Hankkiudun heistä eroon
Olin 20-vuotias ja viettänyt suurimman osan elämästäni vanhempieni kirkon jäsenenä. En ollut kuitenkaan käynyt kirkossa kolmeen vuoteen, koska harkitsin muita uskonnollisia ja moraalisia filosofioita – vaikka mikään niistä ei tuntunut oikealta minulle.
Eräänä päivänä kun tulin vanhempieni kotiin, veljeni ja paras ystäväni olivat siellä. He sanoivat, että meillä oli käynyt joitakuita nuoria naisia ja että he olivat jättäneet veljelleni kirjan. Veljeni oli pyytänyt parasta ystävääni tulemaan käymään silloin kun he tulisivat uudestaan. Hän halusi, että ystäväni olisi se, joka sanoisi naisille, ettei heidän tarvitsisi tulla enää.
Mutta kun lähetyssaarnaajat tulivat taas, ystäväni sanoi: ”Tulkaa takaisin kolmen päivän kuluttua, koska haluan kuulla keskustelut.”
Veljeni oli raivoissaan. Kysyin ystävältäni, mitä hän oli ajatellut, ja hän sanoi vain: ”No, he ovat hyvin kauniita, ja he puhuvat mukavasti Jeesuksesta Kristuksesta.”
”Minä hankkiudun heistä eroon”, vastasin ylimielisesti.
Kului kaksi viikkoa, enkä pystynyt siihen. He kävivät nyt veljeni ja sisareni ja monien ystävieni luona. He piirittivät minua joka puolelta, enkä edes tiennyt, kuka oli vastuussa tilanteesta, joka tuntui motitukselta.
Seuraavalla viikolla veljeni sanoi, että kaksi ystävääni oli jo kastettu ja kolmas oli menossa kasteelle sunnuntaina. Lupauduin menemään sunnuntaina kirkkoon vain nähdäkseni ystäväni kasteen. ”Mutta tämä on hullua”, sanoin itsekseni.
Sinä sunnuntaina tapasin vihdoin ne kaksi lähetyssaarnaajaa, jotka olivat aiheuttaneet minulle niin paljon päänsärkyä. Kastetilaisuuden päätyttyä he tulivat minun luokseni, antoivat minulle Mormonin kirjan ja kutsuivat minua kuuntelemaan ensimmäisen keskustelun. Sisimmässäni vastustin ja huusin ”Ei!”, mutta silti sanoin itkien ”Kyllä” kaikkiin heidän kehotuksiinsa.
Viikkoa myöhemmin olin seuraamassa toisen ystäväni kastamista. Ja seuraavana sunnuntaina paras ystäväni ja minäkin astuimme kasteen veteen.
Kului miltei kuukausi. Tunsin tarvetta, etten vain uskoisi, vaan tietäisin varmasti näiden asioiden olevan totta. Eräänä sunnuntaiaamuna päätin, etten menisi kirkkoon vaan jonnekin muualle rukoilemaan. Lähdin kohti kukkulaa, joka sijaitsi noin 9 kilometrin päässä kaupungista. Kun pääsin sinne, löysin ahkerasti käytetyltä polulta syrjässä olevan paikan, missä voisin olla rauhassa. Luettuani Mormonin kirjaa melkein tunnin, pohdittuani, rukoiltuani vastausta ja päätettyäni, etten lähde, ennen kuin saan vastauksen, alkoi tapahtua jotakin outoa. Tunsin halua mennä kirkkoon. Sydämeni löi nopeasti. Se oli minun vastaukseni.
Miltei tahtomattani nousin pyörälleni, palasin kaupunkiin ja menin seurakuntakeskukseen niin nopeasti kuin pääsin. Yllätyksekseni kokoukset olivat juuri alkamassa.
Siitä asti olen tiennyt, että tämä on Jeesuksen Kristuksen tosi evankeliumi ja että tämä on Hänen kirkkonsa. Sitä sanomaa kerroin muille kokoaikaisena lähetyssaarnaajana yrittäen olla samanlainen lähetyssaarnaaja kuin ne kaksi sisarta, joista en pystynyt hankkiutumaan eroon.
John Jairo Montoya on Cartagon seurakunnan jäsen Pereiran vaarnassa Kolumbiassa.