Vain Jumalan avulla
Vanhin Timothy J. Dyches
seitsemänkymmenen koorumista
Kun ymmärrämme olevamme riippuvaisia Jumalasta, me myös käsitämme, että Hän on halukas auttamaan meitä.
Lukion viimeinen vuosi toi minulle haasteen, jota en ollut odottanut. Pian sen jälkeen kun koulu oli alkanut, puhetaidon opettajamme määräsi minut väittelykurssille. Opiskelimme, harjoittelimme ja kilpailimme, ja opin nöyränä monia arvokkaita asioita.
Kuukausia myöhemmin ja neljä viikkoa ennen osavaltion puhetaitokilpailua opettajani kertoi minulle ohimennen, että hän oli juuri ilmoittanut minut ex tempore -puhekilpailuun. Hän alkoi selittää, että ensimmäisenä päivänä minun olisi pidettävä ainakin kolme erilaista seitsemän minuutin puhetta tuomaripaneelin edessä.
Siihen liittyi muutakin – puheiden aiheet annettiin sattumanvaraisesti ajankohtaisista aiheista, ja valmistautumisaikaa olisi vain 30 minuuttia. Olin aivan ällistynyt. En ollut koskaan edes kuullut valmistelematta pidettyä puhetta.
Vaikka jäljelle jääneiden viikkojen aikana valmistauduinkin lukemalla mahdollisimman monia artikkeleita ajankohtaisista aiheista, tunsin silti musertavaa itseluottamuksen puutetta ja ahdistusta. Kilpailupäivänä kysyin virkailijoilta: ”Olen jo saanut aiheeni, mutta voinko mennä hetkeksi kuuntelemaan, kun joku muu todella pitää oman puheensa?” Minulle vastattiin: ”Sinulla on aikaa vain 30 minuuttia. Jos haluat käyttää sen kuuntelemiseen, se on sinun valintasi.”
Pyysin apua
Tuolla aivan ensimmäisellä kerralla menin kuuntelemaan muutamaksi kallisarvoiseksi hetkeksi. Tiesin, että minun täytyi olla yksin ja rukoilla taivaallista Isääni. Huomasin, että yliopistoalueen kampuksella lammen vieressä oli syrjäinen metsikkö, jossa voisin olla yksin ja polvistua.
Anoin apua taivaalliselta Isältä. En rukoillut sitä, että voittaisin – rukoilin vilpittömästi Pyhän Hengen apua, jotta pystyisin tekemään jotakin, mitä en ollut tehnyt koskaan aiemmin, ja selviytymään tästä haasteesta. Käsitin tarvitsevani apua Jumalalta.
Taivaallinen Isä vastasi rukoukseeni. Muistin, mitä olin opiskellut, ja pystyin liittämään yhteen tosiasioita ja käsityksiä. Joka kerta kun minulle annettiin uusi aihe, menin ensin rukoilemaan. Sitten ryhdyin työhön. Seuraavana päivänä pääsin yllättäen finaaliin.
Uskoni Jumalaan kasvoi omakohtaiseksi todistukseksi, ja uskoni vahvistui, kun tunsin Hänen olevan lähellä. Kiitin taivaallista Isää avusta, jota olin saanut, sillä tehtyäni itse kaiken voitavani Hän sai minut yltämään parempaan kuin olisin koskaan pystynyt omin voimin (ks. 2. Nefi 25:23).
Ammattiurallani olin korva-, nenä- ja kurkkutautien kirurgi. Kerran Renossa Nevadassa Yhdysvalloissa minut kutsuttiin avustamaan sairaalan lasten teho-osaston hoitoryhmää, kun se hoiti erästä haurasta poikavauvaa, joka oli syntynyt ennenaikaisesti. Se pieni poikavauva oli voittanut vaikeita haasteita elämänsä ensimmäisinä kuukausina ja oli vahvistunut riittävästi päästäkseen kotiin vanhempiensa ja perheensä kanssa.
Oltuaan kotona kaksi kuukautta vauva oli nyt valitettavasti joutunut takaisin sairaalaan saatuaan vakavan infektion vasempaan keuhkoonsa, eikä kova lääkityskään kohentanut hänen tilaansa.
Teho-osaston asiantuntijat epäilivät, että vauva oli ehkä henkäissyt sisäänsä jotakin, mikä oli juuttunut hänen keuhkoihinsa mutta ei näkynyt röntgenkuvissa. Koska hänen tilansa huononi, he suosittivat, että katsoisin hänen keuhkoihinsa leikkaushuoneessa hänen ollessaan nukutettuna.
Siihen aikaan meillä ei ollut sellaista tekniikkaa, jolla olisi nähnyt hyvin kovinkaan pitkälle pikkulapsen henkitorveen. Samalla kun puhdistimme tulehdusta hänen vasemmasta keuhkostaan, näin vain hetkisen ajan, mitä hän oli henkäissyt sisään – kirkkaankeltaisen väriliidun palan, joka oli kiilautunut niin syvälle, ettei sitä saanut poistettua millään saatavilla olevalla instrumentilla.
Eräs hoitaja leikkaussalissa käsitti tilanteen vakavuuden ja mainitsi nähneensä, kuinka erästä pitkää ja ohutta instrumenttia oli käytetty munuaiskivien poistamiseen ahtaista paikoista. Hän haki pian yhden ohuen spiraalinmuotoisen, joustavan metallilankakorin, jonka spiraalikierre avautuu juuri riittävästi, kun sitä käytetään asianmukaisella tavalla pienen kiven poistamiseen ympäröivää kudosta vahingoittamatta. Mutta miten saada se sinne?
”En pysty tähän omin voimin”
Pyysin nukutuslääkäriä valvomaan edelleen hetken aikaa pientä potilastamme, samalla kun menin leikkaussalin nurkkaan. ”Taivaallinen Isä, en pysty tähän omin voimin.” Mieleeni tuli ajatus: ”Tee parhaasi. Yhdessä me pystymme tekemään sen.”
Harjoittelin metallikorin avaamista ja sulkemista useita kertoja pitäen sitä käsissäni eri asennoissa. Ohut metallikori kuljetettiin hyvin varovasti instrumenttia pitkin suoraan väriliidun luo. Varovasti ohjaten se kuljetettiin instrumentin läpi, avattiin ja sitten sen annettiin hitaasti sulkeutua. Hengitystie oli nyt avoin ja puhdas.
Kun väriliitu oli poistettu, pienokainen toipui nopeasti ja hyvin. Hän pääsi viikon kuluessa sairaalasta ja sai mukaansa pienen purkin, jossa oli kirkkaankeltainen muistoesine.
Tiedän, että sain Jumalalta apua, joka oli minulle yhtä todellista kuin jos Sallimuksen käsi olisi ohjannut omaani.
Todistan nöyrästi niistä neuvoista ja siitä johdatuksesta, jota taivaallinen Isä todellakin antaa. On tilanteita, jolloin voitte tehdä sen, mitä teidän täytyy tehdä, vain Jumalan avulla. Sellaisina hetkinä, kaikkina hetkinä ”pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien” (Sananl. 3:6).