Tuhlaajapoika ja kotiin johtava tie
Vaikka valinnat ovat saattaneet viedä teidät kauas Vapahtajasta ja Hänen kirkostaan, Mestariparantaja seisoo kotiin johtavalla tiellä toivottaen teidät tervetulleiksi.
Eräällä miehellä oli kaksi poikaa
Jotkut ovat nimittäneet sitä kaikkien aikojen parhaaksi novelliksi.1 Koska se on käännetty tuhansille kielille eri puolilla maailmaa, on täysin mahdollista, että kahden menneen vuosituhannen aikana ei ole kulunut päivääkään ilman, että kertomukseen olisi viitattu jossakin päin maailmaa.
Sen kertoi Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme, joka tuli maan päälle ”etsimään ja pelastamaan” ”sitä, mikä on kadonnut”2. Hän aloittaa näillä yksinkertaisilla sanoilla: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa.”3
Heti alkuun saamme kuulla sydäntä särkevästä välikohtauksesta. Toinen poika4 kertoo isälleen, että hän on saanut tarpeekseen elämästä kotona. Hän haluaa olla vapaa. Hän haluaa jättää taakseen vanhempiensa elämäntavan ja opetukset. Hän pyytää omaa osuuttaan perinnöstä – heti.5
Osaatteko kuvitella, miltä isästä tuntui, kun hän kuuli tämän? Kun hän tajusi, että enemmän kuin mitään muuta hänen poikansa halusi lähteä pois perheensä luota ja olla ehkä koskaan palaamatta?
Suuri seikkailu
Poika on varmasti tuntenut seikkailun ja jännityksen tuomaa innostusta. Vihdoinkin hän oli omillaan. Vapaana nuoruutensa elämäntavan periaatteista ja säännöistä hän pystyi viimein tekemään omat valintansa ilman vanhempiensa vaikutusta. Ei enää syyllisyyttä. Hän voisi paistatella samanhenkisen yhteisön hyväksynnässä ja elää omilla ehdoillaan.
Saavuttuaan kaukaiseen maahan hän sai nopeasti uusia ystäviä ja alkoi elää elämää, josta hän oli aina haaveillut. Hän oli varmasti monien suosikki, sillä hän käytti runsaasti rahaa. Hänen uudet ystävänsä – jotka hyötyivät hänen tuhlaavaisuudestaan – eivät arvostelleet häntä. He ylistivät, kehuivat ja kannattivat hänen valintojaan.6
Jos siihen aikaan olisi ollut sosiaalista mediaa, hän olisi varmasti täyttänyt sivut pirteillä valokuvilla nauravista ystävistä: #parastaelämää!, #tämäonelämää!, #olisipitänyttehdätämäjokauansitten!
Nälänhätä
Mutta juhlat eivät kestäneet kauan – harvoin ne kestävät. Tapahtui kaksi asiaa: ensinnäkin rahat loppuivat, ja toiseksi maan valtasi nälänhätä.7
Kun ongelmat pahenivat, poika hätääntyi. Kerran lyömättömällä, riemukkaalla suurtuhlarilla ei ollut enää varaa edes yhteen ainoaan ateriaan, saati majapaikkaan. Kuinka hän selviytyisi hengissä?
Hän oli ollut avokätinen ystävilleen – mahtaisivatko he auttaa häntä nyt? Voin kuvitella, kuinka hän pyytää hieman tukea – vain toistaiseksi – kunnes hän pääsisi taas jaloilleen.
Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan: ”[Mitään] ei hänelle annettu.”8
Haluten epätoivoisesti pysyä hengissä hän etsi paikallisen tilallisen, joka palkkasi hänet ruokkimaan sikoja.9
Äärimmäisen nälkäisenä, hylättynä ja yksinäisenä tämä nuori mies ihmetteli nyt varmasti, miten asiat olivat voineet mennä niin kauhean, hirvittävän pieleen.
Häntä ei vaivannut pelkästään tyhjä vatsa. Häntä vaivasi tyhjä sielu. Hän oli ollut aivan varma siitä, että maallisille haluille antautuminen tekisi hänet onnelliseksi ja että moraalilait olivat esteenä sille onnellisuudelle. Nyt hän tiesi paremmin. Ja voi, minkä hinnan hän joutuikaan maksamaan siitä tiedosta!10
Kun fyysinen ja henkinen nälkä kasvoivat, hänen ajatuksensa palasivat hänen isänsä luo. Auttaisiko isä häntä kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut? Hänen isänsä vähäisimmilläkin palvelijoilla oli ruokaa syödäkseen ja suojaa myrskyiltä.
Mutta palata isänsä luo?
Ei ikinä.
Tunnustaa kylälleen, että hän oli tuhlannut perintönsä?
Mahdotonta.
Kohdata naapurit, jotka olivat varmasti varoittaneet häntä siitä, että hän häpäisi perheensä ja mursi vanhempiensa sydämen? Palata vanhojen ystäviensä luo, kun hän oli rehennellyt vapaaksi pääsemisellään?
Sietämätöntä.
Mutta nälkä, yksinäisyys ja katumus eivät yksinkertaisesti hävinneet – kunnes hän ”meni itseensä”11.
Hän tiesi, mitä hänen piti tehdä.
Paluu
Palatkaamme jälleen isään, talon isäntään, jonka sydän oli murtunut. Kuinka monia satoja, ehkä tuhansia tunteja hän oli viettänyt murehtimalla poikaansa?
Kuinka monia kertoja hän olikaan katsonut sitä samaa tietä, jota hänen poikansa oli kulkenut, ja elänyt uudelleen sitä syvää menetystä, jota hän oli tuntenut poikansa kävellessä pois? Kuinka monia rukouksia hän olikaan lausunut yön pimeydessä pyytäen hartaasti Jumalalta, että hänen poikansa olisi turvassa, että hän löytäisi totuuden, että hän palaisi?
Ja sitten eräänä päivänä isä katselee sitä yksinäistä tietä – kotiin johtavaa tietä – ja näkee kaukaisen hahmon kävelevän häntä kohti.
Onko se mahdollista?
Vaikka hahmo on kaukana, isä tietää heti, että se on hänen poikansa.
Hän juoksee pojan luo, kietoo hänet syleilyyn ja suutelee häntä.12
”Isä”, poika huudahtaa sanoja, joita hän on varmasti harjoitellut tuhat kertaa, ”minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Pyydän vain, että otat minut palkkalaiseksesi.”13
Mutta isä tuskin antaa hänen puhua loppuun. Kyyneleet silmissään hän käskee palvelijoitaan: ”Tuokaa talon parhaat vaatteet ja pukekaa ne poikani ylle. Pankaa sormus hänen sormeensa ja sandaalit hänen jalkaansa. Järjestäkää juhla-ateria. Poikani on palannut!”14
Juhlat
Toimistossani on saksalaisen taiteilijan Richard Burden maalaus. Harriet ja minä rakastamme tätä maalausta. Se kuvaa syvemmästä näkökulmasta Vapahtajan vertauksen yhtä herkkää kohtausta.
Kun miltei kaikki ovat ikionnellisia pojan paluusta, yksi ei ole – hänen vanhempi veljensä.15
Veli kantaa emotionaalista taakkaa.
Hän oli paikalla, kun hänen veljensä vaati oman perintöosansa. Hän näki omakohtaisesti isänsä surun valtavan painolastin.
Veljensä lähdöstä asti hän on yrittänyt keventää isänsä kuormaa. Joka päivä hän on tehnyt työtä parantaakseen isänsä särkynyttä sydäntä.
Ja nyt holtiton lapsi on palannut, eivätkä ihmiset voi lakata syytämästä huomiota hänen kapinalliseen veljeensä.
”Kaikkina näinä vuosina”, hän sanoo isälleen, ”en ole kertaakaan kieltäytynyt tekemästä yhtäkään pyytämääsi asiaa. Silti sinä et ole koskaan juhlinut minua.”16
Rakastava isä vastaa: ”Rakas poika, kaikki, mitä minulla on, on sinun! Tässä ei ole kyse palkintojen tai juhlien vertailemisesta. Tässä on kyse parantumisesta. Tätä hetkeä olemme toivoneet kaikki nämä vuodet. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon! Hän oli kadoksissa mutta nyt hän on löytynyt!”17
Vertaus omaa aikaamme varten
Rakkaat veljeni ja sisareni, rakkaat ystävät, kuten kaikki Vapahtajan vertaukset, tämäkään ei koske vain kauan sitten eläneitä ihmisiä. Tässä on kyse teistä ja minusta tänään.
Kukapa keskuudessamme ei olisi poikennut pyhyyden polulta ajatellen typerästi, että voisimme löytää enemmän onnellisuutta kulkemalla omaa itsekeskeistä tietämme?
Kukapa keskuudessamme ei olisi tuntenut itseään nöyräksi, murtuneeksi ja kaivannut epätoivoisesti anteeksiantoa ja armoa?
Jotkut ovat ehkä jopa miettineet: ”Onko palaaminen edes mahdollista? Käykö niin, että entiset ystäväni leimaavat minut iäksi, torjuvat minut ja välttelevät minua? Onko parempi vain pysyä eksyksissä? Kuinka Jumala suhtautuu, jos yritän palata?”
Tämä vertaus antaa meille vastauksen.
Taivaallinen Isämme kiiruhtaa luoksemme sydän täynnä rakkautta ja myötätuntoa. Hän syleilee meitä, pukee vaatteet yllemme, panee sormuksen sormeemme ja sandaalit jalkaamme sekä julistaa: ”Tänään juhlimme! Sillä lapseni, joka kerran oli kuollut, on tullut takaisin elämään!”
Taivas riemuitsee paluustamme.
Sanoin kuvaamaton, kirkastunut ilo
Saanko nyt hetken aikaa puhua teille yksilöinä?
Riippumatta siitä, mitä elämässänne on saattanut tapahtua, toistan ja julistan rakkaan ystäväni ja apostolitoverini, vanhin Jeffrey R. Hollandin sanoin: ”Teidän ei ole mahdollista vajota niin alas, etteikö Kristuksen [sovitusuhrin] ääretön valo loistaisi sinne.”18
Vaikka valinnat ovat saattaneet viedä teidät kauas Vapahtajasta ja Hänen kirkostaan, Mestariparantaja seisoo kotiin johtavalla tiellä toivottaen teidät tervetulleiksi. Ja me Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsenet pyrimme noudattamaan Hänen esimerkkiään ja ottamaan teidät vastaan veljinämme ja sisarinamme, ystävinämme. Me riemuitsemme ja juhlimme kanssanne.
Teidän paluunne ei vähennä muiden siunauksia. Sillä Isän runsaus on ääretöntä, eikä se, mitä yhdelle annetaan, vähääkään vähennä muiden perintöoikeutta.19
En väitä, että paluu olisi helppoa. Voin todistaa siitä. Se voi itse asiassa olla vaikein valinta, minkä tulette koskaan tekemään.
Mutta todistan, että heti kun päätätte palata ja kulkea Vapahtajamme ja Lunastajamme tietä, niin Hänen voimansa tulee elämäänne ja muuttaa sen.20
Taivaan enkelit riemuitsevat.
Ja niin riemuitsemme mekin, teidän perheenne Kristuksessa. Sillä me tiedämme, millaista on olla tuhlaajapoika. Me kaikki turvaamme päivittäin samaan Kristuksen sovitusvoimaan. Me tunnemme tämän polun ja kuljemme teidän kanssanne.
Ei, polkumme ei ole vapaa surusta, murheesta tai kärsimyksestä. Mutta olemme päässeet tähän saakka ”Kristuksen sanan avulla, järkkymättömän uskon avulla häneen, turvautuen täysin hänen ansioihinsa, joka on voimallinen pelastamaan”. Ja yhdessä me aiomme ”ponnistella eteenpäin lujina Kristuksessa, niin että [meillä] on täydellinen toivon kirkkaus ja rakkaus Jumalaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan”21. Yhdessä me ”[riemuitsemme] sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa”22, sillä Jeesus Kristus on meidän voimamme!23
Rukoukseni on, että jokainen meistä kuulisi tässä syvällisessä vertauksessa Isän äänen kutsuvan meitä astumaan kotiin johtavalle tielle – että meillä olisi rohkeutta tehdä parannus, saada anteeksianto ja kulkea polkua, joka johtaa takaisin myötätuntoisen ja armollisen Jumalamme luo. Tästä todistan ja jätän teille siunaukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.