Luku 3

”Pysy liitoissa”

Lähtö, siirtyminen ja asettuminen

Kesäkuun 27. päivänä 1844 aseistautunut joukko lähestyi pientä vankilaa Illinoisin Carthagessa, missä Joseph Smith oli epäoikeudenmukaisesti vangittuna yhdessä veljensä Hyrumin sekä vanhin John Taylorin ja vanhin Willard Richardsin kanssa. Kun väkijoukko lähti, Joseph ja Hyrum olivat kuolleet ja vanhin Taylor haavoittunut.

Joseph ja Hyrum Smithin marttyyrikuolema ei sammuttanut pyhien uskoa eikä omistautumista. Se ei myöskään merkinnyt loppua kirkon jäsenten vainolle. Jatkuvan vainon vuoksi kirkon uusi johtaja, presidentti Brigham Young, neuvoi lopulta pyhiä lähtemään Nauvoosta Illinoisista kohti uutta kotia, jossa he toivoivat voivansa elää ja palvella Jumalaa rauhassa. Monet seurasivat presidentti Youngia aloittaen matkansa helmikuussa 1846.

Tähän vaikeaan vaiheeseen tultaessa naisten Apuyhdistyksen virallinen organisaatio lakkautettiin. Sisarten halu lievittää kärsimystä, vahvistaa perheitä ja olla uskollisia ja pyhiä paloi kuitenkin edelleen kirkkaana. He noudattivat käskyä, jonka Herra oli antanut heidän ensimmäiselle Apuyhdistyksen johtajalleen: ”Pysy liitoissa, jotka olet tehnyt.”¹

Lähtö: liittojen tukemana

Ensimmäiset Apuyhdistyksen sisaret olivat, kuin muinainen Ammonin kansa, ”[tunnettuja] palavuudestaan Jumalaa kohtaan” ja ”[lujia] uskossa Kristukseen”². Profeetta Joseph Smith oli opettanut heitä, ja heidän virallinen järjestönsä oli pappeuden valtuuden alaisena toimien ollut heille siunaukseksi. Nyt he tarvitsivat temppelin siunauksia.

Nauvoon temppelin vihkimisen jälkeen sinne tulvi yli 5 000 pyhää, jotta he voisivat saada endaumentin ja sinetöimistoimituksen ennen lähtöään matkalle kohti tuntematonta tulevaisuutta. Heitä tuli temppeliin koko päivän ajan ja pitkälle yöhön. Presidentti Brigham Young kirjoitti, että he olivat niin innokkaita saamaan toimituksensa, että ”olen omistautunut kokonaan Herran työlle temppelissä työskennellen yötä päivää ja nukkuen keskimäärin vain neljä tuntia vuorokaudessa ja käyden kotona vain kerran viikossa”³.

Temppeliliittojen lujuus, voima ja siunaukset tukisivat myöhempien aikojen pyhiä heidän matkallaan, kun he kärsisivät pakkasta, hellettä, nälkää, köyhyyttä, sairautta, onnettomuuksia ja kuolemaa. Heitä vahvistettiin ja voimistettiin – he olivat hengellisesti valmiita lähtemään Nauvoosta vaivalloiselle matkalleen erämaahan.

Kuten monet Apuyhdistyksen sisaret, Sarah Rich sai rohkeutta temppelin siunauksista kohdatessaan lähdön haasteet. Ennen lähtöä Nauvoosta hän sai Brigham Youngilta kutsun tehdä työtä temppelissä. Myöhemmin hän sanoi:

”Monia olivat ne siunaukset, joita olimme saaneet Herran huoneessa, mikä oli suonut meille iloa ja lohtua kaikkien murheidemme keskellä ja antoi meille uskoa Jumalaan, koska tiesimme, että Hän opastaisi meitä ja tukisi meitä edessämme olevalla tuntemattomalla matkalla. Sillä ilman sitä uskoa ja tietoa, jota meille annettiin siinä temppelissä Herran Hengen vaikutuksella ja avulla, matkamme olisi ollut kuin hyppäämistä tuntemattomaan. Lähteminen – – talvella ja köyhyyden tilassamme olisi tuntunut astumiselta kuoleman kitaan. Mutta me uskoimme taivaalliseen Isäämme ja panimme luottamuksemme Häneen tuntien, että olimme Hänen valittu kansansa ja olimme ottaneet vastaan Hänen evankeliuminsa; ja murheen sijaan tunsimme riemua siitä, että vapautuksemme päivä oli tullut.”⁴

Kuten sisar Rich antoi ymmärtää, lähtö ei ollut ”hyppäämistä tuntemattomaan” uskollisille myöhempien aikojen pyhiin kuuluville naisille. He saivat tukea liitoistaan. Muinaisten Israelin lasten tavoin he seurasivat profeettaa erämaahan toivoen vapautusta. Valmistauduttaessa lähtöön presidentti Brigham Young julisti pyhille seuraavaa: ”Tämä on meidän liittomme – että me vaellamme kaikkien Herran säädösten mukaan.”⁵ Myöhempien aikojen pyhät lähtivät erämaahan sitoutuneina liittoon Jumalan, perheensä ja matkatovereidensa kanssa.

Siirtyminen: uskoa, rakkautta ja keskinäistä tukea

Ennen lähtöä Nauvoosta ryhmä myöhempien aikojen pyhiä kirjoitti hylätyn temppelinsä kokoushuoneen seinälle seuraavan viestin: ”Herra on nähnyt uhrimme: tulkaa perässämme.”⁶ Nämä sanat tiivistivät heidän omistautumisensa ja yhteiset ponnistelunsa. Pyhät tekivät matkan uhraamisen ja pyhittämisen hengessä Jumalaan uskoen. He eivät tehneet matkaa yksinäisinä kulkijoina vaan Israelin leirikuntana. Se oli yhteisö, joka oli järjestäytynyt pienempiin ryhmiin eli komppanioihin toistensa tukemiseksi.

Brigham Youngin saamassa ilmoituksessa ”Israelin leirikunnasta sen matkalla länteen” Herra antoi pioneereille käskyn: ”Kukin komppania kantakoon yhtäläisen osan, omaisuutensa mukaisesti, ottamalla mukaan köyhiä, leskiä, orpoja ja niiden perheitä, jotka ovat menneet armeijaan.”⁷

Matkan aikana miesten lukumäärä naisiin ja lapsiin verrattuna oli usein vähäinen. Keväällä 1847, kun monet pyhät olivat viettäneet talven Winter Quartersiksi nimetyssä paikassa, 520 miestä, 35 naista ja 42 lasta liittyi mormonipataljoonaan vastauksena kutsuun palvella Yhdysvaltain armeijassa. Toinen 143 miehen, 3 naisen ja 2 lapsen joukko kulki edellä ensimmäisessä pioneerikomppaniassa valmistaen tietä muille. Presendia Kimball -niminen sisar on kertonut: ”Vain muutamia miehiä jäi kylvämään viljaa ja vihanneksia ja suojelemaan naisia ja lapsia. – – Jäljelle jäivät iäkkäät, heikot, naiset ja lapset.”⁸

Veljet, joilla oli pappeus, siunasivat pappeuden voimalla pyhiä panemalla kätensä heidän päälleen. Myös sisarten usko Jumalaan, rakkaus, lujuus ja rukoukset olivat heidän tukenaan.

Tautien riehuessa sisaret palvelivat lääkäreinä ja sairaanhoitajina omissa perheissään ja toisilleen aivan kuten olivat tehneet Nauvoossa. Drusilla Dorris Hendricks on kertonut: ”Koko leirissä ei ollut yhtään ainoita vankkureita, joissa ei olisi ollut sairaita, [mutta] me kestimme sen Jobin kärsivällisyydellä.”⁹ Kuolleisuus oli suurta etenkin vastasyntyneiden keskuudessa.¹⁰

Eliza Partridge Lyman synnytti 14. heinäkuuta 1846 vankkureissa pojan. Kuten monet vastasyntyneet pioneerien keskuudessa, poika kuoli. Eliza kuvaili kokemuksiaan päiväkirjassa:

14. heinäkuuta 1846: ”Paikkani on hyvin epämukava sairaalle naiselle. Vankkureihin koko päivän paistava paahtava aurinko ja kolea yöilma on miltei liian suuri muutos ollakseen terveellinen.”

15. lokakuuta 1846: ”Olemme asettuneet tänään hirsimökkiimme. Tämä on ensimmäinen talo, jossa vauvani on ikinä ollut. Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta etuoikeudesta istua tulen ääressä paikassa, missä tuuli ei voi puhaltaa sitä joka suuntaan ja missä voin lämmitellä toista kylkeä jäädyttämättä toista. Talossamme ei ole lattiaa eikä monia muitakaan mukavuuksia, mutta seinät suojelevat meitä tuulelta, jos turvekatto ei suojaakaan sateelta.”

6. joulukuuta 1846: ”Vauvani [on] sairas ja huononee. On itkenyt koko päivän mutta en ymmärrä, mikä häntä vaivaa.”

12. joulukuuta 1846: ”Vauva on kuollut, ja suren hänen menettämistään. Olemme tehneet parhaamme hänen hyväkseen, mutta mistään ei ole ollut mitään hyötyä. Hän huononi huononemistaan siitä asti kun sairastui. Siskoni Caroline ja minä istuimme joka yö hänen luonaan ja yritimme pelastaa hänet kuolemalta, sillä emme kestäneet ajatusta erota hänestä, mutta olimme voimattomia. – –

Minulla on yhä ystäviä, jotka ovat minulle rakkaita. Ellei olisi, haluaisin jättää hyvästit tälle maailmalle, sillä se on täynnä pettymyksiä ja murhetta. Mutta uskon, että meitä varjelee voima, joka järjestää kaiken parhain päin.”¹¹

Kuten Eliza sanoi, huolehtivien sisarten ystävyys tuki häntä. Myöhemmin hän osoitti tuota samaa ystävyyttä ja myötätuntoa auttaen muita naisia, jotka yrittivät selviytyä samankaltaisesta murheesta. Kesäkuun 1. päivänä 1847 hän kirjoitti: ”Sisar Elvira Holmesin vauva kuoli. Sain kutsun – – mennä viettämään päivän hänen kanssaan, ja otin kutsun vastaan. Kävin hänen kanssaan hänen lapsensa haudalla.”¹²

Sellaisissa raskaissa olosuhteissa sisaret turvasivat liittojensa voimaan. Bathsheba W. Smith, Apuyhdistyksen neljäs ylijohtaja, muisteli myöhemmin noita kokemuksia:

”En yritä kuvailla sitä, kuinka matkasimme halki lumimyrskyjen, tuulen ja sateen, kuinka teitä oli raivattava, siltoja rakennettava ja lauttoja kyhättävä, kuinka eläinparkojemme oli kestettävä päivästä toiseen niukalla rehulla, enkä sitä, kuinka leirikuntamme joutuivat kestämään köyhyyttä, sairautta ja kuolemaa. Saimme lohtua – – siitä, että voimme pitää julkiset ja yksityiset kokouksemme rauhassa, rukoilla ja laulaa Siionin lauluja ja iloita siitä, että olimme jättämässä vainoojamme kauas taakse. Edelleen saimme lohtua nähdessämme Jumalan voiman ilmenevän vanhimpien kätten päällepanossa, minkä johdosta sairaat parantuivat ja rammat kävelivät. Herra oli kanssamme, ja Hänen voimansa ilmeni päivittäin.”¹³

Naiset saivat hengellistä voimaa myös toistensa rakkaudesta ja myötätunnosta. Kärsiessään koko matkan ajan sairauden ja kuoleman koettelemuksia he rukoilivat uskossa toistensa puolesta ja lohduttivat toisiaan. ”Jumalan rakkaus virtasi sydämestä sydämeen”, kirjoitti Helen Mar Whitney, ”kunnes paholainen näytti voimattomalta pyrkimyksissään päästä meidän ja Herran väliin, ja joissakin tapauksissa hänen julmilta nuoliltaan katkaistiin pistin.”¹⁴

Muistaen profeetta Joseph Smithiltä saamansa innoitetun ohjeen nämä uskolliset pioneerinaiset säilyttivät näkemyksen voimastaan ja kyvystään palvella. He auttoivat perustamaan koteja ja yhteisöjä. Uskon ja rakkauden teoillaan he pelastivat sieluja. Heidän uhreillaan oli pyhittävä vaikutus heihin itseensä ja niihin, jotka ottivat vastaan heidän antimiaan.

Jopa vailla Apuyhdistyksen virallisia kokouksia pioneerinaiset noudattivat profeetan opetuksia ja pitivät temppeliliittonsa, ja niin tehdessään he antoivat panoksensa ainutlaatuiseen lukuun kirkon ja läntisen Amerikan historiassa. Eräs huomattava kirkkoon kuulumaton historioitsija on kirjoittanut: ”Se, etten hyväksy uskontoa, joka heillä on, ei tarkoita sitä, että epäilisin heidän jatkuvaa omistautumistaan ja sankarillisuuttaan sen palveluksessa. Varsinkin naisten. Heidän naisensa olivat uskomattomia.”¹⁵

Asettuminen: ”Aina valmiita – – tekemään rakkauden ja laupeuden tekoja”

Kun ensimmäiset pioneerikomppaniat saapuivat Suolajärven laaksoon, komppanioihin kuuluneet kylvivät viljaa ja rakensivat suojia pysyäkseen hengissä. Lisäksi he huolehtivat muiden tarpeista. Presidentti Brigham Young neuvoi pyhiä auttamaan avun tarpeessa olevia sekä hengellisesti että ajallisesti. Hänen neuvonsa oli kuin Amulekin kehotus Mormonin kirjassa köyhille soramilaisille: ”Jos te – – käännytätte pois tarvitsevat ja alastomat ettekä käy sairaiden ja ahdistettujen luona ja anna omaisuudestanne, jos teillä on, niille, jotka tarvitsevat – minä sanon teille: Jos te ette mitään näistä tee, katso, teidän rukouksenne on turha eikä teitä mitään hyödytä, ja te olette kuin tekopyhät, jotka kieltävät uskon.”¹⁶

Sisar Emmeline B. Wells, joka palveli myöhemmin Apuyhdistyksen viidentenä ylijohtajana, kuvaili sisarten hyvyyttä ja palvelemista: ”Kun pyhien lähtiessä Nauvoosta ja heidän taivalluksensa aikana Apuyhdistyksen kokoukset oli tarpeen lakkauttaa, sisaret eivät silti koskaan kadottaneet näkemystään yhdistyksestä eivätkä lupauksia, jotka presidentti Joseph Smith oli antanut heille, vaan he jatkoivat hyväntekeväisyystyötään milloin ja missä mahdollisuus ilmenikin. He olivat aina valmiita auliine käsineen ja helline tunteineen tekemään rakkauden ja laupeuden tekoja, ja monet tarvitsivatkin sellaisia ystävällisiä tekoja, sillä ne olivat raadannan, kärsimyksen, puutteen ja vaikeuksien aikoja.”¹⁷

Vuonna 1854 Matilda Dudley tuli tietoiseksi monista tarpeista paikallisten alkuperäisasukkaiden keskuudessa. Toimien alkuun omasta aloitteestaan ja myöhemmin presidentti Brigham Youngin ohjeen mukaan hän järjesti sisaret piispansa johdolla valmistamaan vaatteita alkuperäiskansojen naisille ja lapsille. Samankaltaisia ryhmiä syntyi muissakin siirtokunnissa, kun myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat naiset noudattivat laupeuden tunteita sydämessään ja palvelivat täyttääkseen ympärillään olevien tarpeita.

Tätä mallia noudatettiin edelleen yhä useampien myöhempien aikojen pyhien saapuessa Suolajärven laaksoon. Kirkon johtohenkilöt kutsuivat ihmisiä asettumaan territorion äärirajoille laajentaen asutusta Salt Lake Citystä pohjoiseen ja etelään. Sisaret muistivat Nauvoon naisten Apuyhdistyksen perinnön ja perusperiaatteet, ja noihin siirtokuntiin perustettiin monia ryhmiä palvelemaan muita ja auttamaan köyhiä.

Esimerkiksi Lucy Meserve Smith johti myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien naisten ryhmää Provossa Utahissa. Hän ja muut sisaret vastasivat pyyntöihin auttaa Utahiin saapuvia myöhempien aikojen pyhiä. Vuoden 1856 yleiskonferenssissa presidentti Brigham Young ilmoitti, että käsikärrypioneerit olivat vaikeuksissa satojen kilometrien päässä. Hän julisti: ”Teidän uskonne, uskontonne tai uskontunnustuksenne ei milloinkaan pelasta yhtäkään teistä meidän Jumalamme selestiseen valtakuntaan, ellette toteuta juuri sellaisia periaatteita kuin minä nyt teille opetan. Menkää nyt ja tuokaa ne tasangoilla olevat ihmiset tänne ja huolehtikaa tarkasti niistä asioista, joita kutsumme ajallisiksi, eli ajallisista velvollisuuksista. Muutoin uskonne on turha.”¹⁸

Sisar Smith kirjoitti omaelämäkerrassaan, että presidentti Youngin kehotuksen jälkeen paikalla olleet ryhtyivät toimiin viedäkseen apua veljilleen ja sisarilleen. Naiset ”riisuivat alushameensa [pitkät ja runsaat alushameet kuuluivat sen ajan muotiin ja olivat myös lämmikkeenä], sukkansa ja kaiken, mistä voivat luopua, heti siellä tabernaakkelissa ja kokosivat [ne] vankkureihin lähetettäviksi pyhille vuorilla”.

He jatkoivat vuode- ja pitovaatteiden kokoamista saapuville pyhille, joiden pienissä käsikärryissä olisi hyvin vähän tavaraa. Sisar Smith kirjoitti: ”Teimme kaiken voitavamme hyvien veljien ja sisarten avulla lohduttaaksemme tarvitsevia heidän tullessaan käsikärryineen myöhään syksyllä. – – Koska yhdistyksemme oli silloin vailla varoja, emme voineet tehdä paljon, mutta neljä piispaa jaksoi hädin tuskin kantaa ne vuodevaatteet ja muut vaatteet, jotka saimme kokoon ensimmäisen kerran tavatessamme. Emme lopettaneet ponnistelujamme ennen kuin kaikkien olo oli tehty mukavaksi.” Sisar Smith sanoi, että kun käsikärrykomppaniat saapuivat, eräs rakennus kaupungissa oli ”täynnä heille tarkoitettuja tavaroita”. Hän jatkoi: ”En ole koskaan tuntenut suurempaa tyydytystä – ja voisin sanoa iloa – mistään työstä, mitä olen ikinä elämässäni tehnyt, koska vallalla oli sellainen yksituumaisuuden tunne. Minun tarvitsi vain mennä kauppaan ja kertoa tarpeistani. Jos se oli kangasta, se mitattiin ja leikattiin ilmaiseksi. [Me] kahlasimme lumessa, kunnes vaatteemme olivat märkinä puoleen sääreen, saadaksemme tavarat kokoon.”¹⁹

”Mikä on seuraava tehtävä auliille käsille?”

Nämä Apuyhdistyksen sisaret ilmensivät rakkautta, ”Kristuksen puhdasta rakkautta”²⁰, kun he lahjoittivat alushameensa ja ompelivat tilkkutäkkejä pelastaakseen palelevia, nälkää näkeviä pyhiä, joita he eivät olleet koskaan tavanneet. He saivat suurta iloa palvelemisestaan. Kun he olivat tehneet kaiken voitavansa auttaakseen käsikärrypioneereja, he jatkoivat auttamalla muita. Lucy Meserve Smithin sanat kertovat tunteista heidän sydämessään: ”Mikä on seuraava tehtävä auliille käsille?”²¹ Tämä kysymys ilmentää parhaiten Apuyhdistyksen naisten hyvyyttä – silloin ja nyt.

Yli 5 000 pyhää sai temppelin siunauksia Nauvoossa Illinoisissa ennen lähtöä matkalleen Suolajärven laaksoon.

Pyhien matkatessa Suolajärven laaksoon naiset auttoivat toisiaan pitämään huolta perheistään.

Moni myöhempien aikojen pyhiin kuuluva nainen synnytti lapsia matkalla Suolajärven laaksoon.

Sisaret ”olivat aina valmiita auliine käsineen ja helline tunteineen tekemään rakkauden ja laupeuden tekoja” (Emmeline B. Wells).

Vuonna 1856 Apuyhdistyksen sisaret keräsivät tilkkutäkkejä kärsiville käsikärrypioneereille.

Suolajärven laaksoon saavuttuaan Apuyhdistyksen sisaret jatkoivat toistensa palvelemista ja rohkaisemista.