Jutteluhetki isän kanssa
Olimme juuri syöneet päivällisen isovanhempieni mökillä, ja minä olin leikkimässä ulkona viiden pikkuveljeni kanssa, kun isä tuli ulos ja kutsui minut luokseen.
Kun isä kutsuu sillä tavoin, sitä pelkää tietenkin olevansa vaikeuksissa. Niinpä laahustin hänen luokseen ja mutisin: ”Niin, isä?”
Yllättäen hän sanoikin: ”Haluaisitko lähteä moottoripyöräajelulle kanssani?” Olen varma, että silmäni levisivät golfpallon kokoisiksi, kun vastasin kiireesti: ”Kyllä, tietysti haluan lähteä.”
Pian isä ajoi edellä ja minä perässä moottoripyörällä polkua, joka mutkittelee mökkiämme ympäröivässä majesteettisessa metsässä ja kiipeää sitten kukkulan laelle. Ajaessamme olin niin innoissani, että tuskin pystyin olemaan kääntämättä kaasukahvaa ääriasentoon. Muutaman kerran isän täytyi käskeä minua hidastamaan.
Ajaessamme ajatukseni harhailivat. Minua kutkutti saada tietää, miksi olin saanut tämän erityisen suosionosoituksen mutta veljeni eivät. Kun pääsimme vuoren huipulle, isä sanoi: ”Tämä näyttää mukavalta paikalta pysähtyä lepäämään.” Niinpä pysäköimme moottoripyörämme ja istuuduimme kiville, joilta oli näkymä metsään. Olimme molemmat hetkisen hiljaa nauttien ympärillämme olevasta kauneudesta. Kun vilkaisin isää, huomasin hänen mietteliään katseensa ja tiesin, että jotakin tärkeää oli odotettavissa.
Emme oikeastaan olleet koskaan jutelleet kovin paljoa. Ehkä hänen oli vain liian vaikea ilmaista itseään kenellekään muulle kuin äidilleni. Sitten hän keskeytti ajatukseni ja sanoi: ”Kjersten, äitisi ja minä olemme jutelleet ja päättäneet, että olet kyllin vanha tietämään joitakin seikkoja avioliitostamme ja perheestämme.” Ymmärsin hänen käyttämistään sanoista ja tavasta, jolla hän sanoi ne, että hän oli suunnitellut tätä jutteluhetkeä jonkin aikaa.
Hänen äänensä oli lempeä hänen aloittaessaan. ”Äitisi ja minä tapasimme alkujaan paloasemalla, jossa kouluttauduin palomieheksi ja hän oli töissä toimistossa. Aloimme seurustella, ja tajusin, että hän oli erilainen kuin muut nuoret naiset, joiden kanssa olin seurustellut aiemmin. Olin huoleton nuorukainen, joka oli kasvatettu toisessa kirkossa. Mutta en ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota uskontoon.
Minulla oli tuolloin hyvin vähän arvoja tai tavoitteita”, isä jatkoi, ”enkä oikeastaan välittänyt siitä.” Hän kumartui eteenpäin ja uskoutui minulle päättäväisesti. ”Kjersten, äitisi näytti loistavinta esimerkkiä vanhurskaasta elämästä, mitä olin ikinä nähnyt.” Kun isä sanoi niin, lämmin tunne valtasi minut.
Isä kertoi minulle heidän avioliitostaan, syntymästäni ja perheestämme seikkoja, joita en ollut kuullut koskaan aiemmin. Hän kertoi minulle kääntymisestään kirkkoon ja kuinka heidän oli odotettava vuosi, ennen kuin heidät voitiin sinetöidä temppelissä, koska he olivat solmineet ensin siviiliavioliiton. Hän uskoi minulle myös joitakin merkillisiä tapahtumia, joita hän ja äiti olivat kokeneet tuona ensimmäisenä avioliittovuonna. Ensimmäisen kerran muutaman pienen palapelin palaset löysivät paikkansa. Ymmärsin viimein, miksi vanhempieni vihkimis- ja sinetöimispäivä ei ollut sama ja miksi he pitivät ensimmäistä avioliittovuottaan vaikeimpana, mikä heillä oli koskaan ollut.
Kun hän kertoi minulle näitä asioita, hänen silmissään häivähti väliin surua ja toisinaan ne kurtistuivat naurusta. En muista tarkalleen, kuinka paljon ymmärsin silloin, mutta muistan selvästi, kuinka yllätyksen, hämmennyksen ja rakkauden tunteet vaihtelivat mielessäni.
Se kokemus teki minuun todella vaikutuksen. Tajusin, millainen ihme perhe on, ja opin ymmärtämään paremmin Jumalan suunnitelmaa. Sain myös lujemman uskon evankeliumiin ja opin arvostamaan enemmän sitä, kuinka se voi vaikuttaa ihmisten elämään. Keskustelimme sillä vuorella monista asioista, mutta yhtä asiaa en koskaan unohda. En ole koskaan tuntenut sydämessäni niin suurta kiitollisuutta kuin silloin, kun isä kertoi minulle lujasta rakkaudestaan Jumalaan, evankeliumiin, äitiini ja perheeseemme. Ymmärsin, miten lukemattomilla tavoilla evankeliumi oli koskettanut sekä hänen elämäänsä että minun elämääni.
Sinä päivänä isästä ja minusta tuli hyvin läheiset. Ensimmäisen kerran näin hänet todellisena henkilönä, jolla on tunteita ja mielenkuohuja, enkä vain jonakin hallitsevana hahmona, jolta täytyi saada lupa pitää hauskaa. Luulen myös, että isäkin oppi enemmän minusta. En koskaan unohda sitä erityistä jutteluhetkeä isän kanssa ja niitä rakkauden ja ymmärryksen tunteita, jotka koimme yhdessä.