”Kai tajuat, että meillä oli rankkaa”
Me tiedämme pyhien kirjoitusten perusteella, että jotkin koettelemukset ovat hyväksemme ja soveltuvat omaan henkilökohtaiseen kehitykseemme.
Viime talvena tyttärelläni oli pelottava kokemus hänen ajaessaan autoa sankassa lumimyrskyssä. Hän muistutti minua samankaltaisesta tilanteesta, jonka olin kokenut kahden poikani kanssa monia vuosia sitten. Nuorin poikamme Joe oli kolmivuotias ja poikamme Larry kuusivuotias. Olimme menossa autolla San Franciscosta Utahiin kesäkuussa. Sää oli ollut oikein hyvä.
Kun aloitimme nousumme Donnerin solan harjalle Sierra Nevadan vuoristossa, jouduimme äkkiarvaamatta valtavaan lumimyrskyyn. Yksikään kuljettajista ei ollut varautunut siihen. Edessämme ajava ajoneuvoyhdistelmä oli pyörähtänyt poikittain ja tukki kaksi kaistaa. Muita rekkoja ja henkilöautoja oli luisunut pois tieltä. Yksi kaista oli vapaa, ja monet ajoneuvot, omamme mukaan luettuna, yrittivät pysyä kyseisellä kaistalla välttääkseen muita ajoneuvoja. Sitten koko liikenne pysähtyi.
Emme olleet valmistautuneet lumimyrskyyn kesäkuussa. Meillä ei ollut lämpimiä vaatteita, eikä polttoainettakaan ollut kovin paljon. Painauduimme poikien kanssa lähekkäin pysyäksemme lämpiminä. Monen tunnin kuluttua turva-autot, lumiaurat ja hinausautot alkoivat selvittää valtavaa ajoneuvoruuhkaa.
Lopulta hinausauto hinasi meidät huoltoasemalle solan toiselle puolelle. Soitin vaimolleni, koska tiesin hänen olevan huolissaan, sillä hän oli odottanut soittoa aiemmin illalla. Hän kysyi, voisiko hän puhua poikiemme kanssa. Kun oli kolmivuotiaan vuoro, tämä sanoi ääni vapisten: ”Kai tajuat, että meillä oli rankkaa!”
Näin, että kun kolmivuotiaamme puhui äidilleen ja kertoi tälle rankasta ajasta, hän sai lohtua ja sitten tyynnyttelyä. Samoin on rukoustemme laita, kun käännymme taivaallisen Isämme puoleen. Me tiedämme, että Hän välittää meistä hädän hetkellämme.
Jokainen meistä kohtaa tässä elämässä koettelemuksia ja vaikeuksia
Juuri kertomani tapaus, vaikka se olikin vaikea tilanne matkalla, oli lyhytaikainen eikä sillä ollut pysyviä seurauksia. Monet kohtaamistamme koettelemuksista ja vaikeuksista elämässä ovat kuitenkin vakavia ja niillä näyttää olevan pysyviä seurauksia. Jokainen meistä kokee joitakin niistä elämänsä eri vaiheissa. Monet tätä konferenssia kuuntelevat käyvät läpi mitä vakavinta laatua olevia tilanteita juuri tällä hetkellä.
Me yhdymme profeetta Josephin avunhuutoon, kun häntä oli syytetty ja pidettiin vangittuna väärin perustein Libertyn vankilassa kuukausikaupalla. ”Oi Jumala, missä olet, ja missä on maja, joka kätkee piilopaikkasi?”
Herran vastaus on rauhoittava:
”Poikani, rauha olkoon sielullesi; vastoinkäymisesi ja ahdinkosi kestävät vain pienen hetken,
ja sitten, jos kestät ne hyvin, Jumala korottaa sinut korkeuteen.”1
Yksi palautuksen valaisemia välttämättömiä oppeja on, että kaikessa täytyy olla vastakohtaisuutta, jotta voisi olla vanhurskautta.2 Tämä elämä ei ole aina helppoa eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se on testaamisen ja koettelemisen aikaa. Kuten luemme Abrahamin kirjasta: ”Ja koettelemme heitä näin nähdäksemme, tekevätkö he kaiken, mitä Herra, heidän Jumalansa, käskee heidän tehdä.”3 Vanhin Harold B. Lee opetti: ”Joskus se, mikä on meille parhaaksi, ja se, mikä tuo iankaikkisia palkintoja, näyttää sillä hetkellä katkerimmalta, ja se, mikä on kiellettyä, on usein sellaista, mikä näyttää haluttavimmalta.”4
Kirja Kaksi kaupunkia alkaa seuraavalla usein lainatulla lauseella: ”Tämä oli aikakausista paras ja pahin.”5 Pyhät kirjoitukset tekevät selväksi, että kullakin sukupolvella on oma versionsa parhaista ja pahimmista ajoista. Me kaikki joudumme kohtaamaan hyvän ja pahan välisen ristiriidan6 sekä valon ja pimeyden, toivon ja epätoivon vastakohtaisuuden. Kuten vanhin Neal A. Maxwell selitti: ”Terävä, rinnakkainen makean ja karvaan kontrasti on välttämätön aivan tämän lyhyen kuolevaisuuden kokemuksen loppuun asti.”7 Me tiedämme oppimme perusteella, että hyvä tulee voittamaan pahan8, ja ne, jotka tekevät parannuksen ja pyhitetään, saavat iankaikkisen elämän9.
Samoihin aikoihin, kun Dickens kirjoitti romaaniaan, varhaiset pyhät asettuivat sankarillisin ponnistuksin asumaan vuorten keskelle länteen.
Jopa yhteisestä uskostaan huolimatta pyhät olivat kokeneet paljon vaikeuksia ja suhtautuivat Nauvoon evakuointiin hyvin erilaisin odotuksin. Jotkut odottivat tulevaisuutta toiveikkaina, toiset huolissaan. Helen Mar Whitney ja Bathsheba Smith ovat siitä kaksi erinomaista esimerkkiä. Molemmat ovat jättäneet mukaansatempaavan selonteon tuntemuksistaan.
Sisar Whitney kirjoitti Nauvoosta lähtöön liittyvistä odotuksistaan: ”Pakkaan nyt pois kaikki pienet nauhani, kaulukseni ja pitsini jne., sillä olemme lähdössä paikkaan, josta emme voi ostaa niitä. Olemme lähdössä pois maailmasta asumaan Kalliovuorten taa, minne kukaan muu ei halua mennä – –. Keskuudessamme ei tule olemaan rikkaita eikä köyhiä, ja meitä on vain rehellisiä ja hyveellisiä.”10 Sisar Whitneyn sanat huokuvat idealistista optimismia.
Sisar Bathsheba Smithin kirjoittamat ajatukset ovat myös täynnä uskoa mutta osoittavat jonkinasteista huolta. Hän oli nähnyt väkijoukkojen järjestäytyvän pyhiä vastaan Missourissa ja oli ollut paikalla apostoli David W. Pattenin kuollessa.
Muistellessaan Nauvoon evakuointia hän kirjoitti: ”Viimeisenä tehtävänäni tuossa kallisarvoisessa paikassa oli siistiä huoneet, lakaista lattia ja panna luuta sen tavanomaiselle paikalle oven taakse. Sitten sydän täynnä suljin hiljaa oven ja lähdin kohti tuntematonta tulevaisuutta, kohtasin sen uskoen Jumalaan ja yhtä vakuuttuneena evankeliumin lopullisesta vakiintumisesta länteen ja sen tosista, kestävistä periaatteista kuin olin ollut noissa raskaissa tapahtumissa Missourissa.”11
Kumpikin näistä myöhempien aikojen pyhien pioneerinaisista pysyi vahvana evankeliumissa koko elämänsä ajan ja rakensi suurenmoisella tavalla Siionia, mutta he kohtasivat monia muitakin koettelemuksia ja vaikeuksia, jotka he kumpikin kestivät uskollisesti.12 Sisar Whitneyn optimismista huolimatta kolme hänen ensimmäistä lastaan kuoli syntyessään tai pian sen jälkeen – kaksi heistä hänen pitkäksi venyneellä matkallaan Nauvoosta Suolajärven laaksoon.13 Sisar Whitney on siunannut meitä kirjoituksillaan uskomme puolustukseksi ja oli apostoli Orson F. Whitneyn äiti.
Sisar Smith kirjoitti köyhyydestä, sairaudesta ja puutteesta, joita pyhät kärsivät matkallaan länteen.14 Maaliskuussa 1847 hänen äitinsä kuoli, ja seuraavassa kuussa syntyi hänen toinen poikansa John. Hänen merkintänsä siitä on lyhyt: ”Hän oli viimeinen lapseni, ja [hän] eli vain neljä tuntia.”15 Myöhemmin elämässään hän palveli Suolajärven temppelin emäntänä ja Apuyhdistyksen neljäntenä ylijohtajana.
Vaikeudet, joita varhaiset pyhät kestivät, liikuttavat meitä syvästi. Brigham Young ikuisti sen hieman humoristisesti helmikuussa 1856 sanoessaan: ”Puhuisin jotakin vaikeista ajoista. Tiedätte minun sanoneen teille, että jos joku pelkää kuolevansa nälkään, menköön sinne, missä on runsautta. En näe pienintäkään nälkäkuoleman vaaraa, sillä en pelkää kuolevani nälkään, ennen kuin olemme syöneet viimeisen muulin sen korvan kärjestä hännän päähän.”
Hän jatkoi sanomalla: ”On monia, jotka eivät voi saada nyt työtä, mutta kevät on puhkeamassa pian, eikä meidän tarvitse kärsiä enempää kuin mikä on hyväksemme.”16
Haasteet, joita kohtaamme nykyään, ovat omalla tavallaan verrattavissa menneisyyden haasteisiin. Nykyinen talouskriisi on aiheuttanut merkittävää huolta kautta maailman. Työttömyys ja talousongelmat eivät ole epätavallisia. Monilla ihmisillä on fyysisen terveyden ja mielenterveyden haasteita. Toiset kamppailevat avio-ongelmien tai uppiniskaisten lasten kanssa. Jotkut ovat menettäneet rakkaitaan. Riippuvuudet ja sopimattomat tai vahingolliset taipumukset aiheuttavat murhetta. Olipa koettelemusten syy mikä tahansa, ne aiheuttavat merkittävää tuskaa ja kärsimystä asianomaisille sekä niille, jotka rakastavat heitä.
Me tiedämme pyhien kirjoitusten perusteella, että jotkin koettelemukset ovat hyväksemme ja soveltuvat omaan henkilökohtaiseen kehitykseemme.17 Tiedämme myös, että sade lankeaa niin vanhurskaille kuin jumalattomillekin.18 On myös totta, ettei jokainen näkemämme pilvi ala sataa. Kestämistämme haasteista, koettelemuksista ja vaikeuksista huolimatta Jeesuksen Kristuksen sovituksen aikaansaama rauhoittava oppi sisältää Alman opetuksen, että Vapahtaja ottaa päälleen meidän heikkoutemme ja ”auttaa kansaansa sen heikkouksien mukaisesti”19.
Pyhät kirjoitukset ja nykyajan profeetat ovat tehneet selväksi, että edessä on laihoja ja lihavia vuosia.20 Herra odottaa meidän olevan valmistautuneita moniin tulevista haasteista. Hän julistaa: ”Jos te olette valmiita, te ette pelkää.”21 Osa järkytyksestä, jonka koin ylittäessämme Sierran vuoriston siinä lumimyrskyssä monia vuosia sitten, johtui siitä, että en ollut valmistautunut siihen äkilliseen odottamattomaan tapahtumaan. Yksi pyhien kirjoitusten suuria siunauksia on, että ne varoittavat meitä haasteista, jotka ovat odottamattomia, mutta joita ilmaantuu usein. Tekisimme viisaasti, jos valmistautuisimme niihin. Yksi valmistautumistapa on pitää käskyt.
Lukuisissa kohdissa Mormonin kirjaa ihmisille luvattiin, että he menestyisivät maassa, mikäli he pitäisivät käskyt22. Tähän lupaukseen liittyy usein varoitus, että jos he eivät pidä Jumalan käskyjä, heidät erotetaan pois Hänen edestään.23 Selvästikin Hengen siunausten – Pyhän Hengen palvelun – saaminen on elintärkeä tekijä, jotta todella menestyisi maassa ja olisi valmistautunut.
Koettelemuksistamme huolimatta olisimme yltäkylläisyydessämme kiittämättömiä, ellemme arvostaisi siunauksiamme. Huolimatta niiden vaikeuksien ilmeisestä luonteesta, joita pioneereilla oli, presidentti Brigham Young puhui kiitollisuuden tärkeydestä. Hän sanoi: ”Anteeksiantamatonta syntiä lukuun ottamatta en tiedä mitään suurempaa syntiä kuin kiittämättömyys.”24
Kiitollisuus Vapahtajasta ja Hänen sovituksestaan
Suurinta kiitollisuutta meidän pitäisi tuntea Vapahtajasta ja Hänen sovituksestaan. Olemme tietoisia siitä, että monet tätä konferenssia kuuntelevat kokevat niin suuria koettelemuksia ja vaikeuksia, että pohjimmaisena tunteena heidän sydämessään heidän lähestyessään taivaallista Isäämme rukouksessa on: ”Kai tajuat, että minulla on rankkaa.”
Saanen jakaa kanssanne erään sisaren, Grantsvillesta Utahista olevan Ellen Yatesin, todenperäisen kuvauksen. Lokakuun alkupuolella kymmenen vuotta sitten hän suukotti miestään Leonia hyvästiksi tämän lähtiessä töihin Salt Lake Cityyn. Se oli viimeinen kerta, kun hän näki Leonin elossa. Leon ajoi kolarin 20-vuotiaan nuorukaisen kanssa, joka oli myöhässä ensimmäisestä työpaikastaan ja oli yrittänyt ohittaa hitaamman ajoneuvon aiheuttaen nokkakolarin, jossa molemmat saivat heti surmansa. Sisar Yates sanoi, että kahden myötätuntoisen liikennepoliisin kerrottua hänelle uutisen hän joutui järkytyksen ja surun valtaan.
Hän kirjoittaa: ”Kun yritin katsoa elämää eteenpäin, näin vain pimeyttä ja tuskaa.” Kävi ilmi, että hänen miehensä paras ystävä oli piispana kyseisen nuorukaisen seurakunnassa. Piispa soitti sisar Yatesille ja kertoi hänelle, että nuorukaisen äiti Jolayne Willmore halusi puhua hänen kanssaan. Hän muistelee: ”Järkytyin siitä, että olin niin keskittynyt omaan murheeseeni ja tuskaani, etten ollut edes ajatellut nuorta miestä ja hänen perhettään. Tajusin äkkiä, että siinä oli äiti, jonka tuska oli varmasti yhtä suuri tai suurempikin kuin omani. Suostuin heti – – tapaamiseen.”
Tullessaan veli ja sisar Willmore ilmaisivat suuren surunsa siitä, että heidän poikansa oli vastuussa Leonin kuolemasta, ja antoivat hänelle kuvan, jossa Vapahtaja pitää pientä tyttöä sylissään. Sisar Yates sanoo: ”Kun tulee hetkiä, joita en tahdo kestää, katson sitä kuvaa ja muistan, että Kristus tuntee minut henkilökohtaisesti. Hän tuntee yksinäisyyteni ja koettelemukseni.” Yksi sisar Yatesia lohduttava kirjoitusten kohta kuuluu: ”Ja nyt, olkaa rohkealla mielellä älkääkä pelätkö, sillä minä, Herra, olen teidän kanssanne ja seison teidän rinnallanne.”25
Joka lokakuussa sisar Yates ja sisar Willmore (jotka kumpikin ovat täällä konferenssikeskuksessa yhdessä tänään) menevät temppeliin yhdessä ja kiittävät Jeesuksen Kristuksen sovituksesta, pelastussuunnitelmasta, iankaikkisista perheistä ja liitoista, jotka sitovat yhteen aviomiehen ja vaimon ja perheen verhon kummallakin puolella. Sisar Yates päättää kertomuksensa: ”Tässä koettelemuksessa olen tuntenut taivaallisen Isäni ja Vapahtajani rakkauden runsaammin kuin koskaan aikaisemmin.” Hän todistaa, että suurta murhetta, tuskaa, sairautta ei olekaan, ettei Kristuksen sovitus ja Kristuksen rakkaus voisi sitä parantaa”26. Mitä suurenmoista esimerkkiä rakkaudesta ja anteeksiannosta nämä kaksi sisarta ovatkaan osoittaneet. Sen ansiosta Jeesuksen Kristuksen sovitus on voinut toimia heidän elämässään.
Ajatelkaa Vapahtajaa Getsemanen puutarhassa sovitustyön aikana kärsimässä niin suurta tuskaa, että Hän vuoti verta joka huokosestaan.27 Hänen huutoonsa Isälle sisältyi sana Abba28. Se voidaan tulkita ahdistuksessa olevan pojan huudoksi isälleen: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.”29 Todistan, että Jeesuksen Kristuksen sovitus kattaa kaikki koettelemukset ja vaikeudet, joita yksikään meistä kohtaa tässä elämässä. Toisinaan, kun haluaisimme sanoa: ”Kai tajuat, että minulla oli rankkaa”, voimme olla varmoja siitä, että Hän on lähellä ja me olemme turvassa Hänen rakastavien käsivarsiensa syleilyssä.
Kun rakkaalta profeetaltamme presidentti Thomas S. Monsonilta kysyttiin hänen syntymäpäivänään viime elokuussa, mikä olisi paras lahja, minkä jäsenet ympäri maailman voisivat antaa hänelle, hän sanoi hetkeäkään epäröimättä: ”Etsikää joku, jolla on rankkaa – – ja tehkää jotakin heidän hyväkseen.”30
Minä olen teidän laillanne ikuisesti kiitollinen Jeesukselle Kristukselle, ihmiskunnan pelastajalle. Todistan, että Hän on maailman Vapahtaja ja Lunastaja. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.