Urhea Oliver
Kirjoittaja asuu Kaliforniassa Yhdysvalloissa.
”Iiiiik!” Oliver huusi. Hän syöksyi äidin ja isän sänkyyn. ”Minua jahtaa hirviö!”
”Sinä näit painajaista”, äiti sanoi. ”Ei se ole oikea hirviö.” Äiti kietoi kätensä Oliverin ympärille. Oliver painautui tiukasti äitiä vasten.
Häntä puistatti. ”Se oli tosi iso. Sillä oli keltaiset silmät ja vihreät hampaat”, hän kertoi. ”Pidin rukouksen. Mutta se lähestyi silti!”
”Hienoa, että pyysit apua taivaalliselta Isältä”, isä sanoi. ”Mitä muuta voisit tehdä?”
”Miten niin?” Oliver kysyi.
”Muistatko, kun pidit puheen Alkeisyhdistyksessä? Rukoilit siihen apua. Mutta teitkö sen lisäksi jotakin muuta?”
”Minä harjoittelin”, Oliver sanoi. ”Seisoin peilin edessä. Lausuin puheeni monta kertaa.”
”Ja se puhe meni hienosti!” isä sanoi.
”Entä muistatko, kun hukkasit leluautosi?” äiti kysyi. ”Rukoilit, että löytäisit sen. Jäitkö sen jälkeen polvillesi odottamaan?”
”En. Etsin sitä joka paikasta. Katsoin sängyn alle. Sitten katsoin sohvan taakse.”
”Ja siellä se oli!” äiti sanoi.
”Siispä”, isä sanoi, ”miten voisit päästä eroon siitä hirviöstä?”
Oliver kuvitteli ylleen metallihaarniskan.
”Ensiksi”, hän sanoi, ”minä rukoilen.”
”Hyvä. Entä sitten?”
”Hengitän muutaman kerran syvään. Ja sitten voin laulaa ’Oon lapsi Jumalan’.”
”Sehän on hieno suunnitelma!” äiti sanoi. ”Nyt takaisin sänkyyn!”
Seuraavana aamuna Oliver kiiruhti kertomaan äidille ja isälle.
”Näin taas unta hirviöstä”, hän sanoi. ”Mutta rukoilin ja noudatin suunnitelmaani. Ja hirviö meni pois!”
”Onpa hyvä, että hirviö meni pois”, isä sanoi. ”Taivaallinen Isä todella kuulee rukouksesi.” ●
Kuvitus Kevin Keele