Tarinamatto
Kukapa olisi aavistanut, että niin monia tarinoita voitiin liittää yhteen mattoon?
”Niin tutkia voimme me myös sukuamme; he on meillä kalliissa muistossa” (”Elian tuoma totuus”, Liahona, lokakuu 2001, s. Y10–11).
Katy hyppeli jalkakäytävää pitkin kohti kotikatunsa kulmassa olevaa suurta tammea. Puuvanhuksen ansiosta Nanan talo oli helppo löytää.
Kuten tavallista, Nana istui olohuoneessaan palmikoiden ja ommellen hiljaa kirkkaanvärisiä matonkuteita. Nanan talon kiiltävät puulattiat oli koristeltu kauniilla matoilla, jotka Nana oli itse tehnyt.
”Hei, kulta”, Nana tervehti, kun Katy tuli sisään. Pian he juttelivat ”vanhoista ajoista”, niin kuin Nana niitä nimitti. He katselivat yhdessä mustavalkoisia valokuvia. Katysta oli erityisen hauskaa katsella vaatteita ja kampauksia, joita hänen sukulaisillaan oli ollut, kun he olivat olleet nuorempia.
”Silloin oli hyvin erilaista”, Nana sanoi huokaisten. ”Meillä ei ollut autoja eikä televisioita eikä matkapuhelimia.”
Katy ei voinut edes kuvitella, että joutuisi kävelemään kaikkialle. ”Miten te piditte hauskaa, Nana?” Katy kysyi.
”Meistä oli mukavaa laulaa yhdessä. Me kokoonnuimme iltaisin pianon ympärille ja lauloimme lempilaulujamme. Joskus lauloimme itsemme käheiksi! Se oli todella hauskaa aikaa.”
Nana katsoi pihalle aivan kuin voisi kelata vuodet takaisin ja katsella niitä uudelleen.
Katy istui palmikoidun maton vieressä sen valuessa Nanan sylistä. Hän seurasi tarkoin tehtyjä ompeleita sormillaan.
”Olen tässä ajatellut”, Nana sanoi hitaasti, ”että haluaisitko tehdä itse aivan oman palmikkomaton?”
Katy hypähti pystyyn ja taputti käsiään.
”Se olisi ihanaa, Nana! Voidaanko aloittaa tänään?”
Nanaa nauratti. ”No, ensiksi sinun pitää tehdä yksi asia. Mene kotiin ja kerää vanhoja vaatteita, jotka voimme leikata kuteiksi.”
Hänen silmänsä tuikkivat, kun hän kumartui kohti Katya ääni hiljaisena aivan kuin hän kertoisi salaisuuden.
”Se juuri tekee matosta erityisen. Koska matto on tehty vaatteista, se voi kertoa elämäsi tarinan. Jokainen punos on kuin luku sinusta kertovassa kirjassa. Kun katsot vanhan mekon kangasta, se voi auttaa sinua muistamaan paikkoja, joissa pidit sitä, ja sen, mitä teit, kun se oli päälläsi.”
Katyn silmät pyöristyivät. Hän osoitti mattoa, jota Nana punoi.
”Muistatko kaiken tuon maton vaatteista?”
Nana hymyili. ”Siitä voit olla varma! Tämä punainen pala on mekosta, joka minulla oli ylläni, kun sinä synnyit. Muistan painaneeni nenäni vauvalan ikkunaan nähdäkseni sinut paremmin. Olit yhä aivan vaaleanpunainen ja ryppyinen.”
Katy ja Nana nauroivat yhdessä, kun Nana kertoi lisää maton tarinoita. Heti kun Katy ehti sinä iltana kotiin, hän pani äidin kanssa sivuun vanhoja vaatteita, joita hän voisi käyttää.
Seuraavana päivänä Katy vei vaatteet Nanan luo. Nana näytti Katylle, kuinka kangas leikataan pitkiksi kuteiksi, kuteet palmikoidaan ja palmikot ommellaan yhteen.
Joka päivä koulun jälkeen Katy meni Nanan luo tekemään mattoa.
Vähän kerrassaan maton koko kasvoi. Päivien kuluessa Katy oppi monia Nanan tarinoista ulkoa. Joinakin päivinä hän oli se, joka kertoi paljon tarinoita Nanalle.
Kerran lisättyään mattoon sinisen raidan, joka oli peräisin hänen lempifarkuistaan, Katy hieraisi kämmenellään värikkäitä palmikoita.
”Eikö matto ole mielestäsi melkein valmis?” Nana kysyi kohottaen katseensa työstään.
”Ei vielä”, Katy sanoi hymyillen. Hän ei halunnut tämän ajan Nanan kanssa päättyvän ikinä.
Kuvitus G. Bjorn Thorkelson