Polkupyöriä ja lupauksia
”Äiti, tuo poika taisi kaatua pyörällään!” Annie sanoi. Pieni poika istui jalkakäytävällä pienen matkan päässä. Hänen pyöränsä oli kumollaan maassa ja hän itki. Vanhempi poika istui pojan vieressä.
”Satutitko itsesi?” Annie kysyi, kun hän ja äiti menivät lähemmäksi.
”Veljeni kaatui ja satutti polvensa”, vanhempi poika sanoi. ”Minun pitää viedä hänet kotiin. Mutta en tiedä, pystynkö samaan aikaan työntämään molempia pyöriä ja auttamaan häntä kävelemään.”
”Me voimme auttaa!” Annie sanoi.
Äiti nyökkäsi. ”Me voimme auttaa teitä pääsemään kotiin.”
Nuorempi poika pyyhki pois kyyneleensä. Hänen veljensä auttoi häntä nousemaan pystyyn. Äiti ja Annie pitivät huolen pyöristä. He kävelivät hitaasti katua ylöspäin.
Pian he olivat poikien kotitalon luona. Talosta tuli nainen kädet lanteilla. ”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi.
”Poikanne kaatui pyörällään ja satutti polvensa”, äiti sanoi. ”Me kuljimme ohi ja pysähdyimme auttamaan.”
Nainen katsoi heitä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tarttui pienen pojan käteen. ”Tule sisään. Puhdistan polvesi. Jason, vie pyörät autotalliin.”
Vanhempi poika kiidätti pyörät pois. Nainen sulki etuoven.
Äiti ja Annie lähtivät kävelemään kotia kohti.
Annie kurtisti kulmiaan. ”He eivät edes kiittäneet meitä!”
”Ei, eivät niin”, äiti sanoi. ”Mutta autammeko me ihmisiä vain, jotta he kiittäisivät meitä?”
Annie mietti hetken. ”Emme. Me autamme heitä, koska he tarvitsevat apuamme. Kun minut kastettiin, minä lupasin auttaa muita ihmisiä.”
”Aivan niin”, äiti sanoi. ”Sen me kaikki lupaamme.”
Annie mietti vielä. ”Ihmiset eivät aina kiittäneet Jeesusta siitä hyvästä, mitä Hän teki. Mutta se ei pysäyttänyt Häntä. Enkä minäkään anna sen pysäyttää minua.”
”Ja muista, että taivaallinen Isä on iloinen, kun mekin autamme”, äiti sanoi.
Annie hymyili. ”Se on riittävä kiitos minulle.”
Kuvitus Mark Robison