Alttiita ja kelvollisia palvelemaan
Presidentti Thomas S. Monson
Kun pappeus ymmärretään, kun sen voimaa kunnioitetaan ja käytetään asianmukaisesti ja kun osoitetaan uskoa, ihmeitä tapahtuu kaikkialla.
Rakkaat veljeni, kuinka hyvä onkaan tavata teidät jälleen kerran. Aina kun osallistun yleiseen pappeuskokoukseen, mietin niitä opetuksia, joita jotkut Jumalan jaloimmista johtohenkilöistä ovat esittäneet kirkon yleisissä pappeuskokouksissa. Monet ovat poistuneet joukostamme saamaan iankaikkisen palkintonsa, mutta mielensä nerokkuudesta, sielunsa syvyyksistä ja sydämensä lämmöstä he ovat antaneet meille innoitettua ohjausta. Kerron teille tänään joitakin heidän pappeutta koskevia opetuksiaan.
Profeetta Joseph Smithiltä: ”Pappeus on iankaikkinen periaate, ja se on Jumalan tavoin ollut olemassa hamasta iankaikkisuudesta ja on oleva hamaan iankaikkisuuteen ilman päivien alkua tai vuosien loppua.”1
Presidentti Wilford Woodruffin sanat opettavat meitä: ”Pyhä pappeus on kanava, jonka välityksellä Jumala on yhteydessä ihmisiin ja kanssakäymisissä heidän kanssaan maan päällä, ja taivaalliset sanansaattajat, jotka ovat käyneet maan päällä ja olleet yhteydessä ihmisiin, ovat ihmisiä, joilla lihassa ollessaan on ollut pappeus ja jotka ovat kunnioittaneet sitä. Kaikki, mitä Jumala on innoittanut tekemään ihmisen pelastukseksi ihmisen tulemisesta maan päälle maailman lunastamiseen asti, on tapahtunut ja on tapahtuva iankaikkisen pappeuden voimalla.”2
Presidentti Joseph F. Smith selvensi edelleen: ”[Pappeus on] ihmiselle annettu Jumalan voima, jonka avulla ihminen voi toimia maan päällä ihmissuvun pelastukseksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja toimia laillisesti ottamatta sitä valtuutta itselleen ja myöskään lainaamatta sitä edesmenneiltä sukupolvilta; se on valtuus, jonka ovat antaneet tänä meidän aikanamme ylhäältä suoraan kaikkivaltiaan Jumalan tyköä saapuneet palvelevat enkelit ja henget.”3
Ja lopuksi presidentti John Taylorin sanat: ”Mitä on pappeus? – – Se on Jumalan hallinto niin maan päällä kuin taivaissakin, sillä sillä voimalla, valtuudella tai periaatteella hallitaan kaikkia asioita maan päällä ja taivaissa, ja sillä voimalla kaikki pidetään voimassa. Se hallitsee kaikkea ja se johtaa kaikkea, se pitää yllä kaikkea ja se on yhteydessä kaikkeen, mikä on Jumalasta ja mikä on totta.”4
Kuinka siunattuja olemmekaan, kun olemme täällä näinä viimeisinä aikoina, jolloin Jumalan pappeus on maan päällä. Kuinka etuoikeutettuja olemmekaan tuon pappeuden haltijoina. Pappeus ei ole niinkään lahja kuin valtuus palvella, etuoikeus kohottaa ja tilaisuus suoda siunausta toisten elämään.
Nämä tilaisuudet tuovat mukanaan tehtäviä ja velvollisuuksia. Rakastan ja pidän arvossa jaloa sanaa velvollisuus ja kaikkea, mitä se merkitsee.
Olen osallistunut pappeuskokouksiin viimeksi kuluneiden 72 vuoden aikana – siitä asti kun minut 12-vuotiaana asetettiin diakoniksi – milloin missäkin ominaisuudessa, milloin missäkin ympäristössä. Aika totisesti rientää. Velvollisuus rientää samassa tahdissa. Velvollisuus ei heikkene eikä vähene. Tuhoisia taisteluja tulee ja menee, mutta sota ihmissieluista jatkuu laantumatta. Herran sana kuuluu kuin kutsuhuuto sinulle, minulle ja pappeudenhaltijoille kaikkialla: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.”5
Tuo velvollisuuden kutsu tuli Aadamille, Nooalle, Abrahamille, Moosekselle, Samuelille ja Daavidille. Se tuli profeetta Joseph Smithille ja jokaiselle hänen seuraajistaan. Velvollisuuden kutsu tuli nuorelle Nefille, kun Herra neuvoi häntä hänen isänsä Lehin välityksellä palaamaan veljiensä kanssa Jerusalemiin ja hankkimaan Labanilta pronssilevyt. Nefin veljet nurisivat sanoen, että heiltä pyydettiin vaikeaa asiaa. Kuinka Nefi vastasi siihen? Hän sanoi: ”Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt, sillä minä tiedän, ettei Herra anna ihmislapsille mitään käskyjä valmistamatta heille keinoa toteuttaa sitä, mitä hän käskee heidän tehdä.”6
Kun tuo sama kutsu tulee teille ja minulle, kuinka me vastaamme siihen? Nurisemmeko me kuten Laman ja Lemuel ja sanommeko: ”Se, mitä [meiltä vaaditaan], on vaikeaa”?7 Vai julistammeko me Nefin tavoin itse kukin: ”Minä menen. Minä teen niin”? Olemmeko me alttiita palvelemaan ja tottelemaan?
Toisinaan Jumalan viisaus vaikuttaa järjettömältä tai vain liian vaikealta, mutta yksi suurimmista ja arvokkaimmista asioista, mitä voimme oppia kuolevaisuudessa, on se, että kun Jumala puhuu ja ihminen tottelee, niin silloin ihminen toimii aina oikein.
Kun ajattelen sanaa velvollisuus ja sitä, kuinka velvollisuutemme suorittaminen voi rikastuttaa omaa elämäämme ja muiden elämää, muistan erään tunnetun runoilijan ja kirjailijan kirjoittamat sanat:
Näin unta,
että elämä on iloa.
Heräsin ja näin,
että elämä oli työtä.
Tein työtä ja huomasin,
että työ oli iloa.8
Robert Louis Stevenson sanoi sen toisella tavalla. Hän sanoi: ”Tiedän, mitä nautinto on, sillä olen tehnyt hyvää työtä.”9
Kun suoritamme velvollisuuksiamme ja käytämme pappeuttamme, löydämme todellista iloa. Koemme tyydytystä siitä, että olemme suorittaneet tehtävämme.
Meille on opetettu erityiset velvollisuudet, jotka kuuluvat siihen pappeusvirkaan, joka meillä on, olipa se Aaronin pappeudessa tai Melkisedekin pappeudessa. Kehotan teitä pohtimaan noita velvollisuuksia ja tekemään sitten kaiken voitavanne täyttääksenne ne. Sen tehdäkseen jokaisen täytyy olla kelvollinen. Olkoot omat kätemme valmiit, puhtaat ja auliit, jotta voimme osallistua antamalla sitä, mitä meidän taivaallinen Isämme haluaa toisten saavan Häneltä. Ellemme ole kelvollisia, on mahdollista, että menetämme pappeuden voiman. Ja jos menetämme sen, olemme menettäneet sen, mikä korotuksessa on olennaisinta. Olkaamme kelvollisia palvelemaan.
Presidentti Harold B. Lee, yksi kirkon suurista opettajista, on sanonut: ”Kun jostakusta tulee pappeudenhaltija, hänestä tulee Herran edustaja. Hänen tulee ajatella kutsumustaan siten kuin olisi suorittamassa Herralta saatua tehtävää.”10
Toisen maailmansodan aikana vuoden 1944 alkupuoliskolla, kun Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaat olivat ottamassa haltuunsa Kwajaleinin atollia, joka on osa Marshallinsaaria ja sijaitsee Tyynellä valtamerellä noin puolimatkassa Australian ja Havaijin välillä, sattui eräs pappeuteen liittyvä tapaus. Tapauksesta kertoi erään havaijilaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka ei ollut kirkkomme jäsen. Siinä vuoden 1944 sanomalehtiartikkelissa, jonka hän kirjoitti kokemuksensa jälkeen, hän selitti tulleensa muiden kirjeenvaihtajien kanssa Kwajaleinin atollille pian merijalkaväen sotilaiden jälkeen. Kulkiessaan eteenpäin he huomasivat erään nuoren merijalkaväen sotilaan, joka kellui vedessä kasvoillaan, selvästikin pahoin haavoittuneena. Matala vesi hänen ympärillään oli punaisena hänen verestään. Sitten he huomasivat toisen merijalkaväen sotilaan, joka oli menossa kohti haavoittunutta asetoveriaan. Tämä toinenkin merisotilas oli haavoittunut, ja hänen vasen käsivartensa roikkui hervottomana hänen sivullaan. Hän kohotti vedessä kelluvan päätä estääkseen tätä hukkumasta. Hän huusi apua hätääntyneellä äänellä. Kirjeenvaihtajat katsoivat jälleen poikaa, jota hän piti koholla, ja vastasivat: ”Nuori mies, tuota poikaa ei kukaan voi auttaa.”
Kirjeenvaihtaja kirjoitti: ”Sitten näin jotakin, mitä en ole nähnyt koskaan aiemmin.” Tuo poika, itsekin pahasti haavoittunut, onnistui pääsemään rantaan sotilastoverinsa elottomalta näyttäneen ruumiin kanssa. Hän ”asetti toverinsa pään polvelleen. – – Mikä näky se olikaan – nuo kaksi kuolettavasti haavoittunutta poikaa – kumpikin – – puhtaita, hauskannäköisiä nuoria miehiä riipaisevasta tilanteestaan huolimatta. Ja toinen pojista kumarsi päänsä toisen ylle ja sanoi: ’Käsken sinua Jeesuksen Kristuksen nimessä ja pappeuden valtuudella pysymään hengissä, kunnes saan haettua lääkärinapua.’” Kirjeenvaihtaja päätti artikkelinsa: ”Me kolme, [ne kaksi merijalkaväen sotilasta ja minä], olemme täällä sairaalassa. Lääkärit eivät tiedä [kuinka he selviytyivät hengissä], mutta minä tiedän.”11
Kun pappeus ymmärretään, kun sen voimaa kunnioitetaan ja käytetään asianmukaisesti ja kun osoitetaan uskoa, ihmeitä tapahtuu kaikkialla. Kun usko korvaa epäilyksen, kun epäitsekäs palvelu poistaa itsekkäät pyrkimykset, Jumalan voima toteuttaa Hänen tarkoituksensa.
Velvollisuuden kutsu voi tulla huomaamatta, kun me pappeudenhaltijat otamme vastaan tehtäviä, joita meille annetaan. Presidentti George Albert Smith, tuo vaatimaton mutta tehokas johtaja, julisti: ”Velvollisuutenne on aivan ensimmäiseksi oppia, mitä Herra haluaa, ja sen jälkeen Hänen pyhän pappeutensa valtuudella ja voimalla pitää kutsumuksenne kunniassa kanssaihmistenne edessä, – – niin että he seuraavat teitä mielellään.”12
Sellainen velvollisuuden kutsu – paljon vähemmän dramaattinen kutsu mutta kuitenkin sellainen, joka auttoi pelastamaan erään sielun – tuli minulle vuonna 1950, kun minut oli vasta kutsuttu piispaksi. Minulla oli piispana monia erilaisia tehtäviä, ja yritin parhaan kykyni mukaan tehdä kaiken, mitä minulta vaadittiin. Silloin Yhdysvallat kävi erästä toista sotaa. Koska monet jäsenistämme palvelivat sotavoimissa, kirkon keskuspaikasta annettiin tehtävä kaikille piispoille, että he tilaisivat jokaiselle asepalveluksessa olevalle Church News -lehden sekä Improvement Era -lehden, joka oli senaikainen kirkon aikakauslehti. Sen lisäksi jokaista piispaa pyydettiin kirjoittamaan kuukausittain henkilökohtainen kirje jokaiselle seurakuntansa jäsenelle, joka oli asepalveluksessa. Meidän seurakunnastamme palveluksessa oli 23 miestä. Pappeuskoorumit onnistuivat vaivoin järjestämään varat lehtitilauksiin. Minä otin hoitaakseni tehtävän, jopa velvollisuuden, kirjoittaa kuukausittain 23 henkilökohtaista kirjettä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen minulla on yhä kopio monista kirjeistäni sekä saamistani vastauksista. Liikutun herkästi kyyneliin lukiessani uudelleen näitä kirjeitä. On ilo saada jälleen tietää sotilaan lupauksesta elää evankeliumin mukaan, matruusin päätöksestä pitää perheelleen antamansa lupaus.
Eräänä iltana annoin eräälle seurakunnan sisarelle sen kuukauden 23 kirjeen pinon. Hänen tehtävänsä oli hoitaa postitus ja pitää yllä jatkuvasti muuttuvaa osoiteluetteloa. Hän vilkaisi yhtä kirjekuorta ja kysyi hymyillen: ”Piispa, etkö koskaan lannistu? Tässä on taas kirje veli Brysonille. Tämä on seitsemästoista kirje, jonka olet lähettänyt hänelle saamatta vastausta.”
Minä vastasin: ”No, ehkä se vastaus tulee tässä kuussa.” Kävi niin, että se vastaus tuli siinä kuussa. Hän vastasi kirjeeseeni ensimmäisen kerran. Hänen vastauksensa on muistoesine, aarre. Hän palveli pitkän matkan päässä kotoa kaukaisella rannalla, eristyksissä, koti-ikävän vaivaamana, yksin. Hän kirjoitti: ”Hyvä piispa, en ole mikään kirjeiden kirjoittaja.” (Sen olisin voinut sanoa hänelle jo kuukausia sitten.) Hänen kirjeensä jatkui: ”Kiitos Church News -lehdestä ja aikakauslehdistä, mutta kiitos erityisesti henkilökohtaisista kirjeistä. Olen kääntänyt uuden lehden elämässäni. Minut on asetettu papiksi Aaronin pappeudessa. Sydämeni on iloa tulvillaan. Olen onnellinen mies.”
Veli Bryson oli tuskin onnellisempi kuin hänen piispansa. Olin oppinut arkipäivän sovelluksen sanonnalle: ”Tee aina velvollisuutes’ sun. Loput jättää voit Herran haltuhun.”13
Vuosia myöhemmin ollessani Suolajärven Cottonwoodin vaarnassa, kun James E. Faust palveli vaarnanjohtajana, kerroin tuosta tapauksesta tarkoituksenani kannustaa pitämään huolta asepalveluksessa olevista. Kokouksen jälkeen luokseni tuli komean näköinen nuori mies. Hän tarttui minua kädestä ja kysyi: ”Piispa Monson, muistatko minut?”
Yhtäkkiä tajusin, kuka hän oli. ”Veli Bryson!” minä huudahdin. ”Mitä sinulle kuuluu? Mikä tehtävä sinulla on kirkossa?”
Lämmöllä ja selvästi ylpeänä hän vastasi: ”Minulle kuuluu hyvää. Palvelen seurakuntamme vanhinten koorumin johtokunnassa. Kiitos vielä kerran siitä, että huolehdit minusta, ja kiitos niistä henkilökohtaisista kirjeistä, jotka lähetit minulle. Pidän niitä aarteena.”
Veljet, maailma tarvitsee apuamme. Teemmekö me kaiken, mitä meidän pitäisi tehdä? Muistammeko presidentti John Taylorin sanat: ”Jos te ette pidä kunniassa kutsumustanne, Jumala pitää teitä vastuussa niistä, jotka olisitte voineet pelastaa, jos olisitte tehneet velvollisuutenne.”14 On jalkoja, joita tukea, käsiä, joihin tarttua, mieliä, joita rohkaista, sydämiä, joita innoittaa, ja sieluja, joita pelastaa. Iankaikkisuuden siunaukset odottavat teitä. Teillä on etuoikeus olla pappeuden palvelutyön näyttämöllä osallistujina eikä katselijoina. Kuulkaamme Jaakobin kirjeessä olevaa sävähdyttävää muistutusta: ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne.”15
Oppikaamme oma velvollisuutemme ja pohtikaamme sitä. Olkaamme alttiita ja kelvollisia palvelemaan. Kulkekaamme Mestarin jalanjäljissä suorittaessamme velvollisuuttamme. Kun te ja minä kuljemme Jeesuksen kulkemaa polkua, tulemme huomaamaan, että Hän on enemmän kuin Betlehemin pienokainen, enemmän kuin puusepän poika, enemmän kuin suurenmoisin opettaja, mitä on koskaan elänyt. Tulemme tuntemaan Hänet Jumalan Poikana, Vapahtajanamme ja Lunastajanamme. Kun velvollisuuden kutsu tuli Hänelle, Hän vastasi: ”Isä, sinun tahtosi tapahtukoon, ja kunnia olkoon sinun ikuisesti.”16 Tehkäämme jokainen meistä samoin, rukoilen Hänen pyhässä nimessään, Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.