Mistä tiedän
Etsin Jumalaa
Kirjoittaja asuu Santiagossa Dominikaanisessa tasavallassa.
En ole koskaan tuntenut niin voimakasta rauhan tunnetta kuin silloin, kun ensimmäisen kerran osallistuin seminaariin.
Kun olin vasta noin kahdeksanvuotias, mietin, millainen Jumala on. Eräänä päivänä isäni luki Raamatusta Jaakobin kirjeestä kohtaa, jossa luvataan, että jos meiltä puuttuu viisautta, me voimme ”[pyytää] sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.” (Jaak. 1:5.) Nuo sanat täyttivät sydämeni, ja ne painuivat mieleeni.
Kun olin yksin omassa huoneessani, rukoilin Jumalaa ja pyysin Häntä kertomaan minulle, oliko se kirkko, jossa kävin, oikea. Halusin Hänen vastaavan minulle heti. Mutta niin ei tapahtunut. Jumala ei tehnyt sitä, mitä halusin, ja olin surullinen, ettei Hän ollut vastannut rukoukseeni heti. Minä halusin tietää! Olin mielestäni tehnyt kylliksi.
Varttuessani minulla oli mahdollisuus etsiä vastausta monista kirkoista. Niin tehdessäni jouduin entistä enemmän hämmennyksiin. Kaikki olivat ristiriidassa keskenään, ja he vain sivuuttivat kysymykseni siitä, millainen Jumala on.
Vuosia myöhemmin olin väsynyt etsimiseen ja päätin: ”Vastausta ei ole.”
Aloin tehdä asioita, joita jotkut nykyajan nuorista tekevät, kuten juhlimista, ja menin mukaan monenlaisiin maailmallisiin tapoihin viettää aikaa. Viikko viikolta vaivuin yhä syvemmälle pimeyteen, koska valintani eivät olleet parhaimmasta päästä. Lisäksi huonot tavat etäännyttivät minua perheestäni, joka oli aina tukenut minua.
Mutta jälleen kerran sain halun kysyä Jumalalta. Rukoilin: ”Isä, olen täällä odottamassa. Olen tutkinut, enkä ole löytänyt. Pyhissä kirjoituksissa luvataan vastauksia, mutta mitään ei ole tullut. Katso minua. Olen yksin. Haluan tietää, mutten tiedä, kuinka löytäisin Sinut.”
Vain sillä kerralla – en aikaisemmin enkä myöhemmin, mutta juuri kun tarvitsin sitä – tunsin rinnassani yhtä voimakasta paloa, kuin sisälläni olisi ollut tulivuori. En voinut pidätellä kyyneliä. Tiesin, että se oli vastaus kysymykseeni.
Kun iltapäivällä olin koulussa ja ajattelin saamaani vastausta, paras ystäväni kysyi minulta: ”Mitä sinä mietit, Ismael?” En antanut hänelle totuudenmukaista vastausta silloin vaan kerroin hänelle, että ajattelin rantaa ja että halusin mennä aamulla katsomaan auringonnousua. Kutsuin hänet mukaani.
”En voi”, hän sanoi minulle hymyillen.
”Miksi et?” kysyin häneltä. ”Mitä teet niin aikaisin aamulla?”
”Menen seminaariin”, hän sanoi.
”Seminaariin? Mikä on seminaari?” kysyin häneltä. Hän selitti minulle, että se oli kirkon järjestämä oppikurssi.
”Kuinka kauan sinä olet käynyt kirkossa?” kysyin häneltä yllättyneenä.
”Niin kauan kuin muistan. Minä olen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.”
Sanoin hänelle, että halusin tulla mukaan katsomaan. Sisimmässäni tiesin, että se oli vastaus vuosikausien rukoukseeni.
Seuraavana päivänä nousin aamulla puoli kuudelta ja menin seminaariin. Suurin yllätys oli se, että he opiskelivat Raamattua. Voin sanoa, etten ole koskaan tuntenut niin voimakasta rauhan tunnetta kuin silloin, kun astuin Matancitassa Dominikaanisessa tasavallassa seurakuntakeskukseen, missä opetettiin puhdasta oppia – sielulle suloista – jota olin etsinyt hyvin innokkaasti. Laulut, joita laulettiin, täyttivät mieleni ja sydämeni tällä ajatuksella: ”Tämä on totuus.”
”Vau”, ajattelin, ”haluan tuntea tätä joka päivä.” Kysyin, milloin voisin tulla takaisin, ja opettaja – ystäväni äiti – antoi minulle oppikurssin aikataulun ja kutsui minut tulemaan myös seurakunnan sunnuntaijumalanpalveluksiin.
Siitä lähtien nousin ylös joka arkiaamu puoli kuudelta ja menin seminaariin ja sunnuntaisin menin kirkkoon. En voinut olla niistä pois. Olin löytänyt sen, mitä olin aina etsinyt.
Valitettavasti paikkakunnalla ei ollut lähetyssaarnaajia, jotka olisivat opettaneet minua ja kastaneet minut. Puolentoista vuoden jälkeen ja rukoiltuani paljon lähetyssaarnaajat saapuivat, ja he opettivat minulle kaikki lähetystyöoppiaiheet viikossa. Muistan sen hetken, kun painuin kyläni kauniin rannan sinisten vetten syvyyksiin.
Nyt saan nauttia siitä, etten ole enää vieras enkä muukalainen (ks. Ef. 2:19) vaan kaikkien niiden veli, jotka ovat astuneet Herran polulle, kaidalle ja kapealle polulle.