Wellingtonin uusi ystävä
Tämä kertomus tapahtui Rio de Janeirossa Brasiliassa. Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
”Kaikki täällä ovat paljon minua vanhempia! Kuinka heille puhutaan?”
”Kaikki ovat Jumalalle yhdenvertaisia” (2. Nefi 26:33).
Wellingtonilla oli laatikko sylissään, kun hän istui isänsä kyydissä Rio de Janeirossa Brasiliassa. He ohittivat sinisiä, vihreitä ja keltaisia taloja. Isä pysäköi auton suuren ruskean rakennuksen ulkopuolelle. Wellington nousi autosta ja nosti syliinsä lisää laatikoita. Ne olivat täynnä saippuaa, nenäliinoja ja muita tarvikkeita.
Hän oli yhdessä isänsä kanssa viemässä niitä hoivakodin asukkaille. Wellington oli ollut vierailusta aluksi innoissaan. Nyt häntä kuitenkin jännitti. Millaisia hoivakodin ihmiset olisivat? Olisivatko he äkäisiä? Mitä hän sanoisi heille?
Wellington käveli rakennukseen isänsä perässä. Hoivakodissa asui paljon ihmisiä. Jotkut liikkuivat kävelytelineen avulla. Toiset istuivat pyörätuolissa ja pelasivat shakkia. Jotkut vain istuivat yksikseen.
Wellington nykäisi isää hihasta. ”Isä, en tiedä, mitä teen”, hän kuiskasi. ”Kaikki täällä ovat paljon minua vanhempia! Kuinka heille puhutaan?”
Isä hymyili ja polvistui Wellingtonin viereen. ”Tiedän, että täällä olevat ihmiset ovat sinua vanhempia, ja he saattavat näyttää hieman erilaisilta. Jokainen heistä on kuitenkin Jumalan lapsi, aivan kuten sinäkin! Heillä on varmasti mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan.”
Wellington mietti asiaa. Hänestä oli mukavaa saada uusia ystäviä muista lapsista koulussa ja Alkeisyhdistyksessä. Ehkä hän saisi uusia ystäviä täältäkin!
Kun isä jakoi laatikoita, Wellington kierteli huoneessa ja jutteli siellä istuville ihmisille. Hän lauloi heille joitakin Alkeisyhdistyksen lempilaulujaan. Pian monet ihmiset nauroivat ja lauloivat yhdessä. Tämähän oli hauskaa!
Wellington katseli ympärilleen. Hän huomasi sohvalla yksin istuvan naisen. Tällä oli harmaa tukka ja paljon ryppyjä.
Wellington käveli hänen luokseen ja istuutui sohvalle. ”Hei!” hän sanoi. ”Minä olen Wellington. Kuka sinä olet?”
Nainen katsoi Wellingtonia ja hymyili. ”Minä olen Mariana”, hän sanoi.
Wellington oli hermostunut, joten hän esitti ensimmäisen mieleensä tulleen kysymyksen. ”Mikä sinun lempiruokasi on?”
Nainen mietti hetken. ”Olen aina pitänyt pão de queijosta (juustoleivästä)”, hän sanoi.
”Se on minunkin suosikkini!” Wellington sanoi. Hän rakasti pieniä juustoleipiä.
He alkoivat puhua lempilauluistaan, -urheilulajeistaan ja -muistoistaan. Mariana kertoi, mitä kaikkea hauskaa hänellä oli tapana tehdä lapsena.
”Kiitos, että tulit tänne tänään”, hän sanoi. ”Minulla ei ole perhettä, joka kävisi luonani, ja uusien ystävien saaminen voi olla vaikeaa.” Marianan ilme muuttui surulliseksi. ”Joskus tunnen olevani aivan yksin.”
Wellington ei tiennyt, mitä sanoa. Hän mietti, kuinka surullinen hän olisi, jos hänellä ei olisi ystäviä tai perhettä, joiden kanssa jutella. Sitten hän pohti sitä, miten hänen isänsä oli sanonut, että kaikki täällä ovat Jumalan lapsia.
Hän hymyili ja katsoi Marianaa. ”Kun minä olen yksinäinen, rukoilen taivaallista Isää. Hän tekee oloni paremmaksi. Minä tiedän, etten ole koskaan yksin, koska voin aina puhua Hänelle. Ehkä sinäkin voisit kokeilla rukoilemista.”
Mariana hymyili ja halasi Wellingtonia. ”Kiitos. Minusta se on hieno ajatus.”
Pian isä tuli Wellingtonin luokse ja taputti tämän olkapäätä. ”Aika lähteä”, hän sanoi.
”Nytkö jo?” Wellington vastasi.
Isä nauroi. ”Älä huoli. Voimme tulla uudelleen ensi viikolla.”
Tämän kuullessaan Wellington tuli hyvin iloiseksi. Hän hyppäsi sohvalta alas. ”Nähdään ensi kerralla!” hän sanoi Marianalle.
Hän hymyili ja heilutti hyvästit uudelle ystävälleen. Hän malttoi tuskin odottaa seuraavaa kertaa!
Kuvitus Liz Brizzi