Lykkääntynyt matka
Kirjoittaja asuu Mainessa Yhdysvalloissa.
Mitä jos Freddie ei koskaan pääse käymään vaarinsa ja mummunsa luona Koreassa?
”Perheeni mulle rakas on” (Lasten laulukirja, s. 98).
Freddie halasi isää hyvästiksi. ”Kerro harabojille, että me rukoilemme hänen puolestaan.”
”Minä kerron. Soitan joka päivä ja kerron, kuinka hän voi.”
Freddie nyökkäsi ja nielaisi palan kurkustaan.
Isä oli lähdössä Etelä-Koreaan käymään Freddien isovanhempien harabojin ja halmonin luona. Hän olisi poissa lähes kuukauden, kun Freddie ja muu perhe olisivat kotona Yhdysvalloissa.
Ovi sulkeutui, ja isä oli poissa.
”Kunpa minäkin voisin mennä”, Freddie mumisi. Hän pyyhki pois kyyneleen. Freddie ei ollut nähnyt harabojia ja halmonia pitkään aikaan. Freddien perhe oli säästänyt rahaa voidakseen viettää seuraavan lomansa heidän luonaan Etelä-Koreassa. Mutta haraboji oli sairas ja tarvitsi nyt leikkauksen.
”Olen pahoillani, Freddie”, äiti sanoi. ”Kunpa me kaikki voisimme mennä isän mukaan, mutta emme ole vielä säästäneet tarpeeksi rahaa. Ja isällesi on tärkeää mennä nyt, kun haraboji tarvitsee häntä.”
”Mutta mitä jos lääkärit eivät pysty auttamaan harabojia? Mitä jos hän kuolee enkä ikinä pääse näkemään häntä? Meidän pitäisi lähteä isän mukaan nyt!” Freddie pyyhki pois lisää kyyneliä. Hän tunsi itsensä surulliseksi ja vihaiseksi.
Äiti kietoi kätensä hänen ympärilleen. Kun hän lakkasi itkemästä, äiti kysyi: ”Pitäisikö meidän rukoilla taas harabojin puolesta?”
Freddie nyökkäsi, ja he ristivät käsivartensa ja rukoilivat yhdessä.
Freddie ja hänen perheensä rukoilivat harabojin puolesta joka päivä. Freddie piti huolen siitä, että hän muistutti heitä siitä aina. Hän yritti parhaansa mukaan olla apuna, kun isä oli poissa. Hän hoiti osan isän tehtävistä, kuten ulkoilutti koiraa ja luki iltasatuja pikkuisille.
Viikot kuluivat, eikä Freddie ollut enää niin surullinen. Mutta hän oli silti huolissaan harabojista.
Yhtenä iltana hän sai soittaa isälle. ”Mitä jos en ikinä pääse Koreaan?” hän kysyi. ”Mitä jos haraboji ei parane ja minä hukkaan tilaisuuteni nähdä hänet?”
”Freddie, jonakin päivänä on sinun vuorosi käydä Koreassa. Mutta olipa haraboji silloin vielä hengissä tai ei, sinä näet hänet jälleen. Meidän perheemme on iankaikkinen.”
”Minä tiedän”, Freddie sanoi. Hän tunsi jotakin lämmintä rinnassaan. Hän näkisi harabojin taas jonakin päivänä, tapahtui mitä tahansa.
”Minä rakastan sinua, Freddie”, isä sanoi. ”Ja tulen pian kotiin.”
”Minäkin rakastan sinua.”
Freddie hymyili päättäessään puhelun. Hän tiesi, että he kaikki olisivat jonakin päivänä yhdessä. Hän oli iloinen siitä, että hänellä oli ikuinen perhe.
Haraboji tervehtyi! Ja kaksi vuotta myöhemmin Freddie kävi hänen luonaan Etelä-Koreassa!
Kuvitus Karly Jade Catto