Ainoastaan vanhurskauden periaatteiden mukaan
Vanhin Larry Y. Wilson
seitsemänkymmenen koorumista
Viisaat vanhemmat valmistavat lapsiaan tulemaan toimeen ilman heitä. He järjestävät kasvun mahdollisuuksia sitä mukaa kuin lapset saavat hengellistä kypsyyttä käyttää tahdonvapauttaan oikein.
Noin kuukausi avioitumisemme jälkeen minä ja vaimoni olimme pitkällä automatkalla. Vaimoni ajoi, ja minä yritin rentoutua. Sanon, että yritin, koska valtatie, jolla ajoimme, oli kuuluisa liikenneratsioista, ja vaimollani oli kenties siihen aikaan lievä taipumus raskaaseen kaasujalkaan. Minä sanoin: ”Sinä ajat liian kovaa. Hidasta.”
Tuore morsiameni ajatteli itsekseen: ”Jaha, minä olen ajanut autoa melkein kymmenen vuotta, ja autokoulun opettajaani lukuun ottamatta kukaan ei ole koskaan ennen sanonut minulle, kuinka pitäisi ajaa.” Niinpä hän vastasi: ”Millä oikeudella sinä sanot minulle, kuinka minun pitää ajaa?”
Rehellisesti sanoen hänen kysymyksensä yllätti minut. Joten yrittäen parhaani mukaan päästä uusien velvollisuuksieni tasalle naimisissa olevana miehenä minä sanoin: ”No en tiedä – koska minä olen aviomiehesi ja minulla on pappeus.”
Veljet, ihan vain pieni vihje: jos olette joskus samanlaisessa tilanteessa, tuo ei ole oikea vastaus. Ja olen iloinen, kun voin sanoa, että se oli ainoa kerta ikinä, kun tein sen virheen.
Oppi ja liitot selittää, että oikeus käyttää pappeutta kodissa tai muualla kytkeytyy suoraan elämämme vanhurskauteen: ”Taivaan voimia [ei] voida hallita eikä käyttää muuten kuin vanhurskauden periaatteiden mukaan.”1 Seuraavassa jakeessa jatketaan, että me menetämme tuon voiman, kun me hallitsemme tai vallitsemme tai pakotamme muiden sieluja pienimmälläkään vääryydellä.2
Tässä pyhien kirjoitusten kohdassa sanotaan, että meidän täytyy johtaa vanhurskauden periaatteiden mukaan. Sellaiset periaatteet pätevät niin kaikkiin johtajiin kirkossa kuin kaikkiin isiin ja äiteihinkin omassa kodissaan3. Me menetämme oikeutemme Herran Henkeen ja mihin tahansa valtuuteen, joka meillä on Jumalalta, kun me hallitsemme jotakuta toista vääryydellä.4 Me saatamme ajatella, että sellaiset menetelmät ovat hyväksi sille, jota ”hallitaan”. Mutta aina kun yritämme pakottaa vanhurskauteen jotakuta, joka voi ja jonka pitäisi käyttää omaa tahdonvapauttaan, me toimimme vääryydellä. Silloin kun on tarpeen asettaa toiselle ihmiselle tiukkoja rajoituksia, nuo rajoitukset tulisi aina antaa rakastavan kärsivällisesti ja tavalla, joka opettaa iankaikkisia periaatteita.
Me emme yksinkertaisesti voi pakottaa muita tekemään oikein. Pyhissä kirjoituksissa tehdään selväksi, että se ei ole Jumalan tapa. Pakko tuo mielipahaa. Se ilmaisee, ettei ihmiseen luoteta, ja saa ihmiset tuntemaan itsensä epäpäteviksi. Oppimistilaisuuksia menetetään, kun hallitsevat henkilöt olettavat ylpeästi tietävänsä aina paremmin, miten muiden pitäisi toimia. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että ”melkein kaikkien ihmisten luonnon ja taipumuksen mukaista on – – käyttää valtaa väärin”5 tällä tavoin, joten meidän tulisi tiedostaa, että se on ansa, johon joutuu helposti. Naisetkin saattavat vallita vääryydellä, vaikka englanninkielisissä pyhissä kirjoituksissa tämä ongelma yhdistetään erityisesti miehiin.
Vääryydellä vallitsemiseen liittyy usein alituinen arvostelu ja hyväksynnän tai rakkauden osoittamatta jättäminen. Sellaisen kohteeksi joutuvista tuntuu, etteivät he pysty ikinä olemaan sellaisten johtajien tai vanhempien mieliksi ja että he jättävät aina toivomisen varaa. Viisaiden vanhempien on punnittava, milloin lapset ovat valmiita aloittamaan oman tahdonvapautensa käyttämisen tietyllä elämänalueellaan. Mutta jos vanhemmat pitävät itsellään kaiken päätöksentekovallan ja näkevät sen omana ”oikeutenaan”, he rajoittavat vakavasti lastensa kasvua ja kehitystä.
Lapsemme ovat kotonamme rajallisen ajan. Jos odotamme siihen asti, että he kävelevät ulos ovesta ennen kuin ojennamme heille heidän moraalisen tahdonvapautensa ohjakset, me olemme odottaneet liian kauan. Heissä ei kehity äkillisesti kykyä tehdä viisaita päätöksiä, jos he eivät ole koskaan olleet vapaita tekemään mitään tärkeitä päätöksiä asuessaan kotonamme. Tällaiset lapset usein joko kapinoivat tätä pakkoa vastaan tai heistä tulee kyvyttömiä tekemään itse mitään päätöksiä.
Viisaat vanhemmat valmistavat lapsiaan tulemaan toimeen ilman heitä. He järjestävät kasvun mahdollisuuksia sitä mukaa kuin lapset saavat hengellistä kypsyyttä käyttää tahdonvapauttaan oikein. Ja kyllä, tämä tarkoittaa, että joskus lapset tekevät virheitä ja oppivat niistä.
Perheellämme oli kokemus, joka opetti meille, kuinka auttaa lapsia kehittämään kykyään tehdä valintoja. Tyttäremme Mary oli kasvuvuosinaan erinomainen jalkapalloilija. Yhtenä vuonna hänen joukkueensa pääsi mestaruusotteluun ja, kuten arvata saattaa, se peli oli määrä pelata sunnuntaina. Nuorena teini-ikäisenä Marya oli opetettu jo vuosien ajan, että sapatti on lepopäivä ja hengelliseen uudistumiseen eikä harrastuksiin tarkoitettu päivä. Hän tunsi kuitenkin valmentajiensa ja joukkuetoveriensa taholta painetta pelata eikä hän halunnut myöskään jättää joukkuettaan pulaan.
Hän kysyi meiltä, mitä hänen tulisi tehdä. Vaimoni ja minä olisimme helposti voineet tehdä tuon päätöksen hänen puolestaan. Harkittuamme asiaa rukoillen me kuitenkin päätimme, että tässä tapauksessa tyttäremme oli valmis ottamaan hengellisen vastuun omasta päätöksestään. Luimme joitakin pyhien kirjoitusten kohtia hänen kanssaan ja kannustimme häntä rukoilemaan asiasta ja ajattelemaan sitä.
Muutaman päivän kuluttua Mary ilmoitti päätöksensä. Hän pelaisi tuon pelin sunnuntaina. No, mitä meidän piti nyt tehdä? Keskusteltuamme vielä asiasta ja saatuamme lisävahvistusta Hengeltä me teimme, kuten olimme luvanneet, ja annoimme tyttäremme toimia valintansa mukaisesti. Pelin loputtua Mary käveli hitaasti äitinsä luokse, joka odotti häntä. ”Voi äiti,” hän sanoi, ”se tuntui kauhealta. En halua enää koskaan tuntea samoin. En pelaa yhtäkään peliä enää ikinä sapatinpäivänä.” Eikä hän pelannutkaan.
Mary oli nyt sisäistänyt lepopäivän pyhittämisen periaatteen. Jos olisimme painostaneet häntä olemaan pelaamatta tuota peliä, me olisimme riistäneet häneltä kallisarvoisen ja voimallisen oppimiskokemuksen Hengen kanssa.
Kuten näette, lasten auttaminen käyttämään tahdonvapauttaan oikein vaatii, että heitä opetetaan rukoilemaan ja saamaan vastauksia rukouksiinsa. Tarvitaan myös opetusta kuuliaisuuden arvosta ja tarkoituksesta sekä muista oleellisista evankeliumin periaatteista.6
Kasvattaessamme perhettämme me päätimme, että tärkein tavoitteemme olisi auttaa lapsiamme muodostamaan oma yhteytensä taivaaseen. Tiesimme, että viime kädessä heidän täytyisi luottaa Herraan eikä meihin. Brigham Young on sanonut: ”Jos joutuisin tekemään eron kaikkien ihmislapsilta vaadittavien velvollisuuksien välillä, – – asettaisin ensimmäiseksi ja etumaiseksi velvollisuuden etsiä Herraa, meidän Jumalaamme, kunnes olemme avanneet yhteydenpitokanavan taivaasta maan päälle – Jumalalta omaan sieluumme.”7
Mary oli saanut vastauksia rukouksiinsa muissa, aiemmissa tilanteissa, joten me luotimme siihen, että tyttärellemme oli kehittymässä elämässään tämä yhteydenpitokanava taivaaseen. Näin hän oppi jotakin myönteistä kokemuksestaan ja oli valmis tekemään parempia valintoja tulevaisuudessa. Ilman yhteyttä Henkeen lapset ja samoin vanhemmat voisivat perustella kaikenlaisia kehnoja päätöksiä tahdonvapautensa nimissä. Pyhien kirjoitusten lupaus on, että ne, jotka ”ovat viisaita – – ja ovat ottaneet Pyhän Hengen oppaakseen – – [eivät eksy]”8.
Vääryydellä vallitsemisen järkyttävänä lieveilmiönä saattaa lisäksi olla luottamuksen katoaminen Jumalan rakkauteen. Olen tuntenut joitakuita, jotka ovat olleet vaativien ja kontrolloivien johtajien tai vanhempien määräysvallan alla, ja heidän on ollut vaikea tuntea taivaallisen Isänsä rakkautta, joka antaisi heille voimia ja kannustaisi heitä eteenpäin vanhurskauden polulla.
Jos haluamme auttaa niitä, joiden huoneenhaltijoita olemme, luomaan tuon ratkaisevan yhteyden taivaaseen, meidän täytyy olla sellaisia vanhempia ja johtajia, joita kuvataan Opin ja liittojen luvussa 121. Meidän täytyy vaikuttaa muihin ”ainoastaan taivuttelemalla, pitkämielisyydellä, lempeydellä, sävyisyydellä ja vilpittömällä rakkaudella”9. Presidentti Henry B. Eyring on sanonut: ”Kaikesta siitä avusta, jota voimme antaa – – nuorille, tärkeintä on antaa heidän tuntea luottamuksemme siihen, että he ovat polulla, joka vie kotiin Jumalan luo, ja että he pystyvät pääsemään sinne.”10
Kun pohdimme periaatteita, joiden tulisi ohjata meitä kirkossa ja kotona, saanen lopettaa esimerkillä presidentti Thomas S. Monsonin elämäkerrasta. Ann Dibb, Monsonien tytär, sanoo, että aina tähän päivään asti, kun hän kävelee sisään sen talon etuovesta, jossa hän varttui, hänen isänsä sanoo: ”Oi, katsos, kuka täällä on. Mikä ilo meille, ja eikö hän olekin kaunis?” Hän jatkaa sanomalla: ”Vanhempani lausuvat minulle aina jonkin kohteliaisuuden. Sillä ei ole väliä, miltä näytän tai mitä olen ollut tekemässä. – – Kun menen tapaamaan vanhempiani, tiedän olevani rakastettu, minua kehutaan, minut saadaan tuntemaan itseni tervetulleeksi, minä olen kotona.”11
Veljet ja sisaret, tämä on Herran tapa. Vaikka sinua olisi kohdeltu kaltoin menneisyydessä, tiedän, että Herra haluaa sinun tulevan luokseen.12 Kaikkia rakastetaan. Kaikki toivotetaan tervetulleiksi. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.