Kertomuksia konferenssista
Opi olemaan kuuliainen
Puheesta ”Kuuliaisuus tuo siunauksia”, Liahona, toukokuu 2013, s. 89–90.
Lapsuusvuosinani perheemme vietti jokaisen kesän heinäkuun alusta syyskuun alkuun mökillämme Vivian Parkissa Provo-kanjonissa Utahissa.
Yksi parhaista ystävistäni noina huolettomina päivinä kanjonissa oli Danny Larsen, jonka perheellä oli myös mökki Vivian Parkissa. Joka päivä hän ja minä kuljeskelimme tässä poikien paratiisissa kalastaen puroista ja joista, keräten kiviä ja muita aarteita, retkeillen, kiipeillen ja yksinkertaisesti nauttien jokaisen päivän jokaisen tunnin jokaisesta minuutista.
Yhtenä aamuna Danny ja minä päätimme, että sinä iltana kokoontuisimme nuotion ääreen kaikkien kanjoniystäviemme kanssa. Meidän piti vain raivata läheiseltä niityltä paikka, jonne voisimme kaikki kokoontua. Niittyä peittävä kesäkuinen ruoho oli kuivunut ja tullut pisteleväksi, joten niitty ei sopinut tarkoituksiimme. Aloimme nyhtää pitkäksi venähtänyttä ruohoa suunnitellen raivaavamme suuren, pyöreän alueen. Kiskoimme ja revimme kaikin voimin, mutta saimme irti vain pieniä kourallisia itsepintaista rikkaruohoa. Tiesimme, että tuo tehtävä veisi koko päivän, ja tarmomme ja intomme alkoi jo hiipua.
Ja sitten minun, kahdeksanvuotiaan, mieleen tuli ratkaisu, joka tuntui minusta täydelliseltä. Sanoin Dannylle: ”Meidän ei tarvitse muuta kuin sytyttää tämä ruoho tuleen. Poltetaan vain rinki ruohon keskelle!” Hän suostui heti, ja minä juoksin mökillemme hakemaan muutaman tulitikun.
Jos joku teistä nyt luulee, että meillä oli kahdeksan vuoden vähäisessä iässä lupa käyttää tulitikkuja, haluan tehdä selväksi, että sekä Dannya että minua oli kielletty käyttämästä niitä ilman aikuisten valvontaa. Kumpaakin meistä oli toistuvasti varoitettu tulen vaaroista. Tiesin kuitenkin, missä meidän perhe säilytti tulitikkuja, ja meidän täytyi raivata se niitty. Yhtään enempää ajattelematta juoksin mökillemme ja nappasin muutaman tulitikun huolehtien siitä, ettei kukaan nähnyt. Piilotin ne nopeasti yhteen taskuistani.
Juoksin takaisin Dannyn luo innoissani siitä, että taskussani oli ratkaisu ongelmaamme. Muistan ajatelleeni, että tuli polttaisi vain sen alueen, jonka halusimme, ja sitten se kuin taikaiskusta sammuisi itsestään.
Raapaisin tulitikulla kiveä ja sytytin rutikuivan kesäkuisen ruohon ilmiliekkeihin. Se syttyi aivan kuin se olisi kasteltu läpikotaisin bensiinillä. Alkuun Danny ja minä olimme innoissamme katsellessamme, kuinka ruoho katosi, mutta pian kävi selväksi, ettei tuli tukahtuisi itsestään. Hätäännyimme tajutessamme, ettemme voisi mitenkään sammuttaa sitä. Uhkaavat liekit alkoivat kiiriä pitkin villiruohoa ylös vuorenrinnettä vaarantaen männyt ja kaiken muun tiellään olevan.
Viimein meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta hakemaan apua. Pian kaikki mahdolliset miehet ja naiset Vivian Parkissa säntäsivät edestakaisin käsissään märkiä säkkejä, joilla he löivät liekkejä yrittäessään sammuttaa ne. Useita tunteja myöhemmin tukahdutettiin viimeiset kytevät tulipesäkkeet. Ikivanhat männyt olivat säästyneet ja samoin kodit, jotka liekit olisivat ennen pitkää saavuttaneet.
Danny ja minä saimme sinä päivänä muutamia vaikeita mutta tärkeitä opetuksia – joista vähin ei ollut suinkaan kuuliaisuuden tärkeys.
On olemassa sääntöjä ja lakeja, jotka varmistavat osaltaan fyysisen turvallisuutemme. Samoin Herra on antanut ohjeita ja käskyjä varmistaakseen osaltaan hengellisen turvallisuutemme, niin että voisimme onnistuneesti suunnistaa tässä usein petollisessa kuolevaisuuden olemassaolossa ja palata lopulta taivaallisen Isämme luo.