Juurtuneena Kristukseen
Vanhin L. Whitney Clayton
seitsemänkymmenen koorumien johtokunnasta
Tässä ja seuraavassa artikkelissa vanhin Clayton ja hänen vaimonsa Kathy todistavat Vapahtajasta ja Hänen kyvystään auttaa Jumalan lapsia saavuttamaan iankaikkiset mahdollisuutensa.
Kuvat puista © iStock/Thinkstock
Yksi niistä tilanteista, jotka pyhissä kirjoituksissa painavat mieltä eniten, on tallennettu Johanneksen evankeliumiin. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun Vapahtaja oli kärsinyt Getsemanen puutarhassa käsittämätöntä tuskaa syntiemme ja kuolevaisuuden heikkouksiemme vuoksi (ks. OL 19:15–18).
Tämä tilanne tapahtui Hänen kavaltamisensa ja vangitsemisensa jälkeen, ja se tapahtui sen yön jälkeen, jolloin Hän joutui kärsimään nöyryytystä ja fyysistä väkivaltaa juutalaisten johtajien käsissä. Tämä seurasi sen jälkeen, kun roomalaiset sotilaat olivat julmasti ruoskineet Hänet Pontius Pilatuksen käskystä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun Hänen päähänsä oli painettu orjantappurakruunu.
Pilatus oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei Jeesus ollut tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi ristiinnaulitsemisen. Hän määräsi Jeesuksen ruoskittavaksi, mikä oli ankara fyysinen rangaistus mutta ei tavallisesti johtanut kuolemaan. Ehkä Pilatus toivoi, että tällä tavoin kiduttamalla ja nöyryyttämällä Vapahtajaa hän saisi juutalaisten johtajat vakuuttuneiksi siitä, että Jeesus oli saanut hirvittävän tuskallisen opetuksen ja Hänestä oli tehty julkinen, varoittava esimerkki. Ehkäpä hän toivoi herättävänsä heissä jonkinlaista laupeutta. Näin ollen Pilatus määräsi Jeesuksen tuotavaksi ruoskimisen jälkeen ihmisten nähtäväksi.
”Katso: ihminen!”
”Niin Jeesus tuli ulos, orjantappurakruunu päässään ja purppuranpunainen viitta yllään, ja Pilatus sanoi: ’Katso: ihminen!’
Kun ylipapit ja heidän miehensä näkivät Jeesuksen, he rupesivat huutamaan: ’Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!’ Pilatus sanoi heille: ’Ottakaa te hänet ja ristiinnaulitkaa. Minä en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään.’” (Joh. 19:5–6.)
Vaikka kertomuksen loppu onkin äärimmäisen tärkeä, pysähdyn Pilatuksen sanoihin ”Katso: ihminen!”
Pilatuksen pyyntö oli syvällekäyvän ironinen. Jeesus oli sillä hetkellä fyysisesti runneltu, muttei koskaan aiemmin eikä koskaan sen jälkeen kukaan mies tai nainen ole ansainnut suurempaa oikeutta tulla katsotuksi. Hänen elämänsä oli täydellistä. Hän oli vertaansa vailla. Kukaan ei ollut koskaan elänyt niin kuin Hän eli. Kukaan ei koskaan eläisi niin. Hänellä oli jokainen hyve sen täydellisimmässä muodossa.
Vapahtajalla oli täydellinen itsekuri. Hänen tunteensa ja tuntemuksensa olivat täydelliset samoin kuin Hänen ajatuksensa. Hänen ymmärryksensä oli rajaton. Hän yksin ansaitsi todella tulla katsotuksi – jokaisesta näkökulmasta – ja tulla tutkituksi, punnituksi ja palvelluksi. Mikään näkymä Hänen mieleensä, sydämeensä ja tunteisiinsa ei voisi mitenkään koitua pettymykseksi. Jeesus oli yltäkylläisen elämän ruumiillistuma, vaikka Hänen ulkoinen olemuksensa ei sitä silloin kuvastanutkaan.
Niinpä meidänkään ei pitäisi ensisijaisesti muistella Hänen ulkoista olemustaan tuona kärsimyksen hetkenä (ks. Jes. 53:2). Se, millainen Hän oli tuon vaivatun fyysisen ruumiinsa sisällä, merkitsee meille aivan kaikkea. Se, mitä Hän on, teki mahdolliseksi kaiken sen, mitä Hän teki. Juuri se, mitä Hän suuruudessaan on, vaatii meidän huomiomme.
Se, mitä meidän tulisi nähdä, kun noudatamme kehotusta ”katso: ihminen”, on Hänen mahtava voittonsa pahuuden voimista, vaikka se ei juuri silloin näyttänytkään voitolta. Voitto oli Hänen täydellinen tyyneytensä raivoisimman myrskyn keskellä, mitä ihminen voisi koskaan kokea. Joka ikistä vihollisen koskaan keksimää pirullista keinoa oli käytetty tai pian käytettäisiin Häntä vastaan. Hän voitti ja kukisti ne kaikki. Hän seisoi Pilatuksen edessä täynnä täydellistä rauhaa ja tyyneyttä.
Hän oli osoittanut kiistattomasti hallitsevansa fyysistä maailmaa ja ihmiskunnan osana olevia olosuhteita. Hän käski pahoja henkiä. Hän paransi sairaita, antoi sokeille näön ja kuuroille kyvyn kuulla. Hän herätti kuolleita elämään, myös ne lapset, jotka Hän palautti elävinä vanhemmilleen. Hän käsitti jokaisen ajatukset ja tunteet. Hän antoi syntejä anteeksi ja puhdisti spitaalisia. Pilatuksen luona tapahtunutta tilannetta edeltäneenä yönä Hän oli kantanut koko ihmiskunnan syntien, tuskien, sairauksien ja heikkouksien taakan. Ironista kyllä, Hän oli kärsinyt myös niiden ihmisten syntien vuoksi, jotka juuri sillä hetkellä kohtelivat Häntä kaltoin.
”Katso: ihminen”, tosiaan. Hän on elävän Jumalan Poika. Hän on esikuvamme elämässä, Hän, joka lähetettiin osoittamaan tie ja olemaan se tie. Hän on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6) meille kaikille. Sanoillaan ”katso: ihminen” Pilatus tietämättään ja tarkoittamattaan ilmaisi yksinkertaisen mallin elämän korkeimpien päämäärien saavuttamiseksi.
Pyytäessään juutalaisia katsomaan Vapahtajaa Pilatus suuntasi heidän katseensa ja meidän katseemme Häneen, siihen ainoaan, joka voi tehdä elämästämme yltäkylläisen ja ”pelastuksen täyttää”1. Siksi on annettu käsky: ”Katso, että turvaudut Jumalaan ja elät” (Alma 37:47).
Katsoessamme Häntä meidän tulisi muistaa, että Hänen ansiostaan – sen ansiosta, mitä kaikkea Hän teki ja mitä kaikkea Hän oli ja on – mekin voimme saavuttaa voiton. Mekin voimme voittaa. Me voimme elää yltäkylläistä elämää koettelemusten keskellä. Jos päätämme katsoa Häntä ja ottaa vastaan Hänen pelastavan evankeliuminsa ja soveltaa sitä käytäntöön, Hän pelastaa meidät. Hän varjelee meitä oman langenneen luontomme ja heikkouksiemme vaikutuksilta ja Hän pelastaa meidät synnistä, hengellisestä keskinkertaisuudesta ja lopullisesta, iankaikkisesta epäonnistumisesta. Hän puhdistaa meidät, jalostaa meitä ja tekee meistä kauniimpia, ja lopulta Hän jopa tekee meistä täydellisiä. Hän antaa meille iloa ja rauhaa. Hän on avain yltäkylläiseen elämään.
Saarna taimista
Vaimoni Kathy ja minä asumme kukkulanrinteellä. Siellä kasvaa tietynlaisia pieniä tammipuita. Päinvastoin kuin suuret ja mahtavat tammet, nämä tammet eivät koskaan kasva korkeiksi, mutta ne ovat sitkeitä ja kauniita.
Joitakin vuosia sitten laitoimme kotimme etuovelle johtavan kulkuväylän reunaan suuren kukkaruukun. Istutimme tähän tammen oksien alla olevaan ruukkuun värikkäitä kukkia. Kesän vaihtuessa syksyksi tammi alkoi pudottaa siemeniään eli tammenterhoja, ja muutamia tipahti kukkaruukkuun.
Eräänä kevätpäivänä huomasin, että ruukussa oli itänyt muutamia taimia. Emme halunneet ruukkuun muuta kuin kukkia, joten aloin kitkeä näitä taimia mullasta. Yllätyksekseni juuret olivat kolme tai neljä kertaa pidemmät kuin taimien mullan pinnalla näkyvät osat.
Utahissa Yhdysvalloissa kesät ovat kuumia ja kuivia ja talvet kylmiä, tuulisia ja lumisia. Mutta tammen taimien syvälle työntyvät juuret ulottuvat nopeasti pintakerrosta syvemmälle. Sen ansiosta suurempi juuriosa saa maaperästä kosteutta ja ravinteita. Lisäksi syvälle ulottuvat juuret ankkuroivat puut lujasti maahan ja pitävät nuoretkin puut suorina ja vankkumattomina tuulessa. Syvälle menevät juuret auttavat näitä tammia selviytymään hengissä. Kun taimet lopulta kasvavat täyteen mittaansa, niiden juuret edelleen ravitsevat ja suojelevat niitä ja antavat niille voimaa.
Me voimme ottaa oppia näistä tammista. Meillä kaikilla on kokemuksia, jotka ovat kuin kuumia kesiä tai kylmiä talvia. Meillä on helppoja aikoja ja vaikeita aikoja, menestymisiä ja epäonnistumisia, terveyttä ja sairautta, onnen kausia sekä surun hetkiä. Elämä ei ole paikallaan pysyvää. Se ei ole tasaista.
Elämä on samanlaista muissakin suhteissa. Me kaikki elämme oman kotiseutumme ja kotimaamme kulttuurin ja perinteiden ympäröiminä. Jotkin noista vaikutuksista ovat hyviä ja toiset huonoja. Jotkin kohottavat meitä, ja toiset heikentävät ja vahingoittavat meitä. Kotiamme voi siunata evankeliumin valo tai sitä voi turmella kyvyttömyys pitää Jumalan käskyt. Ystävien antama esimerkki voi olla hieno tai huono. Kukaan meistä ei tiedä, mihin elämä meidät johtaa. Emme voi täysin ennustaa tulevaa terveyttämme tai varallisuuttamme. Emme voi ennustaa sotien tai säiden vaikutuksia. Erilaiset meistä riippumattomat olosuhteet tuovat haasteita meille kaikille.
Mutta toisin kuin puut, me voimme päättää kehittää tietoisesti oman elämämme hengellistä juuristoa. Me päätämme, mihin istutamme juuremme ja kuinka syvälle maahan ne juurrutamme. Päivittäiset päätökset saavat aikaan pienen pieniä, lähes huomaamattomia eroja uskomme juurissa, mutta niiden vaikutus on perustavaa laatua.
Juurtuneina Vapahtajaan
Koska emme tiedä, milloin ja kuinka meidän haasteemme tulevat tai kuinka pitkään henkilökohtainen talvemme tai kesämme kestää, meidän tulisi juurruttaa itsemme niin syvälle kuin mahdollista ainoaan todelliseen sieluamme ravitsevaan lähteeseen, Herraan Jeesukseen Kristukseen. Hän haluaa elämämme olevan yltäkylläistä. Hän kutsuu meitä tulemaan luokseen. Hän on sanonut: ”Ota vastaan oppia minulta ja kuuntele minun sanojani; vaella minun Henkeni sävyisyydessä, niin sinulla on rauha minussa” (OL 19:23).
Me kasvatamme sielun voimaa kestää elämämme myrskyissä oppimalla Hänestä. Me opimme tutkimalla ja rukoilemalla. Me opimme katsomalla vanhurskaita esimerkkejä. Me opimme, kun palvelemme muita halutessamme palvella Häntä (ks. Matt. 25:40). Me opimme, kun pyrimme ottamaan Hänestä mallia kaikin mahdollisin tavoin.
Kuunteleminen tarkoittaa tottelemista ja opiksi ottamista, ei pelkästään kuulemista. Me kuuntelemme Häntä tutkiessamme pyhiä kirjoituksia itseksemme. Me kuuntelemme sakramenttikokouksessa ja temppelissä. Me kuulemme Hänen äänensä hiljaisena, vienona äänenä (ks. 1. Kun. 19:12). Me kuuntelemme Häntä elävien profeettojen ja apostolien äänessä.
Tarkkaavainen kuunteleminen muistuttaa meille, ”[ettei] ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta” (Matt. 4:4). Me vahvistamme juuriamme pikkuhiljaa, askel kerrallaan. Kun me kuuntelemme, me seuraamme Hänen kulkemaansa polkua. Hän on se polku, joka johtaa yltäkylläiseen elämään, ja Hän on sitä valaiseva valo (ks. Joh. 8:12).
Pitäkää käskyt
Siinä, mitä me voimme ja mitä meidän tulee tehdä kasvattaaksemme juuriamme, ei ole mitään salaista eikä yllättävää: me pidämme Jumalan käskyt. Meidän kykymme tehdä Hänen tahtonsa kasvaa, kun me teemme Hänen tahtonsa. Se käy helpommaksi, koska meidän vakaumuksemme ja uskomme kasvavat. Kun toteutamme elämässämme evankeliumin perusasioita uskollisesti ja sinnikkäästi, Herra siunaa meitä suuremmalla sisäisellä voimalla.
Kelvollinen, pohdiskeleva jumalanpalvelus vaikuttaa suuresti siihen, kuinka syvälle hengelliset juuremme ulottuvat. Kunnioittava sakramenttikokoukseen osallistuminen ja sakramentin nauttiminen vakain aikein tekevät lepopäivästä enemmän kuin vain minkä tahansa sunnuntain. Emme voi todella ulottaa juuriamme syvälle, ellemme muista Häntä aina (ks. OL 20:77, 79). Kun ennen kokouksia valmistaudumme niihin, lepopäivästä tulee meille rikkaampi kokemus. Kun pohdimme tarvettamme antaa anteeksi ja sitä siunausta, että Hänen Henkensä voi aina olla kanssamme, me alamme nähdä kappelin pyhäkkönä ja sakramentin pyhittymisen hetkenä.
Siitä syystä on asioita, joita meidän pitäisi aina ottaa mukaamme kirkkoon mennessämme. Niitä ovat ennen kaikkea särkynyt sydän ja murtunut mieli. Meidän tulisi mennä kirkkoon innokkaasti etsimään ja tuntemaan Vapahtajan sovituksen siunauksia. Samalla tavoin meidän tulisi aina jättää jotakin kotiin. Ajatukset urheilusta, työstä, viihteestä ja ostoksista pitäisi jättää lukittuina kodin komeroihin, avattaviksi minä tahansa muuna päivänä paitsi lepopäivänä. Aito jumalanpalvelus edistää todellista kääntymystä. Se auttaa meitä ulottamaan uskomme juuret syvälle hengelliseen vesivarantoon, josta ”tulee [meissä] lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä” (Joh. 4:14).
Paavali kirjoitti:
”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään.
Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu.” (Kol. 2:6–7.)
Ellemme kohtaa henkilökohtaisia myrskyjä ja kuivuutta, meidän juuremme eivät saa koskaan tilaisuutta kasvaa vahvoiksi. Ironista kyllä, tyynessä säässä purjehtiminenkin on omanlaisensa koetus – ja vaikea sellainen. Ellemme pidä varaamme, ongelmien puute voi veltostaa meidät. Ilman koettelemusta, joka saa polvemme notkistumaan ja vaikuttaa sydämeemme, me emme ehkä valvo itseämme emmekä ajatuksiamme, sanojamme tai tekojamme emmekä noudata Jumalan käskyjä ja pysy uskossa (ks. Moosia 4:30).
Elämällä on taipumus suoda meille kaikille huolia, silloinkin kun teemme parhaamme. Mikäli emme tee kamalia valintoja, mikä johtaa aina murhenäytelmään, emme tavallisesti päätä itse, milloin tai millä tavalla elämän ongelmat kolkuttavat oveamme. Mutta me toki päätämme joka päivä, kuinka valmistaudumme niihin. Joosua muistuttaa näin: ”Valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette” (Joos. 24:15).
Tässä on toinen muistutus:
”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen.
Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7:13–14.)
Jos kuljemme kaidan ja kapean polun reunoja pitkin, meidän ei pitäisi yllättyä, kun kärsimme uskon puutteesta. Sillä, mitä teemme ja mitä jätämme tekemättä, on todella väliä, koska teoilla on seurauksensa, kuten on tekemättömyydelläkin. Kun laiminlyömme ne pienet, päivittäiset, toistuvat mutta keskeiset uskon teot, me heikennämme juuriamme. Ajan mittaan ajaudumme pikkuhiljaa kauemmaksi Jumalasta.
Niinpä tapa, jolla puhumme toisillemme, kirjat ja artikkelit, joita luemme, televisio-ohjelmat ja elokuvat, joita katsomme, se, mitä emme lue emmekä koskaan katsoisi, vitsit, joita päätämme olla kuuntelematta tai toistamatta, kaikki heijastavat sitä, missä kohdassa kaitaa ja kapeaa polkua me kuljemme – keskellä vai reunoilla. Emme voi väittää ravitsevamme juuriamme, ellemme suunnittele tekemisiämme ja tekemättä jättämisiämme sen mukaan, että ne tekevät meistä parempia pyhiä. Kulkeminen on turvallista ainoastaan kaidan ja kapean polun keskellä.
Polku rauhaan
Missään ei ole parempaa elämän mallia eikä varmempaa tapaa löytää rauhaa ja eteenpäin vievä polku kuin siinä, että seuraamme Herraa Jeesusta Kristusta. Hänen nimensä on taivaan alla ainoa, jolla on voima tehdä elämästämme taivaallisempaa (ks. 2. Nefi 31:21; Moos. 6:52). Ei ole ketään muuta, ketä voisimme katsoa, kenellä olisi sellaista pelastavaa, uudistavaa ja muutoksia aikaansaavaa voimaa kuin Vapahtajalla on.
Juudaksen sanat kuvaavat sitä elämän väistämätöntä tyhjyyttä, joka lopulta ympäröi ne, jotka valitsevat kenet tahansa tai minkä tahansa muun kuin Vapahtajan: ”He ovat pilviä, jotka tuuli vie ja jotka eivät vettä anna, puita, jotka syksyllä eivät kanna hedelmää, kahdesti kuolleita, juuriltaan repäistyjä” (Juud. 12).
Meidän sielumme tulisi olla juurtuneena Kristukseen niin syvään, että voimme kestää minkä tahansa haasteen, voittaa minkä tahansa ahdingon, vastustaa mitä tahansa hyökkäystä uskoamme vastaan ja tulla tammen kaltaisiksi – lujiksi, järkkymättömiksi ja peräänantamattomiksi. Sellainen juurtuminen ulottuu ajan tuolle puolen ja kestää kauemmin kuin mikään vihollinen, olipa se kuinka hienovarainen, näkymätön ja salakavala hyvänsä.
Opimme Helamanilta, kuinka lupaus kallionlujasta vahvuudesta riippuu siitä, rakennammeko me elämämme Lunastajan kalliolle, joka on ”perustus, jolle rakentaessaan ihmiset eivät voi sortua” (Hel. 5:12). Jesaja ilmaisi muutamalla sanalla olennaisen siitä, mitä tarkoittaa, että olemme juurtuneena Herraan Jeesukseen Kristukseen ja saamme Vapahtajan ominaisuuksia kasvamaan sielussamme. Hän kirjoitti: ”Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy.” (Jes. 58:11.)
Vapahtaja Jeesus Kristus on esimerkkinä jokaisesta hyveestä. Hän on ainoa täydellinen ihminen, joka on koskaan elänyt. Hän on sovittanut meidän syntimme. Hänen sovituksensa ansiosta meistä voi tulla Kristuksen ihmisiä. Me voimme tulla puhtaiksi, muuttua, parantua ja jalostua. Meidän sielustamme voi tulla kaunis.
Noudattakaamme täydellisemmin kehotusta ”katso: ihminen”. Ottakaamme Hänestä mallia kunnioittavammin. Seuratkaamme Häntä innokkaammin. Ulottakaamme juuremme syvemmälle pelastuksen maaperään, kunnes olemme Hänen, Lunastajamme, kalliolla. Nauttikaamme enemmän Hänen tarjoamastaan yltäkylläisen elämän siunauksesta.