Kunnes taasen kohdataan
Kuljimme toivon tiellä – yhdessä
Helmikuussa 1846 myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat pioneerit karkotettiin Nauvoosta. Täynnä toivoa siitä, että he löytäisivät rauhan Siionissa, he kävelivät pitkin Parley Streetiä – jota nyt kutsutaan Toivon tieksi – ja ylittivät Mississippijoen.
Nauvoossa oli varhaiskevät, kun itse kävelin ensimmäisen kerran Toivon tiellä. Valo oli kullankeltaista ja varjot lämpimiä, kun kävelin puiden reunustamaa tietä. Koska olen valokuvaaja, keskityin vain valotusaikaan, kameran aukkoon ja hämmästyttävään valoon, joka täytti linssini.
Sitten vähitellen ajatukset esivanhemmistani, jotka olivat kulkeneet tätä tietä, alkoivat täyttää sydämeni. Ensimmäisinä olivat Jared ja Cornelia kaksivuotiaan poikansa kanssa. Tunsin ilman viileyden, mutta tuo viileys ei ollut mitään verrattuna niihin jäätäviin olosuhteisiin, jotka Jared ja hänen pieni perheensä olivat kokeneet matkansa aikana. Cornelia kuoli jossakin Nauvoon ja Suolajärven välillä. Kuvittelin, miten Jared itki nostaessaan syliin poikansa ja jatkaessaan matkaa.
Peläten, että tunne heidän läsnäolostaan katoaisi, en lakannut kuvaamasta kyynelten sumentaessa näkökenttäni. Sitten muistin nuoren Sarahin, joka oli lähtenyt rakastavan äitipuolensa kanssa viimeisessä Nauvoon jättäneessä pyhien ryhmässä. Yhdessä vaiheessa rakastava taivaallinen Isä täytti heidän leirinsä viiriäisillä ruokkiakseen heidät. Sen jälkeen he kulkivat vaivoin eteenpäin kiitollisin sydämin.
Sydämeni alkoi paisua tunteista. Oli kuin Sarah olisi liittynyt seuraani. Kanssani olivat myös Jared ja Cornelia ja heidän pieni poikansa. Kävelimme yhdessä valon ja varjon keskellä, menneen ja nykyisyyden sulautuessa yhteen tällä tiellä – tällä toivon tiellä, tällä kyynelten tiellä. Tavalla, jota en pysty selittämään, he olivat kanssani ja herättivät minussa yhteisen rakkautemme Jeesuksen Kristuksen evankeliumia kohtaan. Tajusin, että todistukseni palaa sisimmässäni, koska se paloi heissä – sukupolvelta toiselle siirtyneenä – jokaisen laskiessa perustusta seuraavaa varten. Itkin kiitollisuudesta.
Pian mieheni, joka oli ollut valokuvaamassa muualla, tavoitti minut. Seisoin hänen lähellään kertoessani hänelle kokemuksestani. Noiden Nauvoon pyhien tavoin hänkin oli ensimmäinen perheessään, joka uskoi evankeliumiin. Eikä hän, kuten eivät hekään, jotka olivat kulkeneet tätä taivalta yli 150 vuotta aiemmin, olisi viimeinen, joka uskoo. Hänen todistuksensa ja minun todistukseni vahvistivat todistusta, joka nyt palaa lastemme sydämessä, aivan kuten Jaredin ja Cornelian ja Sarahin todistukset ovat vahvistaneet tuhansien heidän jälkeläistensä todistusta.
Unohtaen valokuvaamisemme mieheni ja minä kävelimme yhdessä hitaasti loppuun Toivon tien muistellen mielessämme niitä, jotka olivat menneet edeltä.
Jed B. Thomasin teos Uskon taival, kopiointi kielletty