Ilon löytäminen matkasta
Nauttikaamme elämästä päivä kerrallaan, löytäkäämme iloa matkasta ja jakakaamme rakkauttamme ystäville ja perheelle
Rakkaat veljeni ja sisareni, tunnen oloni nöyräksi seisoessani edessänne tänä aamuna. Pyydän uskoanne ja rukouksianne tuekseni, kun puhun niistä asioista, joita minulla on ollut mielessäni ja joista olen tuntenut tarvetta kertoa teille.
Aloitan mainitsemalla yhden väistämättömimmistä asioista elämässämme täällä maan päällä, ja se on muutos. Olemme kaikki jossain vaiheessa kuulleet jonkin version tutusta sanonnasta: ”Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos.”
Joudumme kohtaamaan muutoksia koko elämämme ajan. Jotkin muutokset ovat tervetulleita, toiset taas eivät. Elämässämme on muutoksia, jotka ovat äkillisiä – kuten läheisen yllättävä poismeno, odottamaton sairaus, jonkin meille tärkeän asian menettäminen. Mutta suurin osa muutoksista tapahtuu vaivihkaa ja hitaasti.
Tämän konferenssin aikana tulee kuluneeksi 45 vuotta siitä, kun minut kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumiin. Olin silloin kahdentoista apostolin koorumin uusin jäsen, ja ihailin niitä 14 harvinaislaatuista miestä, jotka olivat virkaiältään minua vanhempia kahdentoista apostolin koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Jokainen näistä miehistä on palannut kotiin, yksi kerrallaan. Kun presidentti Hinckley kuoli kahdeksan kuukautta sitten, tajusin, että minusta oli tullut virkaiältään vanhin apostoli. 45 vuoden aikana tapahtuneet pienet muutokset vaikuttavat nyt valtavilta.
Tulevalla viikolla sisar Monson ja minä juhlimme kuusikymmenvuotishääpäiväämme. Kun muistelen yhteistä alkuamme, tajuan kuinka paljon elämämme onkaan muuttunut noista ajoista. Rakkaat vanhempamme, jotka olivat rinnallamme aloittaessamme yhteisen taipaleemme, ovat poistuneet luotamme. Kolme lastamme, jotka täyttivät elämämme niin täysin monen vuoden ajan, ovat aikuisia ja heillä on oma perhe. Suurin osa lastenlapsistamme on aikuisia, ja meillä on nyt neljä lastenlastenlasta.
Päivä päivältä, minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta olemme kulkeneet siitä, missä olimme sinne, missä nyt olemme. Kaikkien meidän elämässä tapahtuu tietenkin samanlaisia vaihteluita ja muutoksia. Minun elämäni muutokset ja teidän elämänne muutokset eroavat toisistaan vain yksityiskohdiltaan. Aika ei koskaan pysähdy. Sen täytyy kulkea vakaasti eteenpäin, ja sen kulkiessa eteenpäin tulevat muutokset.
Tämä on ainutkertainen mahdollisuutemme kuolevaisessa elämässä – tässä ja nyt. Mitä kauemmin elämme, sitä paremmin tajuamme elämän lyhyyden. Tilaisuuksia tulee, ja sitten ne ovat poissa. Uskon, että yksi suurimpia opetuksia, joita meidän tulee saada tällä lyhyellä vierailullamme maan päällä, ovat opetukset, jotka auttavat meitä erottamaan, mikä on tärkeää ja mikä ei ole. Pyydän hartaasti, ettette antaisi noiden tärkeimpien asioiden mennä ohitsenne samalla kun teette suunnitelmia sitä kuviteltua ja olematonta tulevaisuutta varten, jolloin teillä on aikaa tehdä kaikki se, mitä haluatte tehdä. Löytäkää sen sijaan iloa matkasta – nyt.
Vaimoni Frances sanoo minun olevan esitysriippuvainen. Nautin suuresti monista musikaaleista, ja yksi suosikeistani on amerikkalaisen säveltäjän Meredith Willsonin teos nimeltään ”The Music Man”. Professori Harold Hill, yksi esityksen päähenkilöistä, lausuu varoituksen, jonka esitän teille. Hän sanoo: ”Jos kerää kylliksi huomisia, huomaa keränneensä paljon tyhjiä eilisiä.”1
Veljeni ja sisareni, emme voi muistella mitään huomista, ellemme tee jotakin tänään.
Olen aiemminkin kertonut teille esimerkin tästä filosofiasta. Mielestäni se kannattaa kerrata. Monta vuotta sitten Arthur Gordon kirjoitti eräässä valtakunnallisessa aikakauslehdessä seuraavasti:
”Kun olin noin kolmetoista ja veljeni kymmenen, isä oli luvannut viedä meidät sirkukseen. Mutta lounasaikaan tuli puhelinsoitto: hänen pitäisi hoitaa joitakin kiireisiä liikeasioita kaupungissa. Me valmistauduimme kokemaan pettymyksen. Sitten kuulimme hänen sanovan puhelimeen:
’Ei, en voi tulla tänään. Asian on pakko odottaa.’ Kun hän tuli takaisin ruokapöytään, äiti hymyili. ’Kyllähän sirkus tulee tänne toisenkin kerran’, hän sanoi.
’Tiedän’, isä sanoi. ’Mutta lapsuus ei.’”2
Jos teillä on lapsia, jotka ovat aikuisia ja lähteneet kotoa, olette mitä todennäköisimmin toisinaan tunteneet menetyksen tuskaa ja tajunneet, ettette arvostaneet sitä vaihetta elämässänne niin paljon kuin olisi pitänyt. Takaisinpäin ei tietysti ole paluuta, voi vain mennä eteenpäin. Sen sijaan, että viipyisimme menneisyydessä, meidän tulee käyttää tämä päivä parhaalla mahdollisella tavalla, tässä ja nyt, tekemällä kaikki voitavamme hankkiaksemme miellyttäviä muistoja tulevaisuutta varten.
Jos olette vielä lastenkasvatusvaiheessa, huomatkaa, että ne pienet sormenjäljet, jotka ilmestyvät lähes jokaiselle juuri puhdistetulle pinnalle, ne ympäri taloa levitetyt lelut, ne käsittelyä kaipaavat pyykkikasat katoavat aivan liian pian ja että tulette – hämmästykseksenne – kaipaamaan niitä syvästi.
Elämässämme tulee eteen paineita olosuhteistamme riippumatta. Meidän on kohdattava ne parhaamme mukaan. Mutta me emme saa niiden häiritä sitä, mikä on kaikkein tärkeintä – ja se, mikä on kaikkein tärkeintä, liittyy miltei aina ympärillämme oleviin ihmisiin. Oletamme usein, että heidän täytyy tietää, kuinka paljon rakastamme heitä. Mutta meidän ei pitäisi koskaan olettaa; meidän pitäisi kertoa heille. William Shakespeare kirjoitti: ”Ei lemmi se, jok’ ei tuo ilmi mieltään”.3 Emme ikinä unohda ystävällisiä sanoja tai kiintymyksen osoitusta. Sen sijaan tulemme katumaan sitä, jos sellaiset asiat puuttuvat tärkeimmistä ihmissuhteistamme.
Lähettäkää se viesti ystävällenne, jota olette laiminlyöneet, halatkaa lastanne, halatkaa vanhempianne, sanokaa useammin ’rakastan sinua’, ja muistakaa aina kiittää. Älkää koskaan antako ratkaisua vaativan ongelman tulla tärkeämmäksi kuin rakkautta kaipaava henkilö. Ystävät muuttavat pois, lapset kasvavat, läheiset kuolevat. On niin helppo pitää toisia itsestäänselvyyksinä, kunnes tulee päivä, jolloin he ovat poistuneet elämästämme ja jäljelle jäävät vain mietteemme ”entä jos” ja ”kunpa vain”. Kirjailija Harriet Beecher Stowe on sanonut: ”Katkerimpia kyyneliä haudoilla on vuodatettu sanomatta jääneiden sanojen ja tekemättä jääneiden tekojen vuoksi.”4
1960-luvulla Vietnamin sodan aikaan kirkon jäsen, lentosotamies Jay Hess, ammuttiin alas Pohjois-Vietnamin yllä. Kahden vuoden ajan hänen perheellään ei ollut mitään tietoa siitä, oliko hän kuollut vai elossa. Hänen vangitsijansa Hanoissa sallivat hänen lopulta kirjoittaa kotiin, mutta hänen viestissään ei saanut olla enempää kuin 25 sanaa. Mitä te ja minä sanoisimme perheellemme, jos olisimme samassa tilanteessa – emmekä olisi nähneet heitä yli kahteen vuoteen emmekä tietäisi, tulemmeko koskaan enää näkemäänkään? Veli Hess halusi kirjoittaa jotakin sellaista, minkä hänen perheensä tunnistaisi hänen kirjoittamakseen ja hän halusi myös antaa heille arvokkaita neuvoja, joten hän kirjoitti seuraavasti: ”Nämä asiat ovat tärkeitä: temppeliavioliitto, lähetystyö, opiskelu. Jatkakaa sinnikkäästi, asettakaa tavoitteita, kirjoittakaa muistiinpanoja, ottakaa valokuvia kaksi kertaa vuodessa.”5
Nauttikaamme elämästä päivä kerrallaan, löytäkäämme iloa matkasta ja jakakaamme rakkauttamme ystäville ja perheelle. Jonakin päivänä meiltä jokaiselta loppuvat huomiset.
Vapahtaja kehottaa meitä Uuden testamentin Johanneksen evankeliumin luvun 13 jakeessa 34: ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.”
Jotkut teistä saattavat tuntea Thornton Wilderin klassisen näytelmän Meidän kaupunkimme. Jos tunnette sen, muistatte kaupungin nimeltä Grover’s Corners, mihin kertomus sijoittuu. Siinä näytelmässä Emily Webb kuolee synnytykseen ja saamme lukea hänen nuoren aviomiehensä Georgen yksinäisestä surusta tämän jäätyä yksin heidän nelivuotiaan poikansa kanssa. Emily ei halua levätä rauhassa; hän haluaa kokea uudelleen elämänsä iloja. Hänelle annetaan etuoikeus palata maan päälle ja elää uudelleen 12-vuotispäivänsä. Alussa tuntuu jännittävältä olla taas nuori, mutta jännitys laantuu nopeasti. Päivässä ei ole lainkaan iloa, koska Emily tietää, mitä hänen tulevaisuutensa pitää sisällään. On sietämättömän tuskallista tajuta, kuinka tietämätön hän olikaan ollut elämän merkityksestä ja ihmeestä ollessaan vielä elossa. Ennen kuin Emily palaa leposijalleen, hän vaikeroi: ”Eivätkö ihmiset koskaan ymmärrä elämää silloin kun he sitä elävät, joka ikisellä minuutilla?”
Se, ymmärrämmekö, mikä on kaikkein tärkeintä elämässä, kulkee käsi kädessä sen kanssa, kuinka kiitollisia olemme siunauksistamme.
Eräs hyvin tunnettu kirjailija on sanonut: ”Sekä yltäkylläisyys että sen puute ovat yhtaikaa elämässämme, rinnakkaisina todellisuuksina. Se, kumpaa salaista puutarhaa hoidamme, on aina tietoinen valintamme. – – Jos päätämme olla keskittymättä siihen, mitä elämästämme puuttuu, ja olemme sen sijaan kiitollisia siinä olevasta yltäkylläisyydestä – rakkaudesta, terveydestä, perheestä, ystävistä, työstä, luonnon tarjoamista ilonaiheista sekä henkilökohtaisista pyrkimyksistä, jotka tuottavat meille iloa – illuusion autiomaa katoaa ja koemme taivaan maan päällä.”6
Opissa ja liitoissa, luvun 88 jakeessa 33 meille sanotaan: ”Sillä mitä hyödyttää ihmistä, jos hänelle suodaan lahja eikä hän ota lahjaa vastaan? Katso, hän ei riemuitse siitä, mikä hänelle annetaan, eikä riemuitse siitä, joka on lahjan antaja.”
Antiikin roomalainen filosofi Horatius muistutti: ”Millä tahansa ajalla Jumala on teitä siunannut, ottakaa se vastaan kiitollisina älkääkä lykätkö ilojanne vuodesta toiseen, niin että olittepa olleet missä paikassa tahansa, voitte sanoa eläneenne onnellisina.”
Monta vuotta sitten liikutuin Borghild Dahlin tarinasta. Hän syntyi Minnesotassa vuonna 1890 norjalaisten vanhempien tyttärenä, ja hänellä oli varhaisista vuosistaan lähtien erittäin huono näkö. Hänellä oli näkövammastaan huolimatta valtava halu osallistua jokapäiväiseen elämänmenoon, ja silkkaa päättäväisyyttään hän onnistui lähes kaikessa, mitä teki. Vastoin opettajien neuvoja, jotka pitivät hänen näkövammaansa liian vakavana, hän opiskeli collegessa ja suoritti alemman korkeakoulututkinnon Minnesotan yliopistosta. Hän opiskeli myöhemmin Columbia Universityssä ja Oslon yliopistossa. Hänestä tuli lopulta kahdeksan Länsi-Minnesotassa ja Pohjois-Dakotassa sijaitsevan koulun rehtori.
Hän kirjoitti yhdessä 17:sta kirjoittamastaan kirjasta seuraavasti: ”Minulla oli vain yksi silmä ja se oli niin tiheiden arpeutumien peitossa, että pystyin näkemään vain silmän vasemmalla puolella olevan pienen aukon kautta. Pystyin näkemään kirjan vain pitämällä sitä lähellä kasvojani ja terästämällä katsettani vasemmalle ainoalla silmälläni niin ankarasti kuin kykenin.”7
Ihmeellistä kyllä, vuonna 1943 kun hän oli yli 50-vuotias, kehitettiin käänteentekevä toimenpide, joka lopulta palautti hänelle suuren osan näkökyvystä, mitä vailla hän oli ollut niin pitkään. Hänen edessään avautui uusi ja jännittävä maailma. Hän iloitsi suuresti niistä pienistä asioista, joita suurin osa meistä pitää itsestäänselvyyksinä, kuten lentävän linnun katselemisesta, sen huomaamisesta, kuinka valo heijastuu hänen tiskivetensä kuplissa tai kuun vaiheiden tarkkailemisesta iltaisin. Hän päätti yhden kirjoistaan näillä sanoilla: ”Rakas taivaallinen Isä, kiitos, kiitos.”8
Borghild Dahl oli täynnä kiitollisuutta siunauksistaan sekä ennen että jälkeen näkökykynsä palauttamisen.
Hänen viimeinen kirjansa ilmestyi vuonna 1982, kaksi vuotta ennen kuin hän kuoli 92-vuotiaana. Sen nimi: Happy All My Life [Onnellinen koko elämäni]. Hänen kiitollinen asenteensa salli hänen arvostaa siunauksiaan ja elää täyttä ja rikasta elämää haasteistaan huolimatta.
Apostoli Paavali kertoo meille Uudessa testamentissa ensimmäisessä kirjeessä tessalonikalaisille, luvussa viisi, jakeessa 18: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä.”
Muistelkaa kanssani kertomusta kymmenestä spitaalisesta:
”Kun [Jeesus] oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä.
Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ’Jeesus, opettaja, armahda meitä!’
Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ’Menkää näyttämään itsenne papeille.’
Mennessään he puhdistuivat. Huomatessaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin.
Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen.
Jeesus kysyi: ’Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet?
Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?’”9
Herra on sanonut profeetta Joseph Smithin kautta antamassaan ilmoituksessa: ”Eikä ihminen loukkaa Jumalaa millään tavalla, eikä hänen vihansa ole syttynyt keitään muita vastaan kuin niitä, jotka eivät tunnusta hänen kättänsä kaikessa eivätkä noudata hänen käskyjänsä.”10 Olkaamme niiden joukossa, jotka annamme kiitoksemme taivaalliselle Isällemme. Jos kiittämättömyys lasketaan vakavaksi synniksi, niin kiitollisuuden paikka on jaloimpien hyveiden joukossa.
Riippumatta muutoksista, joita elämäämme tulee, ja kiitollisin sydämin, täyttäkäämme päivämme – siinä määrin kuin voimme – kaikkein tärkeimmillä asioilla. Vaalikaamme rakkaitamme ja osoittakaamme rakkautemme heitä kohtaan sanoin ja teoin.
Lopuksi rukoilen, että me kaikki osoittaisimme kiitollisuutta Herraamme ja Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta kohtaan. Hänen ihmeellinen evankeliuminsa antaa vastaukset elämän suurimpiin kysymyksiin: Mistä me tulemme? Miksi olemme täällä? Minne henkeni menee, kun kuolen?
Hän opetti meitä rukoilemaan. Hän opetti meitä palvelemaan. Hän opetti meitä elämään. Hänen elämänsä on rakkauden perintö. Hän paransi sairaat, Hän kohotti sorretut, Hän pelasti syntiset.
Tuli aika, jolloin Hän jäi yksin. Jotkut apostolit epäilivät; yksi kavalsi Hänet. Roomalaiset sotilaat lävistivät Hänen kylkensä. Vihainen väkijoukko riisti Hänen henkensä. Golgatan kukkulalta kaikuvat yhä Hänen myötätuntoiset sanansa: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”11
Aiemmin, ehkä tajutessaan maanpäällisen palvelutehtävänsä huipentuman, Jeesus lausui valituksen: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”12 ”Ei sijaa majatalossa”13 ei ollut ainoa torjuva ilmaisu – vain ensimmäinen. Kuitenkin Hän pyytää teitä ja minua ottamaan Hänet vastaan. ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”14
Kuka oli tämä kipujen mies, sairauden tuttava? Kuka on tämä Herra Sebaot, Israelin väkevä? Hän on Mestarimme. Hän on Vapahtajamme. Hän on Jumalan Poika. Hän on pelastuksemme tuoja. Hän kutsuu: ”Seuraa minua.”15 Hän opettaa: ”Mene ja tee sinä samoin.”16 Hän pyytää: ”Pitäkää minun käskyni.”17
Seuratkaamme Häntä. Jäljitelkäämme Hänen esimerkkiään. Noudattakaamme Hänen sanaansa. Tekemällä sen annamme Hänelle kiitollisuuden jumalallisen lahjan.
Veljet ja sisaret, vilpitön rukoukseni on, että voisimme sopeutua elämämme muutoksiin, että ymmärtäisimme, mikä on kaikkein tärkeintä, että voisimme aina osoittaa kiitollisuutemme ja että löytäisimme ilon matkasta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.