Pelastathan isäni
Isäni oli se, joka etsi totuutta ja löysi lähetyssaarnaajat. He opettivat meille evankeliumia, ja pian sen jälkeen meidät – vanhempani ja meidät viisi lasta – kastettiin. Todistuksemme vahvistui. Opimme niin paljon asioita, erityisesti Vapahtajasta ja perheistä.
Vuonna 1992 palvellessaan seurakuntamme piispana Filippiineillä isäni sai sydänkohtauksen. Hänet kiidätettiin toimistostaan sairaalaan. Kuultuaan uutisen, että hän on teho-osastolla, perheeni oli hyvin järkyttynyt. Pelko kouristi sydäntämme. Isän mahdollisuudet jäädä henkiin olivat hyvin vähäiset. Äiti itki ja pyysi meitä kaikkia rukoilemaan.
Sen jälkeen kadotin käsitykseni ajan kulusta – mieleeni tulvi niin monia muistoja. Kyyneleitä vuodattaen polvistuin rukoilemaan. Sydämeni oli hyvin raskas ja rintani pakahtumaisillaan. Halusin huutaa helpottaakseni tuskaa ja päästäkseni pelosta, joka piti minua sinä päivänä otteessaan. Sen sijaan rukoilin yksinkertaisesti: ”Pelastathan isäni.” Se oli yksinkertainen rukous, joka oli tarkoitettu kuultavaksi.
Sinä iltana minut päästettiin teho-osastolle. Isäni oli vajonnut koomaan, ja äitini ja sisarukseni ja minä valmistauduimme pahimpaan. Se oli tuskallinen kokemus perheellemme. Tulevaisuus näytti ankealta ja epävarmalta. Kun hiljaa mielessäni jätin hänelle hyvästit, muistin ensimmäisen perheiltamme. Olimme katsoneet kirkon elokuvan Perhe on ikuinen.
Ennen kuin menin sinä iltana nukkumaan, maanpäällinen isäni palasi rauhallisesti taivaallisen Isänsä luo.
Isäni kuolema minun ollessani 22-vuotias merkitsi satojen muutosten alkua elämässäni. Hänen poissaolonsa opetti minulle, että minulla on vahvuuksia, joista en ollut tietoinen. Olen saanut elämässäni aikaan enemmän kuin olisin muutoin saattanut saada, koska jouduin muuttumaan ja kasvamaan.
Vaikka taivaallinen Isä ei vastannut rukoukseeni haluamallani tavalla, mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, etteikö Hän ollut kuullut minua. Tiedän, että Hän kuunteli. Hän tiesi täsmälleen, mitä olin kokemassa. Hän tiesi täsmälleen, mitä perheemme silloin tarvitsi, ja juuri sitä Hän antoi meille – voimaa voittaa elämän haasteet, voimaa kohdata todellisuus. Hän opetti meitä kohtaamaan koettelemuksemme uskon turvin.
Tuosta tuskallisesta päivästä on kulunut yli 15 vuotta. Opettelen yhä evankeliumia ja kasvan edelleen siinä. Minulla on nyt oma perhe, ja olen hyvin onnellinen siitä, että meidät on sinetöity temppelissä. En koskaan irrota katsettani tiestä, jonka isäni meille viitoitti.
Jeesuksen Kristuksen sovituksen ja ylösnousemuksen ansiosta tiedän, että jonakin päivänä perheemme on jälleen yhdessä. Minulla on vielä pitkä matka kuljettavana, mutta olen onnellinen ajatellessani, että näen isäni tuon matkan päässä.