yksi uskollisista ystävistäni, sisar Moreira, tarjoutui käymään yksin kuuden sisaren luona. Ensireaktioni oli vastustella: ’Et voi mitenkään hoitaa sitä reittiä ilman autoa. Kävelymatka on liian pitkä!’ Mutta sitten muistin saamani vaikutelman antaa sisarten palvella toisiaan. Siirsin kaikki kuusi sisarta sisar Moreiran uuteen kotikäyntiopetuspiiriin.
Palattuaan kotikäyntiopetusmaratoniltaan sisar Moreira soitti minulle täynnä Henkeä. – – Hänen jalkansa olivat kipeät, mutta Herra oli keventänyt hänen kuormaansa ja sydäntään.
Muutaman käynnin jälkeen sisar Moreira värväsi toisen sisaren kävelemään reitin kanssaan. – –
Kun aloin etsiä, löysin kaikenlaisia tapoja auttaa näitä sisaria auttamaan itseään ja toisiaan. – –
Juuri silloin kun näin suurta hengellistä kasvua seurakuntani jäsenten keskuudessa, sain tiedon, että mieheni ja minä muuttaisimme muualle. – – En edes halunnut ajatella lähtöä suurenmoisten ystävieni luota. Halusin niin kovasti jatkaa palvelemista heidän kanssaan – olimme antaneet toisillemme hyvin paljon. Mutta ainakin sain nähdä, että evankeliumin asia oli etenemässä voimallisesti heidän elämässään ja he pitivät huolta toisistaan. Minä, joka olin lähtenyt vastahakoisesti työhön vainioilla, olin palannut lyhteillä lastattuna.”34
Lorenzo Snow
Presidentti Lorenzo Snow, kirkon viides presidentti, opetti, että Apuyhdistyksen sisaret ilmentävät puhdasta palvelusta. Hän sanoi: ”Apostoli Jaakob sanoi: ’Puhdasta, Jumalan – – silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.’ Apuyhdistyksen jäsenet ovat mitä selkeimmin antaneet elämällään esimerkin puhtaasta ja tahrattomasta palvelusta, sillä he ovat palvelleet ahdingossa olevia, he ovat kietoneet rakkauden käsivartensa orpojen ja leskien ympärille ja he ovat varjelleet itsensä niin, ettei maailma ole saastuttanut. Voin todistaa, ettei maailmasta löydy tahrattomampia ja jumalaapelkäävämpiä naisia kuin Apuyhdistyksen riveistä.”35
Puhtaat ja Jumalaa pelkäävät sisaret Apuyhdistyksen riveissä ovat huolehtineet toisistaan ja vahvistaneet toisiaan Nauvoon alkuajoista nykyiseen aikaan tekemällä rakastavaa ja innoitettua kotikäyntiopetusta. Se on palvelutyötä, jota tehdään yhdelle kerrallaan ja sydämestä sydämeen.
Esimerkillään Vapahtaja opetti meille, kuinka pitää huolta toisistamme ja vahvistaa toisiamme.
Kotikäyntikomiteat keräsivät lahjoituksia auttaakseen paikallisissa tarpeissa.
Kotikäyntiopettajat ovat aina pyrkineet vastaamaan niiden sisarten hengellisiin ja ajallisiin tarpeisiin, joiden luona he käyvät.
Kotikäyntiopettajia Keski-Afrikassa matkalla käymään sisartensa luona.
Sisar Geraldine Bangerter, alla vasemmalla, brasilialaisten sisarten seurassa, jotka auttoivat Apuyhdistyksen perustamisessa kotimaahansa.
Tehdessään laupeudentyötä Apuyhdistyksen sisaret noudattavat Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä.
Kotikäyntiopettajat ja ne, joita he palvelevat, voivat vahvistaa ja kohottaa toisiaan.
Kun kotikäyntiopettajat opettavat totuuksia ja todistavat, he auttavat muita seuraamaan Vapahtajaa.
Kotikäyntiopettajat voivat saada opastusta Pyhältä Hengeltä, kun he rukoilevat apua.
Tehtävälleen omistautuneet kotikäyntiopettajat harjoittavat puhdasta palvelusta (ks. Jaak. 1:27).
Kotikäyntityön ansiosta Apuyhdistyksen sisaret tietävät, että heillä on ystäviä, jotka välittävät heistä.
Kotikäyntityössä Apuyhdistyksen sisaret voivat kokea iloa palvellessaan toisiaan.
”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa” (Moosia 2:17).