Kuin särkynyt ruukku
Kuinka – – voitte parhaiten toimia, kun te tai rakkaanne kohtaatte mielenterveydellisiä tai emotionaalisia haasteita?
Apostoli Pietari kirjoitti, että Jeesuksen Kristuksen opetuslasten tulee jakaa toistensa ilot ja surut.1 Tuossa samassa hengessä haluaisin puhua niille, jotka kärsivät jonkinlaatuisesta mielenterveydellisestä sairaudesta tai emotionaalisesta häiriöstä, olivatpa nuo kärsimykset vähäisiä tai vakavia, kestoltaan lyhyitä tai koko elämän mittaisia. Me aistimme sellaisten asioiden monimutkaisuuden, kun kuulemme ammatti-ihmisten puhuvan neurooseista ja psykooseista, perinnöllisistä alttiuksista ja kromosomivirheistä, kaksisuuntaisuudesta, vainoharhaisuudesta ja skitsofreniasta. Niin hämmentävää kuin tämä kaikki ehkä onkin, nämä koettelemukset ovat kuolevaisen elämän realiteetteja, eikä niistä puhumiseen pitäisi liittyä yhtään enempää häpeää kuin siihen, että puhuu taistelusta korkeaa verenpainetta tai pahanlaatuisen kasvaimen äkillistä ilmaantumista vastaan.
Pyrkiessämme saamaan rauhaa ja ymmärrystä näissä vaikeissa asioissa on ratkaisevan tärkeää muistaa, että me elämme – ja teimme valinnan elää – langenneessa maailmassa, jossa jumalisuuden tavoitteluamme testataan ja koetellaan yhä uudelleen jumalallisia tarkoituksia varten. Varmin vakuutus Jumalan suunnitelmassa on, että meille luvattiin Vapahtaja, Lunastaja, joka uskomme kautta Häneen kohottaisi meidät voitokkaasti noiden testien ja koetusten yli, vaikka hinta sen tekemisestä olisikin mittaamaton sekä Isälle, joka lähetti Poikansa, että Pojalle, joka tuli. Vain tämän jumalallisen rakkauden käsittäminen tekee oman vähäisemmän kärsimyksemme ensin siedettäväksi, sitten ymmärrettäväksi ja viimein lunastavaksi.
Saanen jättää epätavallisemmat sairaudet, joista olen maininnut, ja keskittyä depressioon eli yleisemmin masennukseen. Kun puhun siitä, en puhu huonoista päivistä, veroilmoituksen takarajoista enkä muista alavireisistä hetkistä, joita meillä kaikilla on. Jokainen on joskus levoton tai alakuloinen. Mormonin kirjassa sanotaan, että Ammon ja hänen veljensä masentuivat eräänä hyvin vaikeana aikana2, ja niin voi käydä meille muillekin. Sen sijaan tänään puhun jostakin vakavammasta, niin rankasta koettelemuksesta, että se rajoittaa merkittävästi ihmisen kykyä toimia täysipainoisesti, siitä mielen kraatterista, joka on niin syvä, ettei kukaan voi vastuuntuntoisesti esittää, että se varmastikin poistuisi, jos nuo sairastuneet vain ryhdistäytyisivät ja ajattelisivat myönteisemmin – vaikka olenkin tarmokas ryhdistäytymisen ja myönteisen ajattelun kannattaja!
Ei, tämä mielen ja hengen synkkä yö on enemmän kuin pelkkää lannistumista. Olen nähnyt sen valtaavan aivan enkelimäisen miehen, kun hänen rakas puolisonsa kuoli 50 yhteisen vuoden jälkeen. Olen nähnyt sen tuoreissa äideissä, jolloin sitä kaunistelevasti nimitetään ”synnytyksen jälkeiseksi alakuloksi”. Olen nähnyt sen kohtaavan ahdistuneita opiskelijoita, sotaveteraaneja ja isoäitejä, jotka ovat huolissaan aikuisten lastensa hyvinvoinnista.
Ja olen nähnyt sen nuorissa isissä, jotka yrittävät elättää perheensä. Siinä suhteessa minä näin sen kerran pelottavasti itsessäni. Yhdessä vaiheessa avioliittoamme, kun taloudelliset huolet ja valtava uupumus koettelivat samanaikaisesti, koin psyykkisen iskun, joka oli yhtä odottamaton kuin se oli todellinen. Jumalan armon ja perheeni rakkauden avulla kykenin edelleen toimimaan ja jatkamaan työntekoa, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeenkin tunnen edelleen syvää myötätuntoa muita kohtaan, joita sellainen synkkyys, jossa itse olin, koettelee kroonisemmin ja syvemmin. Joka tapauksessa olemme kaikki saaneet rohkeutta niiltä, jotka profeetta Josephin sanoin ovat tutkiskelleet ja mietiskelleet ”pimeimpiä syvyyksiä”3 ja selviytyneet niistä. Heistä suinkaan vähäisimpiä eivät olleet Abraham Lincoln, Winston Churchill ja vanhin George Albert Smith, yksi oman taloudenhoitokautemme lempeimmistä ja eniten Kristuksen kaltaisista miehistä, joka taisteli toistuvaa masennusta vastaan joitakin vuosia ennen kuin hänestä myöhemmin tuli kaikkien rakastama Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kahdeksas profeetta ja presidentti.
Kuinka siis voitte parhaiten toimia, kun te tai rakkaanne kohtaatte mielenterveydellisiä tai emotionaalisia haasteita? Ennen kaikkea älkää koskaan menettäkö uskoa taivaalliseen Isäänne, joka rakastaa teitä enemmän kuin kykenette käsittämään. Kuten presidentti Monson sanoi Apuyhdistyksen sisarille niin koskettavasti viime lauantai-iltana: ”Tuo rakkaus ei koskaan muutu. – – Se on olemassa teille, kun olette surullisia tai onnellisia, lannistuneita tai toiveikkaita. Jumalan rakkaus on teitä varten, tunsittepa te ansaitsevanne rakkautta tai ette. Se on olemassa aina.”4 Älkää ikinä, koskaan epäilkö sitä, älkääkä koskaan paaduttako sydäntänne. Noudattakaa uskollisesti niitä ajan todeksi osoittamia hartaudenharjoituksen tapoja, jotka tuovat Herran Hengen elämäänne. Etsikää neuvoja niiltä, joilla on hengellisen hyvinvointinne avaimet. Pyytäkää pappeuden siunauksia ja pitäkää niitä arvossa. Nauttikaa sakramentti joka viikko ja pitäkää kiinni Jeesuksen Kristuksen sovituksen täydelliseksi tekevistä lupauksista. Uskokaa ihmeisiin. Olen nähnyt erittäin monien ihmeiden tapahtuvan, vaikka kaikki muu osoittaisi, että toivo on mennyttä. Toivo ei ole koskaan mennyttä. Jos nuo ihmeet eivät tule heti tai täysin tai ilmeisesti ollenkaan, muistakaa Vapahtajan oma tuskantäyteinen esimerkki: ellei katkera malja mene ohitse, juokaa se ja olkaa lujia luottaen siihen, että edessä on onnellisempia päiviä5.
Ehkäiskää sairautta aina kun se on mahdollista tarkkailemalla stressin merkkejä itsessänne ja niissä, joita voitte kenties auttaa. Kuten autonne kohdalla, pankaa valppaasti merkille kohoava lämpötila, ylinopeus tai polttoaineen vähyys. Kun sairastutte vakavaan masennustilaan, tehkää tarvittavia muutoksia. Väsymys on meidän kaikkien yhteinen vihollinen, joten hidastakaa, levätkää, kerätkää voimia ja ottakaa aikalisä. Lääkärit vakuuttavat meille, että ellemme käytä aikaa pysyäksemme terveinä, me aivan varmasti käytämme myöhemmin aikaa sairastamiseen.
Jos tilanne edelleen pahenee, pyytäkää neuvoja hyvämaineisilta ihmisiltä, joilla on virallinen pätevyys, ammattitaito ja hyvät elämänarvot. Kertokaa heille rehellisesti sairautenne vaiheista ja kamppailuistanne. Harkitkaa rukoillen ja vastuuntuntoisesti neuvoja, joita he antavat, ja hoitokeinoja, joita he määräävät. Jos teillä olisi umpilisäketulehdus, Jumala odottaisi teidän pyytävän pappeuden siunauksen ja hankkivan parhaan mahdollisen lääkärinhoidon. Samoin on emotionaalisten häiriöiden laita. Isämme taivaassa odottaa meidän käyttävän kaikkia ihmeellisiä lahjoja, jotka Hän on suonut tällä loistavalla taloudenhoitokaudella.
Jos olette itse se, joka sairastaa, tai olette hänen hoitajansa, yrittäkää olla lannistumatta tehtävänne suuruudesta. Älkää olettako, että voitte korjata kaiken, mutta korjatkaa se, minkä osaatte. Jos ne ovat vain pieniä saavutuksia, olkaa kiitollisia niistä ja olkaa kärsivällisiä. Kymmeniä kertoja pyhissä kirjoituksissa Herra käskee jotakuta olemaan ääneti tai levollinen – ja odottamaan.6 Se, että kestämme kärsivällisesti joitakin asioita, on osa kuolevaisuuden koulutustamme.
Te, jotka hoidatte ja jotka omistautuneesti pyritte auttamaan jotakuta, joka sairastaa, älkää tuhotko omaa terveyttänne. Olkaa kaikissa näissä asioissa viisaita. Älkää juosko nopeammin kuin teillä on voimaa.7 Mitä sitten kenties pystyttekin tai ette pysty tarjoamaan, te voitte rukoilla ja te voitte antaa vilpitöntä rakkautta8. ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä – –. Kaiken se kestää – –, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.”9
Muistakaamme myös, että kaikista sairauksista tai vaikeista haasteista huolimatta elämässä on yhä paljon sellaista, mistä voi olla toiveikas ja kiitollinen. Me olemme äärettömän paljon enemmän kuin meidän rajoituksemme tai meidän koettelemuksemme! Stephanie Clark Nielson ja hänen perheensä ovat olleet ystäviämme yli 30 vuoden ajan. Elokuun 16. päivänä 2008 Stephanie ja hänen aviomiehensä Christian olivat lento-onnettomuudessa, ja sitä seurannut tulipalo arpeutti Stephanien niin pahoin, että kun perheenjäsenet tulivat tunnistamaan uhreja, he tunnistivat hänet ainoastaan hänen lakatuista varpaankynsistään. Stephanien eloonjäämisestä ei annettu juuri mitään takeita. Kolmen kuukauden lääkkeillä aiheutetun kooman jälkeen hän heräsi ja näki itsensä. Sen vuoksi hän vajosi psyykeä arpeuttavaan ja kauhistuttavaan masennukseen. Koska Stephaniella oli neljä alle seitsemänvuotiasta lasta, hän ei halunnut heidän enää koskaan näkevän häntä. Hän koki, että olisi parasta, jos hän kuolisi. ”Ajattelin, että olisi helpompaa”, Stephanie sanoi kerran minulle toimistossani, ”jos he vain unohtaisivat minut ja minä häviäisin hiljaa pois heidän elämästään.”
Mutta iankaikkiseksi ansiokseen sekä aviomiehensä, perheensä, ystäviensä ja neljän lapsensa rukousten ja vain puolitoista vuotta sitten Nielsoneille syntyneen viidennen lapsen ansiosta Stephanie taisteli tiensä takaisin itsetuhon kuilusta ja on nyt yksi suosituimmista ”äitibloggaajista” Yhdysvalloissa ja julistaa avoimesti neljälle miljoonalle blogiaan lukevalle, että hänen ”jumalallinen tarkoituksensa” elämässä on olla äiti ja vaalia jokaista päivää, joka hänelle on annettu tämän kauniin maan päällä.
Onpa kamppailunne, veljeni ja sisareni, millainen tahansa – mielenterveydellinen tai emotionaalinen tai fyysinen tai muu – älkää äänestäkö elämän kallisarvoisuutta vastaan lopettamalla se! Turvatkaa Jumalaan. Pitäkää kiinni Hänen rakkaudestaan. Tietäkää, että jonakin päivänä aamu valkenee kirkkaana ja kaikki kuolevaisuuden varjot pakenevat. Vaikka meistä saattaa tuntua, että olemme ”kuin särkynyt ruukku”10, kuten psalminkirjoittaja sanoo, meidän täytyy muistaa, että tuo ruukku on jumalallisen ruukuntekijän käsissä. Särkynyt mieli voi parantua aivan samalla tavoin kuin särkyneet luut ja särkyneet sydämet parantuvat. Kun Jumala tekee työtään noiden korjausten parissa, me muut voimme auttaa olemalla armollisia ja ystävällisiä ja olemalla tuomitsematta.
Todistan pyhästä ylösnousemuksesta, tuosta sanomattomasta kulmakivilahjasta Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksessa! Apostoli Paavalin keralla minä todistan, että se, mikä kylvettiin katoavana, nousee kerran katoamattomana, ja se, mikä kylvettiin heikkona, nousee lopulta täynnä voimaa.11 Todistan tuosta päivästä, jolloin ne rakkaat, joilla tiesimme olevan vammoja kuolevaisuudessa, seisovat edessämme kirkastettuina ja suurenmoisina, ruumiiltaan ja mieleltään henkeäsalpaavan täydellisinä. Mikä jännittävä hetki se onkaan! En tiedä, olemmeko onnellisempia omasta puolestamme, koska olemme todistaneet sellaisen ihmeen, vai onnellisempia heidän puolestaan, koska he ovat aivan täydellisiä ja viimein ”lopultakin vapaita”12. Rukoilen, että siihen hetkeen asti, kunnes Kristuksen täydellinen lahja on ilmeinen meille kaikille, eläisimme uskosta, pitäisimme kiinni toivosta ja jakaisimme toistemme ilot ja surut13. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.