Luku 5

”Rakkaus ei koskaan katoa”

Kun sisar Emmeline B. Wells vuonna 1910 kutsuttiin palvelemaan Apuyhdistyksen viidentenä ylijohtajana, hän oli valmistautunut tehtävään. Osallistuessaan muuttoon Suolajärven laaksoon hän oli työskennellyt rinta rinnan sisarten kanssa, joilla oli kestävä todistus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja jotka ymmärsivät Apuyhdistyksen perusperiaatteet. Hän oli palvellut kahden Apuyhdistyksen ylijohtajan, Zina D. H. Youngin ja Bathsheba W. Smithin, sihteerinä vuosina 1888–1910.

Sisar Wellsillä ja hänen neuvonantajillaan Clarissa S. Williamsilla ja Julina L. Smithillä oli todistus siitä, että Apuyhdistys oli järjestetty ilmoituksen kautta, ja he olivat sitoutuneet pitämään yllä periaatteita, joille yhdistys oli perustettu. Lokakuussa 1913 he sanoivat:

”Julistamme, että tarkoituksenamme on säilyttää koskemattomina tämän suuren järjestön alkuperäinen nimi sekä alkuperäinen henki ja tarkoitus pitäen tiukasti kiinni profeetta Joseph Smithin innoitetuista opetuksista, kun hän ilmoitti suunnitelman, jonka mukaan naiset saisivat valtuuden pappeuden kutsumina kokoontua sopiviin järjestöihin tarkoituksenaan sairaiden palveleminen, tarvitsevien avustaminen, ikääntyneiden lohduttaminen, varomattomien varoittaminen ja orpojen auttaminen.”¹

Muutamaa kuukautta aiemmin tämän tarkoituksen tajuaminen oli johtanut sisar Wellsin ja hänen neuvonantajansa valitsemaan tunnuslauseen, josta tulisi jatkuva muistuttaja järjestön perusperiaatteista ja innoitetusta alkuperästä. He valitsivat pyhistä kirjoituksista julistuksen: ”Rakkaus ei koskaan katoa.”² Nämä neljä sanaa sisältävät toimeksiannon, jonka profeetta Joseph Smith oli antanut Apuyhdistyksen sisarille: auttaa köyhiä ja pelastaa sieluja.³

Aiemmin pioneerinaiset olivat osoittaneet rakkautta lähimmille naapureilleen. Nyt Apuyhdistyksen sisaret järjestäytyisivät osoittamaan rakkautta, ”Kristuksen puhdasta rakkautta”⁴, myös lähimmäisilleen maailmanlaajuisesti.

Sisar Wells ja hänen neuvonantajansa valitsivat tämän tunnuslauseen melko rauhallisena ja vauraana aikana. Vähänpä he tiesivät, kuinka tulevien vuosien tapahtumat koettelisivat heidän tunnuslausettaan.

Rauhanomaista eloa sota-aikana

Euroopassa puhkesi sota vuonna 1914. Siihen mennessä kun se marraskuussa 1918 päättyi, monet kansakunnat olivat liittyneet mukaan konfliktiin, joka tultiin tuntemaan ensimmäisenä maailmansotana. Tänä aikana, kun katkeruus ja suvaitsemattomuus olisivat voineet viedä Apuyhdistyksen sisarilta odotetut rakkauden tunteet, sisar Emmeline B. Wells ja hänen neuvonantajansa lähettivät seuraavan sanoman kaikille naisille kirkossa:

”Palvelkaa rakkauden ja kärsivällisyyden hengessä aviomiestänne ja lapsianne. Varjelkaa pienokaisia. Älkää salliko heidän omaksua suvaitsemattomuuden tai vihan henkeä mitään kansakuntaa tai kansaa kohtaan. Pitäkää tuliaseet poissa heidän ulottuviltaan. Älkää antako heidän leikkiä sotaa tai huvitella jäljittelemällä kaatumista taistelussa. Tähdentäkää [nuorille miehillemme] uskollisuuden henkeä maata ja lippua kohtaan, mutta auttakaa heitä tuntemaan, että he ovat Ristin sotilaita ja että jos heidän pitää tarttua aseisiin vapauden, maan ja kodin puolustamiseksi, he tehkööt sen ilman vihaa tai katkeruutta. – – Opettakaa rauhaa tuovia valtakunnan asioita [ja] pitäkää huolta tarvitsevista uutterammin kuin koskaan.”⁵

Lähettäessään tämän sanoman sisar Wells kehotti sisaria toteuttamaan rakkautta käytännössä aivan kuten profeetta Joseph Smith oli opettanut yli 70 vuotta aikaisemmin. Sisar Wells kannusti heitä olemaan kärsivällisiä rakkaitaan kohtaan ja ystävällisiä lähimmäisilleen – mukaan lukien viholliset – ja palvelemaan tarvitsevia. Apuyhdistyksen sisaret noudattivat näitä neuvoja. He pyrkivät saamaan ja jakamaan Kristuksen puhdasta rakkautta, jonka he tiesivät kestävän ikuisesti.⁶ Tämä rakkaus tukisi heitä sodan ja rauhan aikojen halki.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Apuyhdistys Yhdysvalloissa teki varauksettomasti yhteistyötä yhteiskunnallisten järjestöjen kuten Kansallisen puolustusneuvoston ja Amerikan Punaisen Ristin kanssa. Sisaret osallistuivat ruoan tuotantoon ja varastointiin, rahankeruuseen, puhtaanapitoon, työhön lasten hyvinvoinnin hyväksi ja muuhun palvelutoimintaan. He olivat tehokkaita ja tarmokkaita tehdessään yhteistyötä näissä yhteisöhankkeissa. Heidän profeettansa muistutti heitä kuitenkin siitä, etteivät he saa koskaan unohtaa Apuyhdistyksen jumalallista alkuperää.

Presidentti Joseph F. Smith, kirkon kuudes presidentti, sanoi, että nämä maailman järjestöt ”ovat miesten ja naisten muodostamia”, kun taas Apuyhdistys ”on Jumalan tahdosta jumalallisesti muodostettu, jumalallisesti valtuutettu, jumalallisesti perustettu ja jumalallisesti järjestetty palvelemaan naisten ja miesten sielujen pelastamiseksi”. Hän ei halunnut ”nähdä aikaa, jolloin Apuyhdistyksemme seuraavat muita tai sekoittuvat tai menettävät oman identiteettinsä menemällä mukaan näihin naisten perustamiin järjestöihin, jotka lakkaavat aikanaan. Teidän tehtävänne”, hän sanoi Apuyhdistyksen sisarille, ”on johtaa maailmaa ja johtaa etenkin maailman naisia kaikessa, mikä on kiitettävää, kaikessa, mikä on jumalallista, kaikessa, mikä on kohottavaa ja mikä on puhdistavaa ihmislapsille. Te olette pää, ette häntä.”⁷ Sisar Emmeline B. Wellsillä oli sama näkemys. Hän ohjasi Apuyhdistystä yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa mutta auttoi myös säilyttämään yhdistyksen erityisen tarkoituksen ja jumalallisen luonteen.

Sen lisäksi että Apuyhdistyksen sisaret työskentelivät muiden järjestöjen kanssa, he tekivät monia asioita omasta aloitteestaan ja seurakuntiensa kanssa hankkiakseen tavaroita ja rahaa tarvitsevien avuksi. Jotkut sisaret valmistivat ja myivät mekkoja, esiliinoja, lastenvaatteita, tilkkutäkkejä sekä käsinkudottuja hattuja ja mattoja. Jotkut kasvattivat ja myivät karjaa ja lampaita.

Eräs sisar Utahin Tooelessa sai tietää, että hänen tekemänsä tilkkutäkki oli ollut avuksi eräälle brittiläiselle perheelle sodan aikana. Tämä Apuyhdistyksen sisar oli valmistanut täkin vuonna 1906, kiinnittänyt siihen viestin ja lähettänyt sen San Franciscoon Kaliforniaan avuksi tuhoisan maanjäristyksen uhreille. Yksitoista vuotta myöhemmin täkki annettiin Punaiselle Ristille ja lähetettiin Isoon-Britanniaan. Kun brittiläinen vastaanottaja löysi viestin, hän lähetti henkilökohtaisen kiitoskirjeen sanoen, että täkki ”tuli todella tarpeeseen, koska menetin aviomieheni eturintamalla”. Tämä leski, joka jäi huolehtimaan kahdeksasta lapsesta vailla mahdollisuutta mennä töihin, myönsi: ”Jaksan juuri ja juuri päivästä toiseen.”⁸

Monet brittiläiset sisaret tarjoutuivat ompelemaan ja neulomaan sotilaille, mutta heillä ei ollut rahaa ostaa tarvitsemiaan tarvikkeita. Apuyhdistykset Yhdysvalloissa ja Kanadassa auttoivat lahjoittaen innokkaasti rahaa hätäapurahastoon. He lähettivät rahaa jokaiseen seurakuntaan Isossa-Britanniassa, jotta brittiläiset sisaret pystyisivät ostamaan kangasta lakanoiden, tyynyliinojen ja vaatteiden ompelemiseksi.

Kun Apuyhdistys myi lopun vehnänsä Yhdysvaltain hallitukselle vuonna 1918 (ks. luku 4), sisar Wells huomautti: ”Kaikkina näinä vuosina meillä ei ole ollut juurikaan tarvetta käyttää varastoitua viljaa aiottuun tarkoitukseensa, mutta maailman yllä tänä aikana häilyvän synkän pilven johdosta voimme nähdä presidentti Youngin profeetallisen viisauden hänen pyytäessään sisaria säästämään viljaa puutteen aikaa varten.”⁹

Viljan myymisestä koitui muutakin hyvää kuin ruokaa nälkäisille. Sisar Clarissa S. Williams, joka palveli sisar Wellsin neuvonantajana johtokunnassa, ehdotti, että Apuyhdistys tallettaisi myynnistä saadut rahat keskustilille ja että korkoja käytettäisiin hankkeisiin naisten ja lasten terveyden kohentamiseksi. Kun sisar Williams palveli myöhemmin Apuyhdistyksen kuudentena ylijohtajana, hän valvoi näiden varojen käyttöä sellaisiin tarkoituksiin.

Yksilöiden ja perheiden vahvistamista

Ensimmäisen maailmansodan lopussa monet perheet ja yksilöt olivat hädässä – taloudellisesti, fyysisesti, emotionaalisesti ja hengellisesti. Apuyhdistys vastasi näihin tarpeisiin perustamalla vuonna 1919 Apuyhdistyksen sosiaalipalvelujen osaston presidentti Heber J. Grantin, kirkon seitsemännen presidentin, täydellä tuella. Sisar Amy Brown Lyman, josta tuli myöhemmin Apuyhdistyksen kahdeksas ylijohtaja, palveli osaston johtajana. Sosiaalipalvelujen osaston avulla Apuyhdistys teki yhteistyötä seurakuntien ja vaarnojen kanssa auttaen löytämään työpaikkoja hädänalaisille naisille ja tytöille sekä järjestämään lasten adoptointeja. Osaston ensisijainen tarkoitus oli kuitenkin antaa perheille käytännön valmennusta. Sisar Lyman sanoi, että Apuyhdistyksen sosiaalipalvelujen osasto ei ollut ”avustusjärjestö” vaan ”palveluosasto”, ja tähdensi ”perhetilanteen kartoitusta, suunnitelmien ja talousarvioiden tekemistä, avun järjestämistä myöhempien aikojen pyhiin kuuluville perheille ja työntekijöiden koulutusta”¹⁰.

Tämä tavoite mielessään sosiaalipalvelujen osasto laati perheen hyvinvointia koskevan kuuden viikon koulutusohjelman. Vaarnan työntekijät osallistuivat tähän ohjelmaan ja palasivat sitten seurakuntiinsa ja yhteisöihinsä opettamaan sitä. Koulutukseen osallistui yli 4 000 naista.

Vuodesta 1902 alkaen Apuyhdistyksen ylin johtokunta oli rahoittanut ohjelmaa sairaanhoitajien kouluttamiseksi. Vuoteen 1920 mennessä ammattimainen sairaanhoitajien koulutus oli laajentunut, joten Apuyhdistys perusti ohjelman perushoitajien kouluttamiseksi. Tästä vuoden kestävästä kurssista, joka aloitettiin MAP-sairaalassa Salt Lake Cityssä Utahissa, ei peritty lukukausimaksua. Sen sijaan oppilaiden edellytettiin palvelevan 30 päivää palkatta hoitotehtävissä yhteisöissään. Neljän vuoden kuluttua, jona aikana koulutettiin 46 perushoitajaa, Apuyhdistys lakkautti ohjelman ja siirsi tukensa Punaisen Ristin kotisairaanhoitokursseille. Kuten joidenkin muidenkin ohjelmien kohdalla, Apuyhdistys käytti tätä ohjelmaa vastatakseen tiettyyn ajalliseen, senhetkiseen tarpeeseen ja siirsi sitten työn muille toimijoille.

Apuyhdistyksen johtohenkilöt kannustivat sisaria palvelemaan edelleen toisiaan rakkautta osoittavin tavoin, kuten he olivat tehneet Nauvoon alkuajoista asti. Sisaret hoitivat sairaita, ompelivat niille, jotka tarvitsivat vaatteita, ja avustivat tarvitsijoita muilla tavoin. Esimerkiksi vuonna 1921 ryhmä Turkissa asuvia armenialaisia myöhempien aikojen pyhiä oli joutunut jättämään kotinsa. Joseph W. Booth, Palestiinan ja Syyrian lähetyskentän johtaja, auttoi heitä muuttamaan Syyrian Aleppoon, missä hän perusti seurakunnan ja järjesti Apuyhdistyksen, jossa oli noin 30 sisarta. Useimmat näistä naisista olivat hyvin köyhiä, ja silti he tunsivat etuoikeudekseen ja velvollisuudekseen Apuyhdistyksen naisina palvella niitä, jotka olivat huonompiosaisia kuin he. Niinpä he kokoontuivat yhteen ja ompelivat vaatteita lähetysjohtaja Boothin ostamasta kankaasta, jota oli yli 90 metriä. He valmistivat myös aterian aliravituille pakolaistovereilleen.

Huhtikuussa 1921 Apuyhdistyksen ylijohtajaksi sisar Emmeline B. Wellsin jälkeen tuli sisar Clarissa S. Williams. Palveltuaan johtokunnassa sisar Wellsin kanssa hän oli valmis haasteisiin, joita tulisi. Hän oli tunnettu organisointikyvyistään sekä rakkaudestaan ja ystävyydestään kaikkia kohtaan.

Sisar Williams oli huolissaan äitien ja vastasyntyneiden korkeasta kuolleisuudesta. Hän oli huolissaan myös vammaisilta puuttuvista mahdollisuuksista ja monien naisten alhaisesta elintasosta. Hänen viisaalla ja kyvykkäällä johdollaan Apuyhdistys jatkoi pyrkimyksiään näiden ongelmien lievittämiseksi. Vuonna 1924 Cottonwoodin vaarnan Apuyhdistys perusti synnytyssairaalan johtavien veljien sekä paikallisten pappeusjohtajien ja sisar Williamsin tuella ja kannustuksella. Tästä sairaalasta tuli myöhemmin osa kirkon sairaaloiden verkostoa.

Sisar Williams näki suuren tarpeen edistää ”kaikkien niiden terveyttä, mahdollisuuksia ja kohtuullista elintasoa, joiden kanssa tulemme tekemisiin”. Hän sanoi: ”Yleisen hyvinvoinnin parantamiseen ryhtyminen tarkoittaa huolellista valmistautumista, valmentamista, kouluttamista ja varsinaista palvelutyötä.”¹¹ Nämä pyrkimykset vastasivat osaltaan senhetkisiin tarpeisiin ja toivat piispoille keinon auttaa tarvitsevia perheitä. Ne myös valmistivat kirkkoa vastaamaan vaikeuksiin, joita tuli muutama vuosi myöhemmin.

Omavaraisuuden edistämistä

Ensimmäistä maailmansotaa seuranneiden yli kymmenen vuoden ajan Apuyhdistys työskenteli naisten ja perheiden elintason parantamiseksi keskittyen terveyteen, työpaikkoihin ja koulutukseen. Apuyhdistys jatkoi myös henkilökohtaiseen vanhurskauteen ja rakkauden tekoihin kannustamista. Sitten vuoden 1929 lopussa maailma syöksyi miltei varoittamatta suureen taloudelliseen lamaan.

Jälleen kerran Apuyhdistyksessä opetetut ja opitut ominaisuudet vahvistivat yksilöitä ja perheitä kriisin aikana. Myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat naiset saivat voimaa uskostaan taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen, käyttivät hyväkseen omavaraisuuteen liittyviä taitojaan ja tekivät työtä ilmaistakseen sydämessään olevaa lähimmäisenrakkautta. Näiden periaatteiden opastamina he kykenivät pitämään huolta itsestään ja perheestään sekä lisäksi auttamaan muita.

Vuonna 1928 presidentti Heber J. Grant kutsui sisar Louise Y. Robisonin palvelemaan Apuyhdistyksen seitsemäntenä ylijohtajana. Taloudelliset haasteet eivät olleet uusia sisar Robisonille. Hän oli varttunut vaatimattomassa hirsimökissä maaseudulla Utahin Scipiossa, missä hän oli oppinut viljelemään maata, hoitamaan puutarhaa, ompelemaan, tekemään lujasti töitä, tulemaan toimeen vähällä ja olemaan hyvällä tuulella.

Seitsemän vuotta ennen sisar Robisonin kutsumista Apuyhdistyksen ylijohtajaksi presidentti Grant oli erottanut hänet palvelemaan toisena neuvonantajana Apuyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa. Hän oli tuntenut riittämättömyytensä kipeästi, kuten hänen tyttärensä kertoi:

”Kun äiti meni presidentti Grantin toimistoon erotettavaksi tehtävään, hän oli varma siitä, että presidentti oli saanut väärää tietoa hänen kyvyistään, joten hän sanoi presidentille, että hän tekisi mielellään parhaansa kaikessa, mitä presidentti pyytäisi häntä tekemään, mutta hän halusi presidentin tietävän, että hänellä oli vain vähän koulutusta ja hyvin vähän rahaa ja sosiaalista asemaa, ja hän pelkäsi, ettei hän olisi esimerkki, jota Apuyhdistyksen naiset odottaisivat johtajaltaan. Hän lopetti sanomalla: ’Minä olen vain vaatimaton nainen!’ Presidentti Grant vastasi: ’Sisar Louizy, 85 % kirkkomme naisista on vaatimattomia naisia. Me kutsumme sinut heidän johtajakseen.’”¹²

Presidentti Grantin sanojen rohkaisemana sisar Robison käytti ainutlaatuisia lahjojaan ja palveli koko sydämestään, ensin neuvonantajana ja sitten johtajana. Hän oli viisas, myötätuntoinen ja ahkera. Koska häneltä puuttui koulusivistystä ja aineellista hyvää, hän kykeni ymmärtämään ja auttamaan samankaltaisessa tilanteessa olevia. Hänen neuvonsa perheenemännille ja äideille olivat käytännöllisiä ja empaattisia. Hän ymmärsi, miten vaikeaa on elää niukalla budjetilla, ja silti hän tiesi, miten tärkeä äidin vaikutus on kotona. Niinpä hän kannusti äitejä tekemään kaiken voitavansa, jotta he voisivat pysyä kotona lastensa kanssa eivätkä jättäisi heitä työpaikan vuoksi.

Yhdysvaltain hallitus otti käyttöön monia avustusohjelmia yrittäessään voittaa talouskriisin. Jonkin aikaa Apuyhdistyksen sosiaalipalvelujen osasto toimi näiden yhteiskunnallisten järjestöjen kanssa palvellen apua tarvitsevia perheitä, mutta tarpeet kasvoivat suuremmiksi kuin mihin osasto kykeni vastaamaan. Eräskin osaston työntekijä näki hoitamiensa tapausten määrän kasvavan 78 perheestä vuonna 1929 yli 700 perheeseen vuonna 1934.¹³

Kirkko arvosti hallituksen avustusohjelmien pyrkimyksiä. Sisar Robison sanoi, että Yhdysvaltain hallitus ”teki hienoa työtä” auttaessaan avuntarvitsijoita. Hän oli kuitenkin samaa mieltä pappeusjohtajien kanssa siitä, että kirkon jäsenten piti edelleen vaalia omavaraisuuden perusarvoja. Hän sanoi: ”Apuyhdistys on sanonut 93 vuoden ajan, että me pidämme huolta avuntarvitsijoistamme. Mietin, jätämmekö me nyt siitä liikaa hallituksen tehtäväksi.”¹⁴

Huhtikuussa 1936 ensimmäinen presidenttikunta esitteli koko kirkon laajuisen huoltotyöohjelman. Näin kirkon mahdollisuudet auttaa tarvitsevia jäseniä lisääntyivät. Lokakuun 1936 yleiskonferenssissa presidentti Heber J. Grant selitti ohjelman tavoitteen.

”Päätarkoituksenamme”, hän sanoi, ”oli mahdollisuuksien mukaisesti perustaa ohjelma, jonka toimiessa päästäisiin eroon joutilaisuuden kirouksesta sekä sosiaaliapuun liittyvistä epäkohdista ja kansamme keskuudessa alettaisiin taas arvostaa riippumattomuutta, ahkeruutta, säästäväisyyttä ja itsekunnioitusta. Kirkon pyrkimyksenä on auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Työ on jälleen asetettava kunniaansa kirkkomme jäsenten elämän hallitsevana periaatteena.”¹⁵

Vuosia myöhemmin presidentti Thomas S. Monson, kirkon 16. presidentti, toisti tämän opetuksen. ”Muistakaa”, hän sanoi, ”että kirkon avun tarkoituksena on auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Jäsenten saattaminen jaloilleen on heidän itsensä ja heidän perheensä vastuulla, ja pappeuskoorumit ja Apuyhdistys auttavat siinä. Me yritämme kehittää riippumattomuutta, emme riippuvuutta. Piispa yrittää vahvistaa jokaisen apua saavan henkilön suoraselkäisyyttä, itsekunnioitusta, arvokkuutta ja luonteenlujuutta, mikä johtaa täydelliseen omavaraisuuteen.”¹⁶

Yksi huoltotyöohjelman johtavia periaatteita oli, että Apuyhdistyksen sisarten ja pappeusveljien tulee työskennellä sopusoinnussa keskenään. Palvellessaan vaarnanjohtajana presidentti Harold B. Lee, kirkon 11. presidentti, auttoi luomaan huoltotyöohjelman. Hän sanoi:

”Tärkein tavoite, joka [kirkon huoltotyöohjelman] on tarkoitus saavuttaa, on edistää yhteistyön ja ykseyden henkeä kautta koko kirkon. – –

Siinä määrin kuin Apuyhdistyksen järjestöt seurakunnissa toimivat yhteistyössä pappeuskoorumien ja piispakuntien kanssa, juuri siinä määrin tuossa seurakunnassa on [huoltotyö]ohjelma.”¹⁷

Piispa Joseph L. Wirthlin, joka oli tuolloin kirkon johtava piispa, sanoi, että seurakunnan Apuyhdistyksen johtajan rooli on erityisen tärkeä: ”Minun mielestäni on vain yksi henkilö, joka voi mennä kotiin, analysoida sen tarpeet ja vastata niihin viisaasti. Tuo henkilö on se, jota voisimme kutsua kodin asioiden hoitajaksi, Apuyhdistyksen johtaja. – – Onhan nimittäin niin, että näillä erinomaisilla naisilla on oma koti, ja he ovat käyneet läpi äitiyteen ja kodin hoitamiseen liittyviä kokemuksia.”¹⁸

Apuyhdistykset olivat valmiita ottamaan merkittävän roolin seurakunnan huoltotyöponnisteluissa. Piispojen johdolla siellä arvioitiin perheiden tarpeet ja sitten tarpeen mukaan perheille annettiin kuivattuja ja säilöttyjä hedelmiä ja vihanneksia, vaatteita ja vuodevaatteita. Jonkin aikaa sisaria, jotka säilöivät hedelmiä, pyydettiin antamaan joka kymmenes purkki huoltotyöohjelmaan. Sisar Belle S. Spafford, Apuyhdistyksen yhdeksäs ylijohtaja, muisteli keränneensä hedelmiä, jotka tuuli oli pudottanut maahan, säilöneensä ne pulloihin ja antaneensa ne tarvitseville sisarille. Tämän palvelumahdollisuuden ansiosta hän oppi arvostamaan enemmän Apuyhdistyksen tarkoitusta.

Apuyhdistyksen johtohenkilöt olivat olennainen osa kirkon huoltotyöjärjestelmää. He osallistuivat huoltotyökomiteoiden kokouksiin kirkon johdossa, vaarnoissa ja seurakunnissa sekä vaikuttivat päätöksiin ja koordinoivat ponnisteluja. Tämä koordinointi oli välttämätöntä, kun kirkon maatiloja, tehtaita, jakelukeskuksia ja muita kiinteistöjä käsittävä huoltotyöjärjestelmä laajeni. Vuonna 1969 Apuyhdistyksen sosiaalipalvelujen osasto yhdistettiin kirkon huoltotyö- ja sosiaalipalveluihin.

Rakkauden siteiden vahvistamista

Vuosina 1939–1945 toinen maailmansota levisi suureen osaan maailmaa. Tämä maailmanlaajuinen konflikti vaikutti useimpiin kirkon ohjelmiin. Maaliskuussa 1940 presidentti J. Reuben Clark jr., presidentti Heber J. Grantin ensimmäinen neuvonantaja, kokoontui apujärjestöjen ylijohtajien kanssa tarkastelemaan uudelleen kaikkia ohjelmia ja toimintoja. He määrittelivät kirkon kullekin toiminnan haaralle neljä perustavoitetta: ”rajoittaa jäsenten ’yhä kasvavaa kuormaa’ pitää yllä kirkon toimintoja, vähentää piispojen kuormaa, leikata ohjelmia, jotka vaativat suuria ja kalliita seurakuntakeskuksia, sekä pysyttää kirkko tulojensa rajoissa”. Apuyhdistystä ja muita organisaatioita pyydettiin ”yhdenmukaistamaan, yhdistämään, karsimaan, yksinkertaistamaan ja mukauttamaan työtään, jotta ne toimisivat yhteistyössä [ensimmäisen] presidenttikunnan kanssa edellä mainittujen päämäärien saavuttamiseksi”¹⁹.

Perheen suojelemista

Kirkon johtohenkilöiden ensisijainen tarkoitus ohjelmiensa yksinkertaistamisessa oli suojella perhettä. Pappeusjohtajat ja apujärjestöjen johtohenkilöt olivat huolissaan siitä, että toinen maailmansota oli hajottamassa koteja ja perheitä. Kun miehet lähtivät sotaan, naisten oli elätettävä perheensä ilman aviomiestensä ja vanhempien poikiensa välitöntä apua. Kirkon johtohenkilöt kannustivat jälleen äitejä, joilla oli lapsia kotona, löytämään, mikäli mahdollista, keinoja elättää lapsensa tekemättä kokopäivätyötä kodin ulkopuolella. Nämä johtohenkilöt kannustivat Apuyhdistyksen sisaria opettelemaan omavaraisuuden perustaitoja: tilkkutäkkien tekoa, vaatteiden ompelemista, puutarhan kasvattamista sekä hedelmien ja vihannesten säilömistä ja varastoimista. He tähdensivät myös äidin hengellistä roolia kotona. Sodan repimät kansakunnat tarvitsivat hyviä nuoria kansalaisia, jotka oppivat äideiltään moraalia ja rehtiyttä.

Yhteistyötä yhteiskunnallisten järjestöjen ja pappeusveljien kanssa

Kuten edellisessä maailmansodassa, Apuyhdistyksen jäsenet Yhdysvalloissa vastasivat kutsuun tehdä vapaaehtoistyötä ja tukea muiden arvostettujen järjestöjen työtä. Vuonna 1942 yli 10 000 Apuyhdistyksen sisarta suoritti Punaisen Ristin kursseja kotisairaanhoidossa, ensiavussa ja ravitsemuksessa. Kirkko kannatti myös tupakan- ja alkoholinvastaisia kampanjoita suojellakseen armeijassa palvelevien myöhempien aikojen pyhien terveyttä. Tukemalla näitä ohjelmia ja tekemällä rakastavaa laupeudentyötään Apuyhdistyksen sisaret edistivät terveyttä ja hyviä suhteita.

Siihen aikaan Apuyhdistyksen sisaret tekivät paljon yhteistyötä sekä yhteisöissään että pappeusjohtajien kanssa. Sisar Amy Brown Lyman, joka palveli Apuyhdistyksen kahdeksantena ylijohtajana lähes koko toisen maailmansodan ajan, sanoi:

”Uskon, että yksi niistä asioista, joita olen ennen kaikkea arvostanut – –, on se tuki, jota Apuyhdistyksen naiset ovat aina saaneet pappeudelta – kirkon johtavilta auktoriteeteilta sekä myös paikallisilta pappeusjohtajilta, etenkin seurakuntien piispoilta.

Johtavat auktoriteetit ovat paitsi antaneet apujärjestöjen mormoninaisjohtajille harvinaislaatuisia tilaisuuksia kirkossa niin myös kannustaneet näitä johtajia näiden yhteistyössä muiden humanitaaristen järjestöjen kanssa.”²⁰

Yksi esimerkki tästä yhteistyöstä oli alkuperäiskansoihin kuuluvien oppilaiden sijoitusohjelma, joka alkoi vuonna 1947 silloisen kahdentoista apostolin koorumin jäsenen vanhin Spencer W. Kimballin tuella. Tässä ohjelmassa Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvat, pienissä kylissä asuvat nuoret ottivat vastaan kutsun asua jonkin aikaa myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien perheiden luona paikoissa, joissa oli mahdollista käydä koulua ja joissa kirkko oli vakiintunut. Ohjelmassa näitä nuoria kannustettiin laajentamaan kokemuspiiriään, ja se edisti myös ymmärrystä eri kulttuurien kesken.

Apuyhdistyksen johtohenkilöt, etenkin sisar Belle S. Spafford, Apuyhdistyksen yhdeksäs ylijohtaja, auttoivat ohjelman hallinnoinnissa vanhin Kimballin alaisuudessa. Monet sisaret palvelivat nuoria suoraan hoivaamalla heitä aivan kuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan. Ohjelma jatkui vuoteen 1996. Presidentti Boyd K. Packer kahdentoista apostolin koorumista huomautti myöhemmin: ”Intiaanien sijoitusohjelma täytti tarkoituksensa, ja se on lakkautettu. Ja niin siinä käy. – – Kun rakennus on valmis, me puramme rakennustelineet.”²¹

”Kristuksen puhdas rakkaus” – rakkautta toiminnassa

Apuyhdistyksen sisarille Euroopassa toinen maailmansota aiheutti suuria menetyksiä. He osoittivat myös kiitettävää rohkeutta palvellessaan toisiaan riipaisevista oloista huolimatta. He pysyivät uskollisina ja turvasivat todistukseensa ja Jeesuksen Kristuksen sovitukseen. Heidän elämänsä ja todistuksensa tuolta ajalta ovat todella innoittavia.

Sodan jälkeen Maria Speidel, joka palveli Stuttgartin piirin Apuyhdistyksen johtajana Saksassa, kirjoitti:

”Kuluneet viisi vuotta ovat olleet vaikeita, ja meistä on tullut hyvin nöyriä. Luottamuksemme Herraan ja todistuksemme Hänen kirkostaan ovat olleet voimamme tukipilari. Hän on pitänyt armeliaasti meistä huolta, ja vaikka kärsimystä on ollut paljon, Hän on antanut meille voimastaan. Muutamat meistä ovat menettäneet kaiken maallisen omaisuutensa, jokaisen käsin kosketeltavan asian, joka on ollut meille rakas, ja kun sanomme: ’On parempi kulkea Jumalan kanssa pimeydessä kuin valossa ilman Häntä’, tiedämme, mistä puhumme. – –

Iloiten laulamme Siionin lauluja ja turvaamme Herraan. Hän kääntää kaiken parhain päin.”²²

Gertrude Zippro, eräs toinen piirin Apuyhdistyksen johtaja, kulki Jumalan kanssa pimeydessä monena yönä rakastaakseen ja palvellakseen sisariaan. Hän asui Hollannissa siihen aikaan, kun maa oli miehitysvallan alla. Koska vartijat pysäyttivät ja tutkivat kulkijat usein, hän piti mukanaan henkilöpapereitaan, jotta hän voisi käydä vierailemassa piiriin kuuluvien seurakuntien Apuyhdistyksissä.

Sisar Zippron poika John sanoi, että ”miehityksen jatkuessa viiden vuoden ajan ulkona liikkuminen öisin kävi yhä vaarallisemmaksi”. Muistellessaan äitinsä omistautumista hän sanoi: ”Voitteko kuvitella, että äitini uhmasi noita oloja ja lähti monta kertaa iltaisin pyörällään käymään jossakin seurakunnassa?” Hän muisteli: ”Olivatpa hänen tunteensa tai olosuhteet mitä tahansa, hän piti huolta velvollisuudestaan. Mikä suurenmoinen nainen ja johtaja hän olikaan! Olen nykyisin aivan vakuuttunut siitä, että Herra valitsi nimenomaan hänet Apuyhdistyksen johtajaksi tuolle ajalle.”

Sisar Zippron poika huomautti: ”Hänellä on varmasti ollut täydellinen luottamus Herraan, kun hän lähti matkaan kerta toisensa jälkeen niissä oloissa tietämättä, mitä ongelmia kohtaisi.”²³

Pyhien tilanne Tanskassa oli siedettävämpi kuin monissa muissa maissa. Heillä oli ruokaa, joten he jakoivat sen huonompiosaisten naapureidensa kanssa. Eva M. Gregersen, Tanskan lähetyskentän Apuyhdistyksen johtaja, sanoi: ”Olemme ryhtyneet sodan aikana työhön auttamaan nälkää näkevää veljesmaatamme Norjaa. Yhdessä lähetystoimiston kanssa olemme antaneet rahaa tähän tarkoitukseen, ja joka kuukausi monia mukavia ruokapaketteja on lähetetty veljillemme ja sisarillemme Norjassa. He ovat olleet sanomattoman kiitollisia.”²⁴

Presidentti Hugh B. Brown oli omakohtaisesti todistamassa tällaista rakkaudentyötä. Hän palveli Britteinsaarten lähetyskentän johtajana vuosina 1937–1939, myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien sotilaiden koordinaattorina Euroopassa vuosina 1939–1945 ja jälleen Britteinsaarten lähetyskentän johtajana vuosina 1945–1946. Hän palveli myöhemmin kahdentoista apostolin koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Hän kertoi palvelemisesta, jota hän näki Apuyhdistyksen sisarten keskuudessa toisen maailmansodan aikana:

”Sota-alueella on satoja Apuyhdistyksen naisia, jotka ovat joutuneet alttiiksi vaaroille, koettelemuksille ja vaikeuksille, jotka ovat verrattavissa siihen, mitä miehemme kokevat taistelukentällä. Nämä urheat naiset ovat jatkaneet eteenpäin kohdatessaan miltei ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. – –

Se, että polvistun rukoukseen näiden naisten kanssa ja kuulen heidän kiittävän Jumalaa yksinkertaisista siunauksistaan, henkensä ja rakkaidensa hengen säästymisestä ja niukoista elintarvikkeistaan ja ikkunattomista kodeistaan, on jälleen innoituksena ja lisätodisteena monille meistä, joiden aineelliset siunaukset ylittävät moninkertaisesti kaiken, mitä täällä on, mutta jotka usein valitamme jäädessämme vaille joitakin ylellisyyksiä.”²⁵

Hedwig Biereichel, eräs itäsaksalainen sisar, antoi ruokaa nälkää näkeville venäläisille sotavangeille, vaikka hänet ja hänen perheensä olisi voitu vangita tai ampua sellaisen rakkaudenteon johdosta.²⁶ Vuosia myöhemmin häntä haastateltiin hänen kokemuksistaan kuten useita muitakin, jotka olivat kestäneet samankaltaisia koettelemuksia toisen maailmansodan aikana. Kunkin haastattelun lopussa haastattelija kysyi: ”Kuinka säilytitte todistuksen kaikissa näissä koettelemuksissa?” Haastattelija tiivisti kaikki saamansa vastaukset tähän toteamukseen: ”Minä en pitänyt hengissä todistustani noina aikoina – todistus piti hengissä minua.”²⁷

Kun toinen maailmansota vuonna 1945 päättyi, Apuyhdistyksen sisaret kautta maailman olivat kärsineet paljon murhetta ja puutetta. Kaikessa kokemassaan he olivat kuitenkin jatkuvasti palvelleet toisiaan, vahvistaneet perheitä ja lujittaneet todistusta.

Nähtyään niin paljon kärsimystä ja niin paljon epäitsekästä palvelemista sisar Amy Brown Lyman julisti:

”Todistukseni on ollut ankkurini ja tukiköyteni, nautintoni riemun ja ilon hetkinä, lohtuni murheen ja masennuksen hetkinä. – –

Olen kiitollinen tilaisuudesta, joka minulla on ollut palvella – – Apuyhdistyksessä, missä suurimman osan aikuiselämääni olen työskennellyt hyvin onnellisena ja tyytyväisenä sen tuhansien jäsenten kanssa. Olen käynyt heidän kodeissaan, nukkunut heidän vuoteissaan ja syönyt heidän pöydissään ja näin saanut tietää heidän luonteensa kauneudesta, heidän epäitsekkyydestään, heidän ymmärtävästä sydämestään, heidän uskollisuudestaan ja heidän uhrauksistaan. Kunnioitan tätä suurenmoista palvelun sisarpiiriä enemmän kuin kykenen ilmaisemaan.”²⁸

Koettelemusten ja epävarmuuden aikoina Apuyhdistyksen sisaret kautta maailman ovat noudattaneet Mormonin kehotusta pitää ”kiinni rakkaudesta, joka on suurin kaikista”. He ovat osoittaneet varmaa ymmärrystään siihen, että vaikka ”kaiken täytyy kadota – aito rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta, ja se kestää ikuisesti”²⁹. Kerta toisensa jälkeen he ovat olleet uskollisia tunnuslauseelleen: ”Rakkaus ei koskaan katoa.”

Apuyhdistyksen sisaria valmistamassa vauvanvaatteita apua tarvitseville perheille

Apuyhdistyksen sisaria Kidderminsterissä Englannissa

Hoitajia ja lapsia nauttimassa musiikista MAP-sairaalassa Salt Lake Cityssä Utahissa vuonna 1934

Joseph W. Booth ja Apuyhdistyksen sisaria Armeniasta 1920-luvun alkupuolella

Apuyhdistyksen sisaria Kaliforniassa Yhdysvalloissa säilömässä ruokaa vaarnansa huoltotyöohjelmassa noin vuonna 1940

Apuyhdistyksen sisaria koolla Del Riossa Texasissa Yhdysvalloissa noin vuonna 1950

Gertrude Zippro, keskellä, sisartensa ja lastensa kanssa

”Aito rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta, ja se kestää ikuisesti” (Moroni 7:47).