Herran tahdon ja ajoituksen hyväksyminen
Vanhin David A. Bednar
kahdentoista apostolin koorumista
Kirkon koululaitoksen hartaustilaisuuden puheesta ”Ettemme kavahtaisi”, joka pidettiin Texasin yliopistossa Arlingtonissa 3. maaliskuuta 2013.
Vahva usko Vapahtajaan on Hänen tahtonsa ja ajoituksensa nöyrää hyväksymistä omassa elämässämme – silloinkin kun lopputulos ei ole sitä, mitä olimme toivoneet tai halunneet.
Yksityiskohta Harry Andersonin teoksesta Kristus Getsemanessa
Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) oli Herran Jeesuksen Kristuksen rakas opetuslapsi. Hän palveli kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä 23 vuoden ajan, vuosina 1981–2004. Hänen opetustensa hengellinen voima ja hänen uskollisen opetuslapsen esimerkkinsä on siunannut ja edelleen siunaa ihmeellisin tavoin Vapahtajan palautetun kirkon jäseniä ja maailman kansoja.
Lokakuussa 1997 sisar Bednar ja minä saimme vanhin ja sisar Maxwellin vieraiksemme Brigham Youngin yliopiston Idahon kampukselle (silloin Ricks College). Vanhin Maxwellin oli määrä puhua hartaustilaisuudessa opiskelijoille, opettajakunnalle ja muulle henkilöstölle.
Aiemmin samana vuonna vanhin Maxwell oli saanut häntä heikentävää kemoterapiahoitoa leukemiaan 46 vuorokauden ajan. Vanhin Maxwellin kuntoutuminen ja jatkuva terapia edistyivät hyvin kevät- ja kesäkuukausien ajan, mutta hänen fyysiset voimansa ja kestävyytensä olivat silti rajalliset hänen matkustaessaan Rexburgiin. Kun Susan ja minä olimme ottaneet vanhin ja sisar Maxwellin vastaan lentoasemalla, veimme heidät kotiimme lepäämään ja syömään kevyen lounaan ennen hartaustilaisuutta.
Kysyin vanhin Maxwellilta, mitä asioita hän oli oppinut sairautensa kautta. Tulen aina muistamaan hänen täsmällisen ja läpitunkevan vastauksensa. ”Dave”, hän sanoi, ”olen oppinut, että se, ettei kavahda, on tärkeämpää kuin se, että säilyy hengissä.”
Hän antoi vastauksena kysymykseeni periaatteen, josta hän oli saanut laajaa henkilökohtaista kokemusta kemoterapiansa aikana. Tammikuussa 1997 sinä päivänä, jolloin vanhin Maxwellin oli määrä aloittaa ensimmäinen hoitojaksonsa, hän katsoi vaimoaan, tarttui tätä kädestä, huokaisi syvään ja sanoi: ”En vain halua kavahtaa.”
Lokakuun 1997 yleiskonferenssipuheessaan vanhin Maxwell opetti hyvin aidosti: ”Mekin voimme omia – – koetuksiamme ja ahdistuksiamme kohdatessamme anoa Isältä aivan kuin Jeesus, ettemme kavahtaisi – vetäytyisi pois tai hätkähtäisi (ks. OL 19:18). Se, ettei kavahda, on paljon tärkeämpää kuin se, että säilyy hengissä! Myös katkeran maljan juominen tulematta itse katkeraksi on samoin osa Jeesuksen kaltaisuutta.”1
Pyhien kirjoitusten jakeet, jotka koskevat Vapahtajan kärsimystä Hänen antaessaan äärettömän ja iankaikkisen sovitusuhrinsa, tulivat minulle entistä sydämeenkäyvemmiksi ja merkityksellisemmiksi.
”Sillä katso, minä, Jumala, olen kärsinyt tämän kaikkien puolesta, jottei heidän tarvitse kärsiä, jos he tekevät parannuksen;
mutta elleivät he tee parannusta, heidän täytyy kärsiä samoin kuin minä,
mikä kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja minä toivoin, ettei minun tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa –
kuitenkin, kunnia olkoon Isän, minä join ja saatoin päätökseen valmisteluni ihmislasten hyväksi.” (OL 19:16–19.)
Vapahtaja ei kavahtanut Getsemanessa eikä Golgatalla.
Vanhin Maxwell ei myöskään kavahtanut. Tämä voimallinen apostoli ponnisteli eteenpäin lujana, ja hän sai siunauksekseen kuolevaisuudessa lisää aikaa rakastaa, palvella, opettaa ja todistaa. Nuo hänen elämänsä viimeiset vuodet olivat painokkaana huutomerkkinä hänen omistautuneen opetuslapsen esimerkilleen – sekä hänen sanoissaan että hänen teoissaan.
Uskon, että useimmat meistä todennäköisesti odottavat, että henkilö, jolla on sellaista hengellistä kyvykkyyttä, kokemusta ja luonnetta kuin vanhin Maxwellilla, kohtaakin vakavan sairauden ja kuoleman ymmärtäen Jumalan onnensuunnitelman, osoittaen varmuutta ja hienostuneisuutta ja arvokkuutta. Mutta todistan, että näitä siunauksia ei ole varattu yksinomaan johtaville auktoriteeteille tai muutamille valituille kirkon jäsenille.
Siitä lähtien kun minut kutsuttiin kahdentoista koorumiin, tehtäväni ja matkani ovat suoneet minulle mahdollisuuden tutustua uskollisiin, rohkeisiin ja urheisiin myöhempien aikojen pyhiin kaikkialla maailmassa. Haluan kertoa teille eräästä nuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, jotka ovat siunanneet elämääni ja joiden kanssa olen oppinut hengellisesti elintärkeitä asioita siitä, ettemme kavahtaisi, ja siitä, että annamme henkilökohtaisen tahtomme ”sulautua Isän tahtoon” (ks. Moosia 15:7).
Kertomus on tosi, ja henkilöt ovat todellisia. En aio kuitenkaan käyttää asianomaisten henkilöiden oikeita nimiä. Käytän heidän luvallaan valikoituja otteita heidän henkilökohtaisista päiväkirjoistaan.
”Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan Sinun”
John on kelvollinen pappeudenhaltija, ja hän palveli uskollisesti kokoaikaisena lähetyssaarnaajana. Palattuaan kotiin lähetystyöstään hän seurusteli vanhurskaan ja ihanan nuoren Heather-nimisen naisen kanssa ja meni tämän kanssa naimisiin. John oli 23-vuotias ja Heather 20-vuotias sinä päivänä, jolloin heidät sinetöitiin yhteen Herran huoneessa ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi.
Suunnilleen kolme viikkoa heidän temppelivihkimisensä jälkeen Johnilla todettiin luusyöpä. Koska syövän etäpesäkkeitä löydettiin myös hänen keuhkoistaan, ennuste ei ollut hyvä.
John kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tämä on ollut elämäni pelottavin päivä. Ei vain siksi, että minulle kerrottiin, että minulla on syöpä, vaan myös siksi, että olen vasta mennyt naimisiin ja jotenkin minusta tuntuu, että olen epäonnistunut aviomiehenä. Olen ollut uuden perheemme elättäjä ja suojelija, ja nyt – kolme viikkoa siinä roolissa toimittuani – minusta tuntuu, että olen epäonnistunut.”
Heather kirjoitti: ”Tämä oli musertava uutinen, ja muistan, kuinka suuresti se muutti meidän näkökulmaamme. Kirjoittelin sairaalan odotushuoneessa kiitoskortteja häävieraille, kun odottelimme tuloksia Johnin kokeista. Mutta kun olimme kuulleet Johnin syövästä, höyrykeittimet ja ruoanlaittovälineet eivät tuntuneetkaan enää niin tärkeiltä. Se oli elämäni pahin päivä, mutta muistan, kuinka sinä iltana menin vuoteeseen tuntien kiitollisuutta temppelisinetöimisestämme. Vaikka lääkärit olivat antaneet Johnille vain 30 prosentin mahdollisuuden selviytyä, tiesin, että jos pysyisimme uskollisina, minulla olisi 100 prosentin mahdollisuus olla hänen kanssaan ikuisesti.”
Kuvitus Ben Sowards
Suunnilleen kuukauden kuluttua Johnilla aloitettiin kemoterapia. Hän kuvaili kokemustaan: ”Hoidot saivat minut huonovointisemmaksi kuin olen koskaan eläissäni ollut. Hiukseni lähtivät, laihduin 20 kiloa ja kehoni tuntui hajoavan. Kemoterapia vaikutti minuun myös emotionaalisesti, henkisesti ja hengellisesti. Elämä kemoterapian aikana oli kuin vuoristorataa nousuineen ja laskuineen ja kaikkea siltä väliltä. Mutta koko sen ajan Heather ja minä säilytimme uskomme siihen, että Jumala parantaisi minut. Me vain tiesimme sen.”
Heather kertoi ajatuksistaan ja tuntemuksistaan: ”En voinut jättää Johnia yöksi yksin sairaalaan, joten minulla oli tapana nukkua joka yö hänen huoneensa pienellä sohvalla. Päiväsaikaan luonamme kävi monia ystäviä ja sukulaisia, mutta yöt olivat vaikeimpia. Tuijotin aina kattoa ja mietin, mitä taivaallinen Isä oli suunnitellut meitä varten. Toisinaan ajatukseni harhailivat synkille alueille ja pelko Johnin menettämisestä sai minusta miltei yliotteen. Mutta tiesin, etteivät nämä ajatukset olleet taivaalliselta Isältä. Rukoilin yhä useammin lohtua, ja Herra antoi minulle voimaa jatkaa.”
Kolme kuukautta myöhemmin Johnille tehtiin leikkaus, jossa hänen jalastaan poistettiin iso kasvain. Kaksi päivää leikkauksen jälkeen kävin sairaalassa tapaamassa Johnia ja Heatheria. Puhuimme siitä, kun tapasin Johnin ensimmäisen kerran lähetyskentällä, heidän avioliitostaan, syövästä ja niistä iankaikkisesti tärkeistä asioista, joita opimme kuolevaisuudessa kokemiemme koetusten kautta. Kun olimme lopettelemassa yhteistä hetkeämme, John kysyi, antaisinko hänelle pappeuden siunauksen. Vastasin, että antaisin mielihyvin hänelle siunauksen, mutta minun täytyi ensin esittää joitakin kysymyksiä.
Esitin sitten kysymyksiä, joita en ollut aikonut kysyä ja joita en ollut koskaan aiemmin pohtinut: ”John, onko sinulla uskoa olla parantumatta? Jos taivaallisen Isämme tahto on, että kuoleman kautta siirryt nuorena henkimaailmaan jatkamaan palvelutehtävääsi, niin onko sinulla uskoa alistua Hänen tahtoonsa ja olla parantumatta?”
Toistuvasti pyhissä kirjoituksissa Vapahtaja tai Hänen palvelijansa käyttivät hengellistä parantamisen lahjaa (ks. 1. Kor. 12:9; OL 35:9; 46:20) ja havaitsivat, että henkilöllä oli uskoa parantua (ks. Ap. t. 14:9; 3. Nefi 17:8; OL 46:19). Mutta kun John ja Heather ja minä neuvottelimme yhdessä ja painiskelimme näiden kysymysten ääressä, ymmärsimme yhä paremmin, että jos olisi Jumalan tahto, että tämä hyvä nuori mies parantuisi, niin se siunaus voitaisiin saada vain, jos tällä uskollisella avioparilla olisi ensin uskoa olla parantumatta. Toisin sanoen, Johnin ja Heatherin täytyi Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksen avulla voittaa ”luonnollinen ihminen” (Moosia 3:19) – meissä kaikissa oleva taipumus vaatia kärsimättömästi ja herkeämättömästi niitä siunauksia, joita me haluamme ja jotka me uskomme ansaitsevamme.
Me ymmärsimme periaatteen, joka koskee jokaista omistautunutta opetuslasta: vahva usko Vapahtajaan on Hänen tahtonsa ja ajoituksensa nöyrää hyväksymistä omassa elämässämme – silloinkin kun lopputulos ei ole sitä, mitä olimme toivoneet tai halunneet. Epäilemättä John ja Heather halusivat, kaipasivat ja anoivat parantumista koko väkevyydestään, mielestään ja voimastaan. Mutta mikä tärkeämpää, he olisivat ”[halukkaita] alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna [heidän] kannettavakseen, niin kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon” (Moosia 3:19). He olisivat todellakin halukkaita uhraamaan koko sielunsa uhriksi Hänelle (ks. Omni 26) ja nöyrästi rukoilemaan: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42.)
Ne kysymykset, jotka alkuun tuntuivat Johnista, Heatherista ja minusta hämmentäviltä, muotoutuivat osaksi evankeliumin paradoksien laajalle vaikuttavaa mallia. Pohtikaa Vapahtajan kehotusta: ”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 10:39). Hän julisti myös: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä” (Matt. 19:30). Ja Herra neuvoi myöhempien aikojen opetuslapsiaan: ”Sinun sanasi kautta monet ylhäiset alennetaan, ja sinun sanasi kautta monet alhaiset korotetaan” (OL 112:8). Siten se, että ihmisellä on uskoa olla parantumatta, näyttikin sopivan asianmukaisella tavalla siihen läpitunkevien paradoksien voimalliseen kaavaan, joka vaatii meitä pyytämään, etsimään ja kolkuttamaan, jotta saisimme tietoa ja ymmärrystä (ks. 3. Nefi 14:7).
Kun John oli ehtinyt rauhassa pohtia kysymyksiäni ja puhua vaimonsa kanssa, hän sanoi minulle: ”Vanhin Bednar, en halua kuolla. En halua jättää Heatheria. Mutta jos Herran tahto on siirtää minut henkimaailmaan, niin kaipa se käy minulle.”
Sydämeni paisui arvostuksesta ja ihailusta, kun näin omin silmin, kuinka tämä nuori aviopari kohtasi kaikista hengellisistä kamppailuista vaativimman – oman tahtonsa nöyrän alistamisen Jumalan tahtoon. Uskoni vahvistui, kun näin tämän avioparin antavan voimakkaiden ja ymmärrettävien parantumiseen liittyvien toiveidensa ”sulautua Isän tahtoon” (ks. Moosia 15:7).
John kuvaili suhtautumistaan keskusteluumme ja saamaansa siunaukseen: ”Vanhin Bednar kertoi meille vanhin Maxwellin ajatuksesta, jonka mukaan on parempi olla kavahtamatta kuin säilyä hengissä. Sitten vanhin Bednar kysyi meiltä: ’Tiedän, että sinulla on uskoa tulla parannetuksi, mutta onko sinulla uskoa olla parantumatta?’ Se oli minulle vieras ajatus. Pohjimmiltaan hän kysyi, oliko minulla uskoa hyväksyä Jumalan tahto, jos Hänen tahtonsa olisi, etten parantuisi. Jos olisin lähestymässä sitä hetkeä, jolloin siirtyisin kuoleman kautta henkimaailmaan, olisinko valmis alistumaan ja hyväksymään?”
John jatkoi: ”Se, että minulla olisi uskoa olla parantumatta, tuntui vaiston vastaiselta. Mutta tämä näkemys muutti tavan, jolla vaimoni ja minä ajattelimme, ja se salli meidän panna luottamuksemme täysin taivaallisen Isän suunnitelmaan meitä varten. Opimme, että meidän täytyy saada riittävä usko siihen, että Herra on vastuussa, olipa lopputulos mikä tahansa, ja että Hän johdattaa meitä sieltä, missä olemme, sinne, missä meidän tulee olla. Kun rukoilimme, aiemmat pyyntömme ’Parannathan minut kuntoon’ vaihtuivat muotoon: ’Anna minulle uskoa hyväksyä se lopputulos, jonka Sinä olet suunnitellut minulle, olipa se mikä tahansa.’
Olin varma, että koska vanhin Bednar on apostoli, hän siunaisi kehoni osia siten, että ne järjestäytyisivät uudelleen ja hyppäisin vuoteesta ja alkaisin tanssia tai tehdä jotakin yhtä dramaattista! Mutta kun hän sinä päivänä siunasi minut, hämmästyin siitä, että hänen lausumansa sanat olivat miltei identtiset niiden sanojen kanssa, jotka isäni, appeni ja lähetysjohtajani olivat lausuneet. Käsitin, että viime kädessä sillä ei ole väliä, kenen kädet ovat pääni päällä. Jumalan voima ei muutu, ja Hänen tahtonsa tehdään tiettäväksi meille henkilökohtaisesti ja Hänen valtuutettujen palvelijoidensa välityksellä.”
Heather kirjoitti: ”Tämä päivä on ollut minulle täynnä sekavia tunteita. Olin vakuuttunut siitä, että vanhin Bednar asettaisi kätensä Johnin pään päälle ja parantaisi hänet syövästä täysin. Tiesin, että pappeuden voiman avulla hän voisi parantua, ja halusin niin kovasti niin tapahtuvan. Kun vanhin Bednar oli opettanut meille uskosta olla parantumatta, olin kauhuissani. Siihen mennessä en ollut koskaan joutunut käsittelemään sitä tosiasiaa, että Herran suunnitelmaan saattaisi sisältyä se, että menettäisin vastavihityn aviomieheni. Minun uskoni pohjautui siihen lopputulokseen, jota halusin. Tavallaan uskoni oli yksiulotteista. Vaikka ajatus uskosta olla parantumatta tuntui aluksi pelottavalta, niin lopulta se on vapauttanut minut huolesta. Se on sallinut minun luottaa täysin siihen, että taivaallinen Isäni tuntee minut paremmin kuin itse tunnen itseni, ja että Hän tekisi sen, mikä olisi parasta minulle ja Johnille.”
Annoin siunauksen, ja viikkoja, kuukausia ja vuosia vierähti. Johnin syöpä tuli ihmeellisellä tavalla remissiovaiheeseen. Hän pystyi saamaan yliopisto-opintonsa päätökseen ja sai hyväpalkkaisen työpaikan. John ja Heather vahvistivat edelleen suhdettaan ja nauttivat elämästä yhdessä.
Jonkin ajan kuluttua sain Johnilta ja Heatherilta kirjeen, jossa he kertoivat, että syöpä oli uusiutunut. Kemoterapia aloitettiin uudelleen ja leikkauksen ajankohdasta sovittiin. John selitti: ”Paitsi että uutinen tuli Heatherille ja minulle pettymyksenä, me olimme lisäksi ymmällämme. Oliko jotakin, mitä emme olleet oppineet ensimmäisellä kerralla? Odottiko Herra meiltä jotakin enemmän?
Niinpä aloin rukoilla, jotta saisin selvyyttä ja jotta Herra auttaisi minua ymmärtämään, miksi syöpä oli uusiutunut. Eräänä päivänä kun olin lukemassa Uutta testamenttia, sain vastaukseni. Luin kertomuksen siitä, kun Kristus ja Hänen apostolinsa olivat järvellä myrskyn noustessa. Koska opetuslapset pelkäsivät, että vene uppoaisi, he menivät Vapahtajan luo ja kysyivät: ’Opettaja, etkö näe, me hukumme!’ Juuri siltä minustakin tuntui! Etkö näe, että minulla on syöpä? Etkö näe, että haluamme perustaa perheen? Mutta kun luin kertomusta eteenpäin, löysin vastaukseni. Herra katsoi heitä ja sanoi: ’Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?’ Ja Hän ojensi kätensä ja tyynnytti aallot.
Sinä hetkenä minun oli pakko kysyä itseltäni: ’Uskonko tämän todella? Uskonko todella, että Hän tyynnytti aallot sinä päivänä? Vai onko tämä vain mukava tarina, jonka voi lukea?’ Vastaus on: minä uskon, ja koska tiedän Hänen tyynnyttäneen aallot, tiesin heti, että Hän pystyisi parantamaan minut. Siihen asti minun oli ollut vaikea sovittaa yhteen Kristukseen kohdistuvan uskoni välttämättömyys ja Hänen tahtonsa väistämättömyys. Näin ne kahtena eri asiana, ja toisinaan minusta tuntui, että ne olivat keskenään vastakkaisia. ’Miksi minulla pitäisi olla uskoa, jos Hänen tahtonsa lopulta voittaisi?’ kyselin. Tämän kokemuksen jälkeen tiesin, että uskominen – ainakaan omassa tilanteessani – ei ollut niinkään sen tietämistä, että Hän parantaisi minut, vaan sen tietämistä, että Hän voisi parantaa minut. Minun täytyi uskoa siihen, että Hän pystyisi parantamaan, ja sitten se, tapahtuisiko niin, riippui Hänestä.
Kun sallin näiden kahden ajatuksen – keskittyneen uskon Jeesukseen Kristukseen ja täydellisen alistumisen Hänen tahtoonsa – elää sovussa elämässäni, sain suurempaa lohtua ja rauhaa. On ollut hyvin merkittävää nähdä Herran käsi elämässämme. Asiat ovat loksahtaneet paikoilleen, ihmeitä on tapahtunut, ja tunnemme itsemme jatkuvasti nöyriksi nähdessämme, kuinka Jumalan suunnitelma meitä varten toteutuu.”
Vanhurskaus ja usko ovat varmasti tärkeitä vuoria siirrettäessä – mikäli vuorien siirtäminen toteuttaa Jumalan tarkoituksia ja on sopusoinnussa Hänen tahtonsa kanssa. Vanhurskaus ja usko ovat varmasti tärkeitä parannettaessa sairaita, kuuroja ja rampoja – mikäli tämä parantaminen toteuttaa Jumalan tarkoituksia ja on sopusoinnussa Hänen tahtonsa kanssa. Näin ollen, vaikka meillä on vahva usko, monet vuoret eivät siirry. Eivätkä kaikki sairaat ja heikot parannu. Jos kaikkea vastakohtaisuutta rajoitettaisiin, jos kaikki sairaudet poistettaisiin, silloin Isän suunnitelman ensisijaiset tarkoitukset tehtäisiin tyhjiksi.
Monet niistä asioista, joita meidän on määrä oppia kuolevaisuudessa, voidaan oppia vain kokemustemme ja toisinaan kärsimystemme kautta. Ja Jumala odottaa ja luottaa meidän kohtaavan tilapäisiä kuolevaisuuden vastoinkäymisiä Hänen avullaan, jotta voimme oppia sen, mitä meidän tulee oppia, ja tulla lopulta sellaisiksi, millaisia meidän on määrä olla iankaikkisuudessa.
Kaiken tarkoitus
Tämä kertomus Johnista ja Heatherista on sekä tavallinen että epätavallinen. Tämä nuori pari edustaa niitä miljoonia uskollisia, liittonsa pitäviä myöhempien aikojen pyhiä kaikkialla maailmassa, jotka ponnistelevat eteenpäin pitkin kaitaa ja kapeaa polkua niin että heillä on luja usko Kristukseen ja täydellinen toivon kirkkaus (ks. 2. Nefi 31:19–20). John ja Heather eivät ole palvelleet näkyvissä kirkon johtotehtävissä, he eivät ole sukua johtaville auktoriteeteille ja toisinaan heillä on ollut epäilyksiä ja pelkoja. Näissä monissa suhteissa heidän kertomuksensa on varsin tavallinen.
Mutta tätä nuorta miestä ja nuorta naista on siunattu epätavallisin tavoin niin että ahdingon ja vaikeuden kautta he ovat oppineet välttämättömiä asioita iankaikkisuutta varten. Olen kertonut teille tästä tapauksesta, koska John ja Heather, jotka ovat aivan samanlaisia kuin niin monet teistä, ovat oppineet ymmärtämään, että se, ettei kavahda, on tärkeämpää kuin se, että säilyy hengissä. Siten heidän kokemuksessaan ei ole ollut ensisijaisesti kyse elämästä ja kuolemasta. Pikemminkin on ollut kyse oppimisesta, elämisestä ja muuttumisesta.
Monien teidän kohdallanne heidän kertomuksensa on tai on ollut tai voisi olla teidän kertomuksenne. Te kohtaatte, olette kohdanneet tai tulette vielä kohtaamaan elämässänne vastaavia haasteita samalla rohkeudella ja hengellisellä näkemyksellä kuin John ja Heather. En tiedä, miksi jotkut oppivat iankaikkisuuden asioita koettelemusten ja kärsimyksen kautta – kun taas toiset oppivat vastaavia asioita pelastumisen ja parantumisen kautta. En tiedä kaikkia syitä, kaikkia tarkoituksia, enkä tiedä kaikkea Herran ajoituksesta. Nefin tavoin te ja minä voimme sanoa: ”En tiedä kaiken tarkoitusta” (1. Nefi 11:17).
Mutta jotkin asiat minä tiedän ehdottomasti. Tiedän, että me olemme rakastavan taivaallisen Isän henkipoikia ja -tyttäriä. Tiedän, että Iankaikkinen Isä on onnensuunnitelman laatija. Tiedän, että Jeesus Kristus on meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme. Tiedän, että äärettömällä ja iankaikkisella sovituksellaan Jeesus mahdollisti Isän suunnitelman. Tiedän, että Herra, joka ”[koki] tuskaa tähtemme Golgatalla”2, voi auttaa ja vahvistaa ”kansaansa sen heikkouksien mukaisesti” (Alma 7:12). Ja tiedän, että yksi kuolevaisuuden suurimpia siunauksia on olla kavahtamatta ja antaa henkilökohtaisen tahtomme ”sulautua Isän tahtoon” (ks. Moosia 15:7).
Vaikka en tiedäkään kaikkea siitä, miten ja milloin ja missä ja miksi näitä siunauksia tulee, niin todistan, että ne ovat todellisia. Ja tiedän, että kun ponnistelette eteenpäin elämässänne uskoen lujasti Kristukseen, te pystytte olemaan kavahtamatta.