Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Maailma tarvitsee pioneereja nykyaikana
Vuoden 1847 pioneeritaival ei monien kohdalla alkanut Nauvoosta, Kirlandista, Far Westista tai New Yorkista vaan pikemminkin kaukaisesta Englannista, Skotlannista, Skandinaviasta tai Saksasta. Pikkulapset eivät kyenneet täysin ymmärtämään sitä suurta uskoa, joka sai heidän vanhempansa jättämään sukulaiset, ystävät, mukavuudet ja turvallisuuden.
Joku pieni ehkä kysyi: ”Äiti, miksi me lähdemme kotoa? Minne me olemme menossa?”
”Tulehan, kultapieni. Me lähdemme Siioniin, Jumalamme kaupunkiin.”
Turvallisen kodin ja luvatun Siionin välissä olivat mahtavan Atlantin myrskyisät ja salakavalat vedet. Kuka voi kertoa siitä, millainen pelko ihmissydäntä kouraisi noilla vaarallisilla merimatkoilla? Hengen hiljaisten kuiskausten kehotuksesta ja yksinkertaisen mutta lujan uskon voimin nuo pioneeripyhät luottivat Jumalaan ja lähtivät matkalleen.
Viimein he pääsivät Nauvooseen, mutta pian heidän oli jälleen lähdettävä ja kohdattava vaikeuksia matkan varrella. Salvia- ja kivikasat kertoivat hautojen sijainnista koko reitillä Nauvoosta Salt Lake Cityyn. Sellainen oli hinta, jonka jotkut pioneerit maksoivat. Heidän ruumiinsa on haudattu rauhaan, mutta heidän nimensä elävät ikuisesti.
Väsyneet härät kompuroivat, vankkurinpyörät kitisivät, urheat miehet raatoivat, sotarummut kumisivat ja kojootit ulvoivat. Mutta uskon innoittamat ja myrskyn piiskaamat pioneerit ponnistelivat eteenpäin. He lauloivat usein:
Pelvotta käykää, pyhät Kristuksen,
Riemuiten voittohon.
Raskas jos onkin tienne tuskien,
Armo myös suuri on. – –
Kaikki on parhain päin!1
Nuo pioneerit muistivat Herran sanat: ”Minun kansaani on koeteltava kaikessa, jotta se olisi valmis ottamaan vastaan sen kirkkauden, joka minulla on sitä varten.”2
Ajan kuluminen himmentää muistomme ja vähentää arvostustamme niitä kohtaan, jotka kulkivat tuota tuskan tietä jättäen jälkeensä nimettömien hautojen kyynelin kastellun vanan. Mutta entä nykyajan haasteet? Eikö enää ole kivisiä polkuja kuljettavana, rosoisia vuoria kiivettävänä, kuiluja ylitettävänä, teitä raivattavana, virtoja kahlattavana? Vai onko tuolle pioneerihengelle nykyaikanakin hyvin todellinen tarve, jotta se opastaisi meidät pois vaaroista, jotka uhkaavat hukuttaa meidät alleen, ja opastaisi meidät Siionin turvaan?
Toisen maailmansodan päättymisen jälkeisinä vuosikymmeninä moraalin mittapuut ovat madaltuneet yhä uudestaan. Rikokset lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla, säädyllisyys vähenee hälyttävästi. Monet ovat valtavassa onnettomuuteen johtavassa vuoristoradassa etsien hetken jännitystä ja uhraavat samalla iankaikkisuuden ilot. Näin me menetämme rauhan.
Me unohdamme, kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset olivat barbaarisen maailman mahtavia valtiaita ja kuinka tuo voittokausi päättyi – kuinka velttous ja elämän helppous viimein saivat heistä voiton heidän tuhokseen. Lopulta enemmän kuin vapautta he halusivat turvallista ja mukavaa elämää, ja he menettivät kaiken – mukavuuden ja turvan sekä vapauden.
Älkää antako periksi Saatanan houkutuksille vaan puolustakaa lujina totuutta. Sielun tyydyttämättömiin haluihin ei voi vastata etsimällä loputtomasti iloa aistillisuuden ja paheen keskeltä. Pahe ei koskaan johda hyveeseen. Viha ei koskaan synnytä rakkautta. Pelkuruus ei koskaan tuo rohkeutta. Epäilys ei koskaan innoita uskoa.
On ihmisiä, joiden on vaikea kestää niiden mielettömien ivaa ja loukkaavia huomautuksia, jotka pilkkaavat siveyttä, rehellisyyttä ja kuuliaisuutta Jumalan käskyille. Mutta maailma on aina vähätellyt periaatteista kiinni pitämistä. Kun Nooaa käskettiin rakentamaan arkki, mieletön kansa katsoi pilvettömälle taivaalle ja sitten pilkkasi ja ivasi – kunnes sade tuli.
Täytyykö meidän oppia näin kalliisti kerran toisensa jälkeen? Ajat muuttuvat, mutta totuus pysyy. Kun emme opi menneistä kokemuksista, olemme tuomittuja toistamaan ne uudelleen kaikkine murheineen, kärsimyksineen ja tuskineen. Eikö meillä ole viisautta totella Häntä, joka tietää kaiken alusta loppuun – Herraamme, joka laati pelastussuunnitelman – eikä sitä käärmettä, joka halveksi sen kauneutta?
Sanakirja määrittelee pioneerin sellaiseksi, ”joka kulkee edellä valmistaakseen tai avatakseen muille tien, jota seurata”3. Voimmeko me jotenkin koota rohkeutta ja järkkymätöntä päämäärätietoisuutta, jotka olivat luonteenomaisia aiemman sukupolven pioneereille? Voimmeko te ja minä itse asiassa olla pioneereja?
Minä tiedän, että me voimme. Voi kuinka maailma tarvitseekaan pioneereja nykyaikana!
Tämän sanoman opettaminen
Pyhissä kirjoituksissa selitetään, että kotiopettajien tulee ”varoittaa, selittää, kehottaa ja opettaa ja kutsua kaikkia tulemaan Kristuksen luokse” (OL 20:59). Voisit tähdentää niille, joiden luona käyt, niitä varoituksia ja kehotuksia, jotka sisältyvät presidentti Monsonin sanomaan. Voit halutessasi keskustella heidän kanssaan tavoista, joilla voi tunnistaa ja noudattaa vanhurskaita esimerkkejä, välttää petosta ja oppia muiden virheistä. Kysy niiltä, joita opetat, kuinka he voivat olla pioneereja nykyaikana.
Lapsista voi olla hauskaa saada enemmän tietoa pioneereista siten, että he lukevat tämän numeron Matkan varrella -palstan artikkelin sivulta 62.
Valokuvakuvitus Welden C. Andersen