Jaechanin ensimmäinen päivä
Oliko tämä oikea reitti? Jaechan oli aivan eksyksissä.
”Minä käännyin Herran puoleen, ja hän vastasi minulle” (Psalmit 34:5). Tämä kertomus sijoittuu Gyeonggin provinssiin Etelä-Koreaan.
Jaechan ja hänen äitinsä nousivat tuoleiltaan koulun liikuntasalissa pirteän musiikin soidessa. Seinien vierustoilla leijui kirkkaanvärisiä ilmapalloja, ja muut lapset vanhempineen juttelivat innoissaan.
Seuraavana päivänä olisi ensimmäinen koulupäivä, ja Etelä-Koreassa uudet oppilaat juhlistivat koulun alkua aina erityisellä ohjelmalla. Jaechan kuunteli innoissaan lauluja ja puheita. Hän malttoi tuskin odottaa pääsevänsä oppimaan!
Ohjelman jälkeen äiti ja Jaechan kävelivät koulun käytäviä pitkin. Kun he pääsivät Jaechanin luokkahuoneeseen, hän tapasi opettajansa. Tämä vaikutti todella mukavalta.
Myöhemmin äiti ja Jaechan kävelivät ulos lämpimään kevätauringon paisteeseen. Aurinko ja taivaskin näyttivät riemuitsevan koulun alkamisesta.
Seuraavana aamuna äiti saattoi Jaechanin koulun portille. Hän halasi poikaa lujasti. ”Rakastan sinua”, hän sanoi. ”Mukavaa ensimmäistä koulupäivää.”
”Kiitos”, Jaechan vastasi. ”Minäkin rakastan sinua!” Hän vilkutti hyvästiksi ja kääntyi kävelemään kohti luokkahuonettaan, kuten he olivat harjoitelleet.
Kävellessään käytävää pitkin Jaechan alkoi huolestua. Oliko tämä oikea reitti? Jaechan pysähtyi ja katseli ympärilleen. Hän kääntyi ja käveli pitkin toista käytävää. Pian hän oli aivan eksyksissä.
Jaechan veti syvään henkeä. Hän tiesi olleensa tässä käytävässä edellisenä päivänä. Hän jatkoi kävelyä ja kulki suurista ovista.
Jaechan ei kuitenkaan nähnyt luokkahuonettaan, pulpettiaan, ystäviään eikä mukavaa opettajaansa. Hän näki liikuntasalin. Nyt siellä ei ollut ihmisiä tai ilmapalloja. Se oli vain suuri, tyhjä tila.
Jaechanin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän yritti olla hätääntymättä, mutta häntä pelotti. Hän ei tiennyt, miten löytäisi luokkaansa. Hän polvistui rukoilemaan. ”Taivaallinen Isä, olen eksyksissä. Johdata äiti luokseni, niin että hän voi auttaa minua löytämään luokkaani.”
Jaechan nousi. Hän veti pari kertaa syvään henkeä. Sitten hän odotti.
Muutaman minuutin kuluttua äiti saapui nurkan takaa. ”Jaechan!” Äiti juoksi pojan luokse ja halasi tätä. ”Mitä tapahtui?”
Jaechan purskahti itkuun. Hän oli todella helpottunut nähdessään äidin. ”En löytänyt luokkaani”, hän sanoi. ”Niinpä rukoilin, että sinä etsisit minut.”
Äiti pyyhki kyyneleet Jaechanin poskilta. ”Olen iloinen siitä, että rukoilit”, hän sanoi. ”Olin matkalla kotiin. Sitten minusta alkoi tuntua, että minun pitäisi kääntyä takaisin ja varmistaa, että löysit tiesi luokkaasi. Kun et ollut siellä, etsin sinua kaikkialta. Sitten löysin sinut!”
Jaechan piti äitiään kädestä, kun he kävelivät pitkin oikeaa käytävää. Jaechan ei enää itkenyt. Hän tiesi, että taivaallinen Isä oli vastannut hänen rukoukseensa ja että kaikki oli hyvin. Kun he pääsivät luokkahuoneen ovelle, hän kuuli luokassa olevien lasten naurua ja hauskanpitoa.
”Jaechan! Onpa mukava nähdä sinut”, opettaja sanoi Jaechanin astuessa luokkaan.
”Kiitos”, Jaechan sanoi ja kumarsi hieman. Hän halasi äitiään vielä kerran. Ensimmäisestä koulupäivästä tulisi sittenkin hyvä.
Kuvitus Shane Clester