Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Yksi avain onnelliseen perheeseen
Suuri venäläinen kirjailija Leo Tolstoi aloitti romaaninsa Anna Karenina näillä sanoin: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”1 Vaikka en Tolstoin lailla olekaan varma siitä, että kaikki onnelliset perheet olisivat toistensa kaltaisia, niin olen huomannut yhden asian, joka useimmilla on yhteistä: he osaavat antaa anteeksi muiden puutteet ja unohtaa ne sekä etsiä hyvää.
Onnettomissa perheissä puolestaan usein etsitään vikoja, kannetaan kaunaa eikä tunnuta osaavan päästää irti menneistä rikkomuksista.
”Niin, mutta…” aloittavat ne, jotka ovat onnettomia. ”Niin, mutta et tiedä, kuinka pahasti hän on loukannut minua”, sanoo yksi. ”Niin, mutta et tiedä, kuinka kauhea hän on”, sanoo toinen.
Kenties kumpikin on oikeassa; kenties kumpikaan ei ole.
Loukkauksia on monenasteisia. Pahastumisia on monenasteisia. Mutta olen huomannut, että me usein oikeutamme suuttumuksemme ja tyynnytämme omaatuntoamme kertomalla itsellemme tarinoita muiden motiiveista, jotka tuomitsevat heidän tekonsa anteeksiantamattomina ja itsekkäinä, ja samaan aikaan esittämällä omia motiivejamme puhtaina ja vilpittöminä.
Ruhtinaan koira
Vanha walesilainen tarina 1200-luvulta kertoo ruhtinaasta, joka palasi kotiin ja löysi koiransa, jonka kuono oli veressä. Mies kiiruhti sisään ja näki kauhukseen, että hänen poikavauvansa oli kadonnut ja että tämän kehto oli kumollaan. Suutuspäissään ruhtinas veti esiin miekkansa ja surmasi koiransa. Pian sen jälkeen hän kuuli poikansa itkevän – pienokainen oli elossa! Pienokaisen vieressä makasi kuollut susi. Koira oli todellisuudessa puolustanut ruhtinaan lasta murhanhimoiselta sudelta.
Vaikka tämä kertomus on dramaattinen, se havainnollistaa erään näkökohdan. Se avaa mahdollisuuden sille, että ne syyt, joilla selitämme itsellemme muiden tietynlaista käytöstä, eivät aina vastaa tosiasioita – toisinaan me emme edes halua tietää tosiasioita. Haluaisimme suutuksissamme mieluummin tuntea, että on oikeutettua pitää kiinni katkeruudestamme ja kaunastamme. Toisinaan nämä kaunat voivat kestää kuukausia tai vuosia. Toisinaan ne voivat kestää koko eliniän.
Jakautunut perhe
Eräs isä ei voinut antaa anteeksi pojalleen sitä, että tämä oli poikennut siltä polulta, jota hänelle oli opetettu. Pojalla oli ystäviä, joita isä ei hyväksynyt, ja hän teki monia asioita toisin kuin hänen olisi isän mielestä pitänyt tehdä. Tämä aiheutti kuilun isän ja pojan välille, ja heti kun poika pystyi, hän lähti kotoa eikä koskaan palannut. He puhuivat harvoin toisilleen sen jälkeen.
Tunsiko isä toimineensa oikeutetusti? Kenties.
Tunsiko poika toimineensa oikeutetusti? Kenties.
Tiedän vain, että tämä perhe oli jakautunut ja onneton, koska sen paremmin isä kuin poikakaan ei pystynyt antamaan anteeksi toiselle. He eivät pystyneet katsomaan niiden katkerien muistojen yli, joita heillä oli toinen toisestaan. Rakkauden ja anteeksiannon sijaan he täyttivät sydämensä vihalla. Kumpikin riisti itseltään mahdollisuuden vaikuttaa toisen elämään hyvällä tavalla. Kuilu heidän välillään tuntui niin syvältä ja niin leveältä, että kumpikin jäi hengelliseksi vangiksi omien tunteidensa saarelle.
Onneksi meidän rakastava ja viisas iankaikkinen Isämme taivaassa on antanut meille keinon voittaa tämän ylpeyden kuilun. Suuri ja ääretön sovitus on anteeksiannon ja sovinnon korkein osoitus. Sen suuruus on käsityskykyni ulottumattomissa, mutta todistan koko sydämestäni ja sielustani sen todellisuudesta sekä ylimmästä voimasta. Vapahtaja uhrasi itsensä lunnaina meidän syntiemme tähden. Hänen ansiostaan me saamme anteeksiannon.
Mikään perhe ei ole täydellinen
Kukaan meistä ei ole synnitön. Meistä jokainen tekee virheitä, myös te ja minä. Meitä kaikkia on loukattu. Me kaikki olemme loukanneet muita.
Vapahtajamme uhrin ansiosta me voimme saada korotuksen ja iankaikkisen elämän. Kun me hyväksymme Hänen tiensä ja voitamme ylpeytemme pehmittämällä sydämemme, me voimme tuoda sovinnon ja anteeksiannon perheeseemme ja omaan elämäämme. Jumala auttaa meitä olemaan anteeksiantavaisempia, olemaan halukkaampia kulkemaan toisen virstan, olemaan ensimmäisiä pyytämään anteeksi, vaikka jokin ei olisikaan meidän syytämme, olemaan kantamatta kaunaa ja jättämään vanhat kaunat syrjään. Kiitos olkoon Jumalan, joka antoi ainoan Poikansa, ja Pojan, joka antoi henkensä meidän edestämme.
Me voimme joka päivä tuntea Jumalan rakkauden meitä kohtaan. Eikö meidän pitäisi pystyä antamaan vähän enemmän itsestämme lähimmäisillemme, kuten opetetaan rakkaassa kirkon laulussa ”Mä koska paljon sain”?2 Herra on suonut meille mahdollisuuden saada anteeksi. Eikö olisi vain oikein työntää syrjään oma itsekkyytemme ja ylpeytemme ja alkaa suoda näitä anteeksiannon mahdollisuuksia niille, joiden kanssa ponnistelemme – varsinkin kaikille oman perheemme jäsenille?
Loppujen lopuksi onnellisuus ei kumpua täydellisyydestä vaan jumalallisten periaatteiden soveltamisesta, pieninäkin askelina. Ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin koorumi ovat julistaneet: ”Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset. Onnistuneet avioliitot ja perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla.”3
Anteeksianto on aivan keskeistä näissä taivaallisen Isämme onnensuunnitelmaan perustuvissa yksinkertaisissa totuuksissa. Koska anteeksianto liittää yhteen periaatteita, se liittää yhteen ihmisiä. Se on avain, se avaa lukittuja ovia, se on vilpittömän tien alku ja se on yksi parhaista toiveistamme saavuttaa onnellinen perhe.
Auttakoon Jumala meitä olemaan hieman anteeksiantavaisempia perheessämme, anteeksiantavaisempia toisiamme kohtaan ja kenties anteeksiantavaisempia itseämmekin kohtaan. Rukoilen, että voimme kokea, että anteeksianto on yksi erinomainen tapa, jolla useimmat onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia.
Tämän sanoman opettaminen
”Kysy itseltäsi jokaista oppiaihetta valmistaessasi, kuinka periaate on samanlainen kuin jokin perheenjäsenten tai luokan jäsenten omassa elämässään kokema” (Opettaminen, kutsumuksista suurin, 2000, s. 176–177). Voit halutessasi pyytää perheenjäseniä kertomaan anteeksiantoon liittyvistä myönteisistä kokemuksista, joita heillä on ollut tai joita he ovat huomanneet. Keskustelkaa näistä kokemuksista tähdentäen anteeksiannon siunauksia. Päätä oppiaihe todistamalla siitä, kuinka tärkeää on antaa anteeksi toinen toiselle.
Valokuvakuvitus David Stoker