Taivaan ikkunat
”Minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille – – runsaan siunauksen” (Mal. 3:10).
Perustuu kirjoittajan suvussa sattuneeseen tositapaukseen.
Marcella irvisti yrittäessään liikutella varpaitaan kengissään. Kengät olivat liian pienet ja likistivät, mutta Marcella tiesi, ettei hän saisi valittaa. Hän oli kuusivuotias ja tiesi, ettei uusiin ollut varaa.
Kulunut vuosi oli ollut Nelsonin perheelle kova. Marcellan pikkuinen vauvasisko oli kuollut toukokuussa keuhkokuumeeseen. Vain kuusi viikkoa myöhemmin hänen isänsä oli saanut surmansa työmaaonnettomuudessa. Kuinka Marcellalla olikaan ikävä lempeää isäänsä.
Nyt Marcellan äiti kamppaili elättääkseen kaksi pientä tytärtään ompelemalla. Vaikka hän oli taitava ompelija, ei rahaa ollut tarpeeksi. Heidän pienen kotinsa keittiönkaapit olivat melkein tyhjät. Ei, isommat kengät eivät tulleet kysymykseenkään juuri nyt.
”Aamiaiselle”, äiti kutsui. Marcella yritti olla ontumatta ahtaissa kengissään, kun hän käveli pöytään.
”Voi kulta.” Äiti polvistui tyttärensä viereen. ”Nuo kengät ovat liian pienet sinulle, eivätkö vain?” Marcella erotti huolen äitinsä äänessä.
”Vähäsen.” Marcella yritti kuulostaa huolettomalta. ”Ei se mitään.”
”Sinä yrität olla urhoollinen”, sanoi äiti lempeästi. ”Mutta minä näen, että sinuun sattuu. Yritän hankkia sinulle pian uudet kengät.”
”Minäkin haluan uudet kengät”, huudahti pikku Arvella.
Äiti nosti Arvellan syliinsä ja halasi tätä. ”Tiedät, että sinun kenkäsi ovat ihan hyvät”, hän sanoi. Arvellan kengät olivat Marcellan vanhat. Ne olivat kuluneet, mutta ainakin ne sopivat hyvin.
Arvella työnsi alahuulensa törrölleen. ”Minäkin haluan uudet kengät”, hän toisti itsepäisesti. Marcella ja hänen äitinsä hymyilivät toisilleen. Arvella ei ymmärtänyt heidän vaikeaa tilannettaan, ja jotenkin hänen viattomuutensa sai heidän olonsa tuntumaan paremmalta. He juttelivat ja nauroivat syödessään aamiaista ja korjatessaan pöytää.
Äkkiä äiti tuli jälleen vakavaksi. ”Tytöt”, hän sanoi, ”meidän täytyy mennä tänään kaupunkiin. Minulla on kaksi ja puoli dollaria.”
Marcella ei ollut uskoa korviaan. Se oli iso rahasumma Utahissa vuonna 1905. ”Hienoa!” hän huudahti. Hän kuvitteli ruokaa, jota he ostaisivat tyhjät hyllynsä täyteen. Ehkäpä hän voisi saada uudet kengätkin!
Marcellan hymy haihtui, kun hän näki äitinsä silmissä kyyneleitä. ”Meidän on maksettava 2,50 dollaria kymmenyksiä”, hän sanoi hiljaa. Sitten hän keräsi tyttärensä ympärilleen. ”Tiedän, että meillä ei ole juuri yhtään ruokaa. Tiedän, että sinä, Marcella, tarvitset kipeästi uusia kenkiä. Mutta jos haluamme Herran siunaavan meitä, meidän täytyy pitää Hänen käskynsä.”
Sitten hän otti esiin kuluneen Raamattunsa ja avasi sen Malakian kirjan kohdalta. Hän luki tytöille Herran lupauksen, että jos he maksaisivat kymmenykset, heille avattaisiin taivaan ikkunat.
”Mitä tarkoittaa, että taivaan ikkunat avataan?” kysyi Arvella.
”Se tarkoittaa sitä, että taivaallinen Isä siunaa meitä”, sanoi äiti. ”Se tarkoittaa sitä, että me saamme niin suuren siunauksen, ettei ole tilaa ottaa sitä vastaan. Tiedän, että tarvitsemme Herran siunausta nyt enemmän kuin koskaan. Minä uskon Hänen lupaukseensa.”
”Minäkin uskon siihen”, sanoi Marcella.
”Niin minäkin”, kajautti Arvella.
”Kylläpä te olette kilttejä tyttöjä.” Äiti veti heidät lähemmäksi. ”Rukoillaan yhdessä, ja sitten minä menen viemään nämä rahat suoraan piispalle.”
Tytöt ja äiti polvistuivat. Äiti pyysi taivaallista Isää antamaan keinon, jolla hän saisi lisää ruokaa pienelle perheelleen ja kengät Marcellalle. Rukouksen jälkeen he kaikki pyyhkivät kyyneliä silmistään. Sitten äiti sanoi hymyillen: ”Tytöt, lähdetäänpä maksamaan kymmenyksemme!”
He kävelivät vähän matkan päähän piispan talolle ja antoivat hänelle kymmenykset. Vaikka Marcellan jalkoihin sattui, hän nautti kävelemisestä ja hyvästä tunteesta sydämessään. Hän tiesi, että taivaallinen Isä siunaisi heitä.
Kun he lähestyivät kotia, he näkivät Silas- sedän ja Maud-tädin nousevan vaunuista. Molemmat tytöt juoksivat Silas-sedän luo, ja tämä pyöritti heitä korkealla ilmassa.
”Hei, Sarah”, sanoi Maud-täti ja halasi äitiä nopeasti. ”Lähdimme vain katsomaan, kuinka sinulla ja tytöillä menee.”
”Marcellan kengät ovat liian pienet, mutta me maksoimme kymmenyksemme, ja kaikki järjestyy”, sanoi Arvella vakavana.
”Mutta Arvella!” Äiti katsoi häneen ankarasti. ”Meille kuuluu hyvää. Entä kuinka teidän perheenne voi?”
He menivät kaikki sisälle ja keskustelivat hilpeästi. Marcella riisui kiireesti ahtaat kenkänsä ja pani ne pois. Hän huomasi, että hänen tätinsä ja setänsä katselivat tarkasti ympärilleen talossa. Maud-täti jopa avasi kaapin oven. Vieraat joutuivat lähtemään liian pian.
Myöhemmin iltapäivällä Marcella yllättyi, kun hän kuuli ulkoa kaupan rattaiden äänen. Ne pysähtyivät heidän kotinsa kohdalle, ja kauppa-apulainen tuli ovelle. ”Lähetys Sarah Nelsonille”, hän sanoi.
”Hän on minun äitini”, sanoi Marcella.
”Mutta minä en ole tilannut mitään”, vastusteli äiti.
Äkkiä Silas-setä ilmestyi ovelle kauppa-apulaisen viereen. ”Ne ovat sinulle, Sarah”, hän sanoi ystävällisesti. ”Voit jättää ne kaikki tähän pöydälle”, hän sanoi kauppa-apulaiselle.
Kauppa-apulainen toi sisälle ruokasäkkejä. Tytöt tanssivat riemuissaan pöydän ympärillä. He halasivat Silas- setää, joka ilmoitti kohta, että hänen täytyi lähteä kotiin. Ruokaa oli niin paljon! Sokeria, papuja, vehnä- ja maissijauhoja, säilykelihaa ja kuivattuja hedelmiä – kaapit tulisivat täyteen! Kaikkein viimeiseksi kauppa-apulainen toi pöytään pienen paketin, joka oli kääritty ruskeaan paperiin.
Kun kauppa-apulainen oli lähtenyt, tytöt alkoivat tarkastella pientä pakettia. Mitä siinä voi olla sisällä? Ensin Marcella ja sitten Arvella ravistelivat sitä. Sitten Marcella kääri paperin varovasti auki. Hänen syliinsä putosi ei vain yksi vaan kaksi kenkäparia! Marcella otti isommat kengät ja pani ne jalkaansa. Ne sopivat täydellisesti, ja hän liikutteli varpaitaan täysin vaivattomasti.
Sitten hän näki Arvellan kasvot. Sisko oli ottanut toiset kengät ja tuijotti niitä ilahtuneena. Hän katsoi kummissaan äitiinsä. ”Äiti, minä luulin, että sinä sanoit, etten minä tarvitse kenkiä”, hän sanoi kysyvästi.
”Sinun vanhat kenkäsi kelpaavat kyllä”, sanoi äiti kyyneltensä läpi. ”Mutta kun taivaallinen Isä avaa taivaan ikkunat, ei koskaan tiedä, mitä sieltä putoaa.”
Marianne Dahl Johnson on Wellsin seurakunnan jäsen Elkon itäisessä vaarnassa Nevadassa.
”Haluatteko, että taivaan ikkunat avautuvat teille? Haluatteko saada niin suuria siunauksia, ettei teillä ole riittävästi tilaa ottaa niitä vastaan? Maksakaa aina kymmenyksenne ja jättäkää seuraukset Herran käsiin.”
Vanhin Joseph B. Wirthlin kahdentoista apostolin koorumista, ”Maallisia velkoja, taivaallisia velkoja”, Liahona, toukokuu 2004, s, 41.